02. helmikuuta 1996
Teksti:

Aikakone yhdistää sukupolvet. Itäkeskuksen ostoskeskuksen ilmaiskonsertin yleisö koostuu pääasiassa iltapäivätuntejaan lintsaavista koululaisista, mutta lavan eteen on eksynyt useita isä/äiti -lapsi -yhdistelmiäkin. Rintalastaa jyystävät bassot pitävät huolen siitä, että teknoon tottumattomat ikäkohortit seuraavat keikkaa sivummalta.
    Tilaisuutta seuraa myös toimittajien armada tukenaan kolmen televisioyhtiön kamerat. Kotimaisen yhtyeen vajaan sadantuhannen levymyynti oikeuttaa mainintaan pääuutislähetyksessä. Yleisön joukossa on myös se Stephen Kingin kirjoista tuttu nörtti, joka silmät puoliummessa huojuu musiikin tahdissa ja laulaa kappaleiden mukana. Kädessään hän puristaa ruusukimppua, joka toistuvista katseista päätellen on tarkoitettu ojennettavaksi jommalle kummalle naislaulajalle.
    Viisi playbackia riittää, minkä jälkeen Aikakone siirtyy Anttilan vaateosastolle jakamaan nimikirjoituksia sadoille vaahtosammuttimille. Puolentoista tunnin jälkeen on aika hieroa kipeytyneitä ranteita ja siirtyä Nyloniin levy-yhtiön järkkäämiin iltabileisiin harrastamaan peeärrää. Ankarasti ei sovi bailata; seuraavana päivänä riittää ohjelmaa – haastatteluja ja kuvaussessioita – iltaan asti.
    Pysyykö psyyke kasassa tässä rumbassa? ”Pysyy. Ei tämä ole minulle mikään erityinen rooli vaan yksi puoli minussa. Ihmisessä on eri puolia ja ne ovat esillä eri aikoihin. Aikakone on yksi etappi elämässäni, tapa viettää eräänlainen välivuosi”, kertoo Aikakoneen toinen naissolisti Vera.

Kaikki alkoi Manalasta

Näinkin voi käydä. Alle kahdessa vuodessa fil. yo. Vera on noussut swingiä, bossanovaa ja muuta tyylimusiikkia soittavan yhtyeen Vadelmajalkojen solistista suomalaisen teknoiskelmän kokopäiväiseksi esittäjäksi. Kun vielä vuosi sitten Veran päivät kuluivat luennoilla, illat treeneissä ja yöt proseminaariesitelmää väsätessä, on kalenteri nyt täynnä Aikakonetta kuukausiksi eteenpäin.
    Yhtye sai alkunsa erään syksyisenä yönä toissa vuonna Manalassa, missä Aikakoneen musiikillisen moottorin Makin silloinen tanssiyhtye oli soittamassa. ”Kysyin tauolla häneltä, että missäs teidän naislaulajat ovat. Maki vastasi, että sellaista heillä ei ole, mutta hänellä olisi hyvä idea naissolistia varten ja lupasi soittaa minulle. Yllättävää kyllä, hän todella soitti minulle vähän ajan kuluttua ja kutsui koelauluun.”
    Nauhoitettu kappale, jolla saatiin levytyssopimus, oli Tähtikaaren taa. Kokoonpano ei tosin tuolloin ollut vielä vakiintunut. Sani tuli kuvioihin mukaan vasta levy-yhtiön ehdotuksen kautta. Levysopimuksen allekirjoittamisesta eli lokakuusta 1994 asti vauhti on ollut hurjaa. Ensimmäinen single julkaistiin seuraavan vuoden tammikuussa ja koko albumi syyskuussa. Tuplaplatinarajan eli 80 000 myytyä kappaletta levy ylitti joulukuun puolivälissä.
    Monet ovat jääneet leveän leivän tielle, mutta 24-vuotias Vera aikoo toisin. ”Aion kyllä valmistua ennen kuin täytän 30.” Opinnoille on raivattu tilaa – ainakin jossain takaraivon perukoilla. Huolimatta kiireisestä syksystään hän kävi ilmoittautumassa yliopistolla, ja kevään suunnitelmissa on vielä muutaman esseen kirjoittaminen.

Tähdeksi opintojen ohella

Vera aloitti opintonsa Jyväskylässä 1991. ”Olin rakastunut ja ajattelin, että sinne jään.” Paljasjalkaiseen stadilaiseen iski kuitenkin koti-ikävä ja seuraavana vuonna Vera pyrki ja pääsi Helsingin yliopistoon. Hänen pääaineensa on kirjallisuus, mutta jatkossa Vera aikoo keskittyä myös taidehistoriaan. Lukutahti on ollut rivakkaa, ja opintoviikkoja on kertynyt tähän mennessä reilut 80.
    Kirjallisuus on ollut alusta asti selvä valinta. ”En muista aikaa, jolloin en olisi ollut kiinnostunut kirjoista. Mielikuvat ovat olleet minusta aina kiinnostavampia kuin puhtaan visuaaliset asiat.” Taidehistoria taas kiehtoo toisilla ulottuvuuksillaan, konkreettisuudellaan. Veralle opiskelun pointti on sen yleissivistävyys. Päntätessä tietoa joutuu prosessoimaan, ja se luo raamit opittaville asioille. ”Kirjat ovat raaka-ainetta aivoille.”
    Viimeiset puolitoista vuotta ovat osoittaneet Veralle, ettei tulevaisuuden tekemisistä kannata tehdä minkäänlaisia veikkauksia. ”Aika on toisaalta siitä upea asia, ettei sitä voi hallita”, Vera pohtii. Sukseesta huolimatta hän vakuuttaa pitävänsä jalkansa maan pinnalla. ”Me emme ole missään vaiheessa uhonneet, että meillä olisi hallussa joku maailman paras juttu. Olemme yrittäneet olla avoimia ja pitää silmämme auki.”
    Aikakoneen kyydissä kuitenkin pysytään niin kauan, kuin se tuntuu mielekkäältä. Kymmenen vuoden kuluttua Vera veikkaa olevansa jossain opiskelualansa töissä ja laulavansa. ”Kävin syksyllä avajaiskarnevaaleissa ja törmäsin siellä vanhoihin opiskelututtuihini. Murehdin, että tuskin heistä kukaan roikkuu laitoksella enää silloin, kun seuraavan kerran minulla on aikaa opiskella. He vakuuttivat, että he yrittävät parhaimpansa.”

Miska Rantanen
Kuva: Nico Backström