Upseerikerho on Kymenlaakson osakunnan perinteisin ryhmä, jonka jäsenet järjestävät tutustumiskäyntejä Santahaminaan ja kilvoittelevat rynnäkkökiväärin purkunopeudessa. Kun osakunnan tytöt kyllästyivät kerhon miehekkääseen pullisteluun, sen vastavoimaksi perustettiin kapiokerho.
”Kapiokerho oli osakunnan vahvojen naisten vastapaino upseerikerholle. Naiset eivät olleet kiinnostuneita uhoamisesta ja perustivat kapiokerhon, jossa korostuvat käden taidot ja kodin lämmin henki”, kertoo Johanna Pellinen, yksi perustajajäsenistä.
Kapiokerho perustettiin perinteiden uuden tulemisen voimalla 80-luvun lopulla. Perustajanaisista vain yksi oli naimisissa ja kapioiden eli myötäjäislahjojen valmistus otettiin itseironisesti kerhon päämääräksi. Pellinen tietää kertoa, että lähes kaikki perustajajäsenet ovat jo saaneet napattua itselleen aviomiehen. ”Siinä mielessä tavoite on siis täytetty”, hän nauraa.
Mie ja sie ei hävetä
Ylevästä nimestä huolimatta kapiokerhossa ei ole valmistettu yhtään oikeaa kapiota, sen sijaan kaikenlaista muuta askartelua on kokeiltu. Viime aikoina ohjelmassa on käsitöiden lisäksi ollut mm. nekkujen valmistusta ja kakkubuffet, jossa harjoiteltiin prinsessakakun ja suklaalehtikoristelujen tekoa.
”Yleensä tehdään jotain pientä, mutta tärkeää on myös saada olla yhdessä ja vähän juoruilla”, kertoo Riina Kuukka. Kapiokerholaiset ovat parhaillaan valmistamassa suurta tilkkutäkkiä, johon jokainen on kotona neulonut iloisenvärisiä tilkkuja. Viereisessä huoneessa pojat odottelevat saunan lämpenemistä ja pelaavat jääkiekkopeliä. Poikien mölinä naurattaa täkin kimpussa ahertavia tyttöjä, ”karmeeta huutoa”.
Kapiokerhoon voisivat osallistua pojatkin, mutta ainakaan vielä ompelu ei ole houkutellut yhtään urosta. Poikien kanssa on kuitenkin yhteistyötä upseerikerhon ja uuden Kymen inttäjien väittelykerhon kautta. Upseerikerholaiset kutsutaan yleensä kapiokerhon järjestämiin juhliin.
Osakunnan toiminta on jäsenten mielestä tärkeä kymenlaaksolaisen murteen ja ystävien säilyttämisessä. ”Täällä on sellaisessa vaikutuspiirissä, että kuulee kieltä, eikä häpeä sanoa mie ja sie. Täältä löytyi vielä poikakaverikin”, Pirjo Hamari kertoo.
Miira Lhteenmki
Kuva: Niko Nurmi
