16. helmikuuta 1996
Teksti:

Monilla mediantekijöillä on yksi mielenkiintoinen ominaisuus. Heillä on mielestään hallussaan jotain mitä kellään muulla ei ole: totuus. Toimittajat kirjoittavat pääkirjoituksissa, miten tämän maan asiat todella saataisiin kuntoon. Televisiossa he analysoivat asiat meidän puolestamme; tosin joskus joku auktoriteetti on vieraana todistamassa heidän päätelmänsä oikeaksi. Koska joidenkin työnä on esittää mielipiteitään televisioreppareissa tai lehtien kolumneissa, niin he vetävät tästä sen johtopäätöksen, että heillä on myös jonkinlainen monopolisoitu totuus. Jopa siitä, kenellä on oikeus esittää tosiasiat, on olemassa lopullinen kanta; tätä varten ovat olemassa toisten toimittajien hoitama mediakritiikki.
    Kun ottaa huomioon, että joka päivä mediat kertovat absoluuttisen totuuden yksinoikeudella, niin yllättävän moni asia on edelleen auki. Mediapeitosta huolimatta vieläkään ei ole selvinnyt onko tosiaan niin, että valtion tulot kasvaisivat, jos palkansaajien tuloveroa alennettaisiin? Tai pitäisikö nyt säästää vai kuluttaa? Entä pitäisikö homoille sallia adoptio? Ja ennen kaikkea, miksi naiset eivät osaa soittaa ilmakitaraa? Hyvältä toimittajalta vaaditaankin varmuutta tehdä päätöksiä ja päätelmiä, kykyä kertoa asiat niinkuin ne hänen mielestään ovat. Mutta kun he alkavat uskoa, että toimittajana oleminen tekee heistä kaikkitietäviä, niin median kuluttajalla on oikeus ja velvollisuus poistaa varmistin kestotilauksesta ja kaukosäätimestä.
    Toimittaja, joka ilmoittaa yksiselitteisesti, mikä on totuus missäkin asiassa, ei ole toimittaja. Hän on persoonallisuushäiriöistä kärsivä messiaskompleksinen petturi, josta ei ole tiedonvälitykselle ja sitä seuraavalle yleisölle kuin pelkkää harmia. Eristäkäämme heidät omien mieliensä pirunsaarille, selittämään kaikessa rauhassa peilille, miten he korjaisivat kaikki maailman ongelmat.
    Koska itse tottakai tiedän kolumnini aiheesta koko totuuden, niin hommahan on sillä tavalla, että totuus on eksklusiivista tavaraa. Suomessa ei ole edes yhtään ihmistä, joka tietäisi prosentin tarkkuudella, kuinka paljon BKT tänä vuonna kasvaa. Tai tilasiko Kekkonen nootin. Tai miksi Toni Niemisen hyppy ei kulje. Onneksi meillä on samaan aikaan ties kuinka monta toimittajaa, jotka auliisti kertovat, miten työttömyys ratkaistaan, millä tavoin Suomesta tehdään tietoyhteiskunta ja miten suomalainen elokuva saadaan uudelleen nousuun.
    Meillä jokaisella on velvollisuus etsiä totuutta. Se on liian tärkeä tehtävä jätettäväksi pelkästään toimittajille. Eihän useimmilla heistä ole edes akateemista loppututkintoa.

Kirjoittaja on helsinkiläinen tv-tuottaja

Roope Lehtinen