Lähdin Prahaan. Välillä on pakko päästä pois arjesta, vaikka edes viikonlopuksi. En osaa rentoutua rantalomalla tai risteilyllä, vaan tahdon joko vuorille tai suurkaupunkiin. Kuulun niihin snobimatkailijoihin, jotka sulkevat tiiviisti suunsa äidinkielen kuullessaan: eihän maailmalle lähdetä toisten suomalaisten kanssa seurustelemaan.
Kieltämättä aika Prahassa oli rentouttava siksikin, ettei ymmärtänyt ympärillä valuvasta puheesta kuin sanan sieltä täältä. Saattoi kuvitella, että naapuripöydissä keskustellaan maailmanpolitiikasta tai Kafkasta kotibussissa kuuluvan Melrose Placen edellisjakson kommentoimisen sijaan.
Maahan, jonka kieltä ei ymmärrä, on hauska mennä siksikin, ettei tule ostettua kilokaupalla kirjoja niin kuin jostakin Lontoosta. Valitettavasti Prahasta löytyi runsaasti valtakielien kirjallisuutta, jopa kokonaan englanninkielinen kirjakauppakin, joka oli auki sunnuntainakin. Se siitä työasioista lomailemisesta.
Kunnon matkailija, joka siis on huomattavasti fiksumpi ihminen kuin oppaan perässä laumassa tönivä turisti, kiertää kaukaa komeimmat kahvilat ja painuu sen sijaan rähjäisiin kuppiloihin, joissa henkilökunta ei taatusti puhu muuta kieltä kuin omaansa. Kun sitten onnistuu tilaamaan kaksi slivovitsia, tuntee itsensä todella maailmankansalaiseksi.
Prahasta ei enää löydä paljoakaan itäeurooppalaista eksotiikkaa. Ilmeisesti samettivallankumouksen jälkeinen muutos on ollut nopea, sillä kolme vuotta sitten painettu opaskirja selitti vielä rahanvaihdon hankaluuksia. Nyt rahaa saa nostettua automaatista omalla Visa-kortilla aivan kuten missä muussa eurooppalaisessa suurkaupungissa tahansa ja McDonaldsejakin on joka nurkalla.
Ehkä jonkinmoinen jäänne sensuuriajasta oli se, että angloamerikkalainen listahittirock soi joka paikassa, jopa selvästi aikuisväestölle tarkoitetuissa ruokapaikoissakin. Böömiläinen kynttilänvaloillallinen ja Bon Jovi eivät vanhan nipottajan mielestä oikein sovi yhteen. Ainut paikka, jossa muzak ei kaikunut, oli paikallinen taiteilijakapakka. Siellä kilisivät vain lasit.
Olin ennen lähtöäni kuullut kyllästymiseen asti, että Praha on erittäin kaunis kaupunki. Niinpä onkin, en edes yritä keksi vähemmän kliseemistä ilmaisua. Pelkästään rakennusten yksityiskohtia tiirailemalla voisi viettää päiväkausia. Sen jälkeen paluu espoolaiseen elementtirivitaloon tuntui lattealta. Miksei minunkin oveni yläpuolella voisi olla art noveau -Atlas ja katonreunalta irvistellä goottilaistyylinen demoni?
Tärkein viimeiseksi: olut oli tietysti taivaallisen hyvää, samoin slivovits. Kaikkein parasta oli kuitenkin myrkynvihreä absintti, lukuisia kirjailijoita ja taiteilijoita innoittanut 70-prosenttinen taikajuoma, joka kiellettiin monissa Euroopan maissa jo vuosisadan vaihteessa hallusinogeenisten vaikutuksiensa takia.
Ehkä johtui absintista, ehkä joka paikassa vastaantulevasta Franz Kafkan hahmosta, että prahalaisuneni olivat levottomia, täynnä metamorfooseja ja mahdottomuuksia. Valvetilan harhoja en vielä kokenut, Prahan linnan luona näkemäni kummituskin oli vain joku turisteille tarkoitettu pelottelija eikä oikea Bedrich Smetanan haamu.
Seuraavan kerran menen Prahaan viikoksi. Ehkä absintti alkaa silloin vaikuttaa ja pääsen yhteyteen Kafkan hengen kanssa. Rainer Maria Rilkekin kelpaisi, tai vaikka Pentti Saarikoski.
Leena Lehtolainen
