”Me kaikki tunnetaan toisemme opiskelijapolitiikan ajoista. Nyt me ollaan vain vaihdettu hiekkalaatikkoa.” Ketkä me? Ulkoministeri Tarja Halosen erityisavustaja Tarja Kantola tarkoittaa ”meillä” tietenkin politiikan taustavaikuttajia, joiden kasvot eivät yleensä tule tutuiksi television uutislähetyksistä. Ja jos he joskus kuvaan eksyvätkin, he pitelevät politiikalle kasvot antavan ministerin salkkua tai puhuvat kiireisinä kännykkään isäntänsä haastattelun taustalla. Ei ihme, että heitä sanotaan ”ministerin varjoiksi”.
Ensimmäisen varjon sai pääministeri 1930-luvulla ja kaikkia ministereitä alettiin hemmotella henkilökohtaisilla avustajilla vuonna 1972 – silloin heitä kutsuttiin poliittisiksi sihteereiksi. Nykyään näitä varjoja, ministerien erityisavustajia, on kolmekymmentä, noin puolitoista jokaista ministeriä kohden. Pääministerillä avustajia on jopa viisi, joten osa hallitusherroista ja -rouvista tulee toimeen yhdellä.
Hallituksen toimintaa tutkineen valtiotieteen tohtori Eero Murron mukaan erityisavustajan rooli on vaihdellut salkunkantajasta ministerin epäviralliseen sijaisuuteen. Pelkkiä salkunkantajia ei enää ole, mutta avustaja voi joissakin tilanteissa nousta jopa ministeriä vahvemmaksi vallankäyttäjäksi, sillä erityisavustajan keskeinen tehtävä on suodattaa ja seuloa ministerille tulevaa tietoa. Ja tietohan on valtaa.
Portinvartija
”Erityisavustajan työ on konkreettisesti tiedotusvälineiden seuraamista ja asioihin reagoimista, oma-aloitteista tiedottamista, asioiden penkomista, muistioiden kirjoittamista, yhteyksien ottamista, asiantuntijakontaktien luomista ja jonkin verran puheiden kirjoittamista.” Näin määrittelee työnkuvansa Eeva Laatikainen, 33, valtiovarainministeri Sauli Niinistön ja kokoomuksen ministeriryhmän erityisavustaja. Laatikainen on avustajien konkarikaartia, sillä hän avusti jo sinipunahallituksen veroministeri Ulla Puolannetta. Sen jälkeen tutuksi ovat tulleet niin opetusministeriö kuin oikeusministeriökin.
Erityisavustajan tehtävät vaihtelevat ministeriöstä ja ministeristä toiseen. Tiedonhankinta ja -seulontatyö, kiireisistä aikatauluista huolehtiminen sekä puheiden tuottaminen ja tilaaminen virkamiehiltä ovat kuitenkin niitä perustehtäviä, joiden kanssa jokainen erityisavustaja joutuu kamppailemaan. Koko ministeriryhmän erityisavustajien työnkuvaan kuuluu lisäksi yleispolitiikan seuraaminen ja yhteydenpito taustaryhmiin. Erityisavustajalta ei vaadita välttämättä ministerin hallinnonalan erityistä asiantuntemusta. Sen osoittaa hyvin avustajien kyky seurata tutuksi tullutta ministeriä ministeriöstä toiseen.
Ministeri Pekka Haaviston kehitysyhteistyöasioita seuraavaksi erityisavustajaksi valittiin tammikuussa toimittaja Henrik Slotte. Hänelle työtarjous tuli yllätyksenä, sillä hänen tietonsa kehitysyhteistyöasioista oli heikko. ”Mutta ajattelin, että tämä talohan on täynnä alan asiantuntijoita, jotka osaavat asiansa. Mun hommani on olla linkkinä ministerin ja virkamiesten välillä”, Slotte sanoo. Portinvartijan roolissa parhaat avut ovat Slotten mukaan terve järki, yhteistyökykyisyys ja kyky seuloa olennainen epäolennaisesta. ”Siinä suhteessa neljä vuotta kirjeenvaihtajana Brysselissä olivat hyvä kokemus”, Slotte nauraa.
Erityisavustajien työtavat vaihtelevat ministerin ja osittain hallinnonalan myötä. Slotte kertoo paiskivansa töitä aamukahdeksasta iltakuuteen ja odottavansa, että kymmenessä tunnissa hommat saadaan hoidettua. Kokeneemmat tietävät asian paremmin. Ole Norrbackia toista vuotta avustavan Stefan Wallinin mukaan viisitoistatuntiset työpäivät ovat rutiinia, eikä Tarja Kantola haastattelussa muista, milloin hän olisi ollut kotona ennen iltakymmentä. Päivä alkaa lähes poikkeuksetta viimeistään aamukahdeksalta. ”Kotona laitan kännykän pois päältä.” Edes sitä ei tee Eeva Laatikainen, jonka periaatteena on olla koko ajan käytettävissä. ”Tämän hallituksen aikana on voinut sentään nukkua yöt rauhassa, porvarihallituksella on aina välillä kriisiöitä”, hän muistelee. Kukaan avustajista ei kuitenkaan valita tiukkaa aikatauluaan.Tarja Kantola toteaa tyynesti, että ”oma kunnianhimohan sen kalenterin täyttää”.
Henkilökemiaa
Yleisin käsitys ministerin ja erityisavustajan suhteesta on syntynyt brittisarjan ”Kyllä, herra ministerin” myötä. Siinähän sihteeri – kansliapäällikön ohjeiden mukaan – sosiaalistaa tyhmää ministeriä talon tavoille ja estää tätä tekemästä tyhmyyksiä, eli poliittisia uudistuksia.
Suomen tilanne poikkeaa teeveetodellisuudesta, sillä meillä erityisavustaja ei ole osa ministeriön virkakuntaa, vaan ministerin henkilökohtainen avustaja, joka on paikallaan vain ministerin tahdosta. Eeva Laatikainen muistuttaa, ettei erityisavustajaa ole olemassa ilman ministeriä. ”Erityisavustaja lainaa kaiken ministeriltä: vallan, vaikutusvallan, arvostuksen ja tehtävät.”
Riippuvuussuhde edellyttää, että yhteistyö sujuu. Henkilökemian tulee toimia hyvin, sillä luonteet eivät voi törmätä läheisessä työsuhteessa kovin rajusti. Jos suhde tökkii, avustaja lähtee. Se ei olekaan kovin harvinaista: veroministeri Arja Alhon avustaja Sisko Seppä lähti taannoin valtiovarainministeriöstä ovet paukkuen, hieman paremmassa yhteisymmärryksessä työpaikkaa vaihtoi Haaviston avustajana toiminut Tapio Reinikainen.
Työsuhteen toimimista auttaa, jos avustaja tuntee ministerinsä läpikotaisin – ainakin poliittisena persoonana. ”Yhteistyö perustuu luottamukseen ja siihen, että osaan arvioida, miten ministeri tietyistä asioista ajattelee”, sanoo Jarmo Linden, 35, kulttuuriministeri Claes Anderssonin erityisavustaja. Harva avustaja pääsee kuitenkaan ministerinsä lähimpään rinkiin, henkilökohtaiseksi ystäväksi. Tällaisiakin tapauksia on, esimerkiksi pitkään yhdessä työskennelleet Pekka Haavisto ja erityisavustaja Katariina Poskiparta.
”Se, että tunnen Pekan hyvin, on helpottanut paljon tätä työtä. Mä tiedän, mikä Pekkaa ärsyttää ja mikä ei”, Poskiparta arvioi. Ystävyyssuhde kestää myös tiukoissa paikoissa, vaikka joskus ympäristöministeriössä leikitäänkin mykkäkoulua. ”Kun käsitellään isoja ja vaikeita asioita, ärsytyskynnys laskee. Mutta se on inhimillistä – en suostu puupökkelöksi.”
Häntä heiluttaa kissaa?
Kirjailija Lasse Lehtinen kirjoitti reilut kymmenen vuotta sitten Uskottu mies -romaanissaan, että ”ministeri ilman poliittista sihteeriä on kuin kissa ilman häntää”. Vertaus on osuva – etenkin kun muistetaan, että joskus häntä saattaa heiluttaa kissaa. Kun Olli-Pekka Heinonen valittiin kaksi vuotta sitten opetusministeriksi, moni hämmästyi 29-vuotiaan erityisavustajan ylennystä. Ne, jotka nuoren Oopeen tunsivat – esimerkiksi yliopistoväki – saattoivat kuitenkin sanoa Heinosen johtaneen asiallisesti ministeriötä tähänkin saakka ministeri Riitta Uosukaisen keskittyessä edustamiseen.
Pääministeri-instituutiosta väitöskirjansa tehnyt Eero Murto sanoo, ettei ole mitenkään tavatonta, että poliittisesti kokemattoman ministerin avustaja saa asemaansa nähden ”liikaa” valtaa. Murto tietää tapauksia, joissa ministeri on asiakysymyksissä jopa joutunut erityisavustajansa ”panttivangiksi”. Valtaa on de facto käyttänyt puoluetoimiston valitsema avustaja, ei poliittisesti vastuunalainen ministeri. Samanlaisia tarinoita liikkuu muutamista sateenkaarihallituksenkin ministeriöistä, joissa erityisavustajana toimiva entinen opiskelijapoliitikkojyrä määrää untuvikkoministerille, missä tie kulkee.
Julkisuudessa erityisavustajat ovat korrekteja ministerilleen ja korostavat avustajan asemaansa. Stefan Wallin kuitenkin myöntää, että erityisavustajana hän joutuu silloin tällöin tekemään päätöksiä, jotka ovat ”toimenkuvan äärirajoilla”. ”Vallan määrä on ministeriössä aina vakio. Jos ministeri ei sitä käytä, sitä käyttävät virkamiehet tai erityisavustaja. Mielestäni on tärkeää, että ministeri pitää ohjat käsissään.” Katariina Poskiparran mukaan on turha kieltää, etteikö erityisavustaja käyttäisi valtaa. ”Joka niin sanoo, valehtelee.”
Nälkäiset leijonat
Nuorelle poliitikonalulle ministerin erityisavustajuus voi olla aikamoinen lottovoitto. Vaikka avustajien historiallistaa listaa selatessa enemmistö on tuntemattomia suuruuksia, mahtuu mukaan kunnioitettava joukko entisiä ja nykyisiä päättäjiä. Nykyisistä ministereistä kolmanneksella on taustallaan erityisavustajakokemusta. Pääministeri Paavo Lipponen oli 80-luvun alussa sekä pääministeri Mauno Koiviston että työministeri Veikko Helteen avustajana. Avustajatausta on myös Ole Norrbackilla, Jan-Erik Enestamilla, Tarja Halosella, Antti Kalliomäellä ja Olli-Pekka Heinosella.
Porvarihallituksen sosiaali- ja terveysministeri Jorma Huuhtasen erityisavustaja ja Keskustan nykyinen puoluesihteeri Pekka Perttula myöntää, että erityisavustajuus oli ”avittamassa” häntä uralla eteenpäin. ”Se oli tärkeä lisämomentti, mutta ei ratkaiseva”, hän uskoo. ”Tilanne saattaa olla toinen sellaisten kanssa, jotka on nostettu avustajiksi suoraan maakunnista, ilman kokemusta puolueen valmistelukoneistosta Helsingissä.”
Eeva Laatikainen määrittelee ammattikunnan ”nälkäisten nuorten leijonien kerhoksi”, joka on täynnä kunnianhimoisia nuoria, jotka tekevät paljon töitä ja haluavat näyttää mihin pystyvät. Laatikainen itse ei sulje pois mahdollisuutta, että hänkin lähtisi mukaan politiikkaan. ”Jos voisi päästä tekemään asioita ja päätöksiä, minulla voisi olla poliittisia ambitioita. Se edellyttää kuitenkin kansanedustajuutta ja kansanedustajaksi pääseminen vaatii paljon työtä. Asia on vielä mietintämyssyssä.”
Toisenlaisia mietteitä on sekä Henrik Slottella että Jarmo Lindenillä. Slotte on sitoutumaton ja pitää pestiään vain ”kolmen vuoden projektina”. Lindenillä on vankkaa kokemusta politiikan taustatehtävistä, ja niissä hän sanookin parhaiten viihtyvänsä. ”Ei minulla ole kauhean suuria ambitioita oman politikoinnin suhteen. En ole ajatellut, että se olisi paras tapa edistää asioita.”
Jarno Forssell
Piirros Saku Heinänen
