16. helmikuuta 1996
Teksti:

Uusi vuosi Goalla. Anjunan rantaa viistää tasainen rivi kynttilöitä ja huomattavasti sekavampi muodostelma maailman eri kansallisuuksia. Inkkarit heiluvat kännissä ja kouraisevat vähän väliä ohikulkijoita takapuolesta. Länkkärit istuvat pienissä ringeissä hiekalla paljon rauhallisempina ”korkeamman” tajunnan alla yläpuolellaan oudon runsas tähtitaivas, jossa Otavakin on kääntynyt väärinpäin. Viereinen Shore Bar soittaa illan viimeisen teknon, ja jäljelle jää ainoastaan valtameren pauhu ja joka kielellä sama kysymys: missä bailut?
    ”Kuulin että Goalla on parhaat bailut”, kertoo Lontoosta yhdessä tyttöystävänsä kanssa vain kolmeksi vuorokaudeksi tullut John. ”Olen vähän kyllästynyt Lontoon skeneen, koska klubit ovat nykyään liian koka-vetoisia. En pidä siitä että ihmiset menettävät persoonallisuutensa”, John vakavoituu hetkeksi, mutta hihittelee perään, ettei oikein tiedä mistä on tulossa ja minne menossa. He eivät asu missään, mikä ei ole ongelma, koska tarkoitus ei ole nukkua. Ja matkatavarat on jätetty jonkun ystävällisen intialaisen kauppaan säilytykseen. ”Kassi pitää kyllä löytää, sillä siellä on mun puku, koska mun pitää mennä suoraan kentältä duuniin diilaan osakkeita”, John nauraa ja pariskunta lähtee suunnistamaan kohti lähintä bassoa.
    Ensin kuuluu pelkkää heinäsirkkojen siritystä ja sammakon kurnutusta. Sitten pellon toiselta puolelta alkaa kajastaa synteettisempi jytke. Bamboo Junglessa pidetään yhdet yön suurimmista tansseista. Ennen bailuareenaa ovat juomien ja ruokien kaupustelijat – kaikkea on saatavilla. Jouluvaloja muistuttava kehitelmä kiertää värillisten lamppujen heijastamia palmuja. Kahdesta pienestä DAT-nauhurista dj tykittää mega-äänentoistolla tuhansiin aivoihin poraavan transsin. Alkuyöstä reivereiden seassa horjuu humalaisia intialaisia, jotka riekkuvat kuin Jukolan tuvassa ja jatkavat länsityttöjen kourimista. Tunnelma paranee inkkareiden lähdettyä nukkumaan. Parhaimman revityksen kohdalla koko metsä kiljuu ekstaasissa. Aurinko ehtii kiivetä melkein zeniittiin, ennen kuin puhki tallatun maan pöly laskeutuu.

Unelmateknoranta

Anjunan joka keskiviikkoinen kirpputori kerää koko Goan paikalle, niin lähikylien kaljamahaiset charter-matkalaiset kuin pahimmat friikit. Neonväristen liinojen ja hippivaatteiden seasta alkaa erottua tuttuja piirteitä, jotka osoittautuvat Helsingin yössä kohtaamieni hahmojen hyvin ruskettuneiksi versioiksi. Kirpparin minttutee-puodin ympärille ilmaantuu yhä lisää pohjoisen travellereita – yhteensä Goalla talvehtii noin 30 suomalaista. ”Ei ainakaan tarvi stressata säätilasta. Suomeen ei tulla takaisin ennen kuin siellä on ainakin 10 astetta lämmintä”, yksi heittää, ja parrakas joukko katoaa rannalle katsomaan mereen laskevaa aurinkoa.
    Vuoteen 1961 Goa kuului Portugalille, ja kohta siirtomaavallasta vapautumisen jälkeen löysivät ensimmäiset travellerit – hipit – leppoisan paratiisirannan. Goan maine kasvoi: täydellinen ilmasto, ja lähes ilmaista ruokaa ja suojaa, huumeista puhumattakaan. Sesonki on joulun ja uuden vuoden aikaan, mutta yhä tullaan koko talveksi oman maan luonnonoloja pakoon. Kahden pikkusiskonsa kanssa on Australiasta saapunut digeridoo-soitinta olallaan kantava Ibe. ”Kotona on monsuuni. Goalle lennetään kuin muuttolinnut. Se on hyvä fiilis, kun voi tavata nastaa jengiä ympäri maailmaa”, Ibe kertoo ja liittyy rannalla musisoivien rumpalin ja huilistin seuraan.
    Edelleen joissain rantabaareista kuulee the Doorsia tai Eaglesia, mutta viimeiset vuodet on Goan soundtrackina ollut tekno, erityisesti goa-trance. Musiikki tehdään lännessä, ja sitä soittavat länsi-dj:t länsi-reiveireille. ”15 miljoonan ihmisen Bombayssa on vain sata reiveriä, nekin kaikki hapossa. Omassa klubissani on teknoa vain yhtenä iltana viikossa, ja kerran viikossa pidämme ulkobailut jossain luonnonkauniissa paikassa. Miten intialaiset voisivat ymmärtää teknoa, kun he eivät tajua mitään edes lännen mainstream-musiikista”, ihmettelee Euroopasta oppinsa hakenut Intian ehkä ainoa tekno-dj Husen.

Käärme paratiisissa

”Huumeet, tottakai se on tärkein syy tulla tänne. Israelissa on vitun vaikee vetää kamaa, pitää mennä jonnekin vessan perälle, ja silti joutuu helposti ongelmiin poliisien kanssa”, tilittää Tel Avivista kotoisin oleva Sagi. Sagi on monien muiden israelilaisnuorten lailla päässyt juuri armeijasta, jossa hän oli kolmen vuoden pakollisen palvelun lisäksi töissä upseerina vielä yhden lisävuoden. ”Tekno on meillä suosittua. Tel Avivissa ja Eilatissa on hyviä klubeja, ja musiikkia tehdään aina vientiin saakka”, Sagi valistaa.
    Israelilaisia on Goalla paljon. Jouluna oli Disco Valleyssa 5 000 hengen bailut, ja paikalla myös israelilainen naistoimittaja. Ja seuraavalla viikolla Israelin suurimman sanomalehden etusivulla valokuva bailuista ja otsikko: TUHANNET ISRAELILAISNUORET TULEVAT VETÄMÄÄN GOALLE HUUMEITA. Hätääntyneet vanhemmat yrittivät järjestää jopa yhteislentoa hakeakseen lapsukaisensa takaisin kotiin. Kirjoittelu levisi Goankin sanomalehtiin, ja kärjisti jälleen kerran viranomaisten ja bailuorganisaattoreiden välit. Skene oli pilalla.
    Täysikuu. Goan legendaariset full moon partyt – joita ei olekaan. Poliisi ei anna lupaa bailujen järjestämiseen, mikä tuntuu käsittämättömältä tässä maailman ehkä puhkikorruptoituneemmassa maassa. Sillä onhan poliisit aina ennenkin lahjottu tuhansien taalojen summalla jättämään bailut rauhaan. Rantatörmään rakennetussa klubissa La Paraisossa tekno jatkuu sentään aamuneljään, mutta hiljaisuus saa aikaan paniikin. Jossain on oltava bailut! Mutta edes rahanahneet paikalliset taksikuskit eivät ole kuulleet mitään, eivätkä israelilaisetkaan. Lohtua haetaan korvalappustereoista, ja energisimmät lähtevät yhä toiveikkaina haravoimaan lähimaastoa mopedeillaan. Vähän väliä moottori sammutetaan, ja korva herkistyy. Ehkä se ei olekaan metsän eläin, ehkä se ei olekaan tuulettimen nakutus. Jos se sittenkin … ”Ihan hiljaa! Kuulettekste? Mä kuulen biitin. MÄ KUULEN BIITIN!!!”

Sami Hyrskylahti
Kuva: tIlona Oksanen