19. tammikuuta 1996
Teksti:

Ylioppilasteatterin uusi Top Secret ampuu niin monella kliseellä, että jo ensimmäisen vartin jälkeen katsoja luovuttaa ja alkaa katsoa stereotyyppien läpi. Ne naurattavat ja ärsyttävät hyvässä suhteessa.
    Näytelmän tarina alkaa, kun tyypillinen suomalainen perusjuntti palkkaa tavanomaisen amerikkalaisetsivän selvittämään kuka murhasi 78-vuotiaan Suomi-neidon. Etsivä käy läpi mahdollisia murhaajaehdokkaita ja samalla Suomen historian. Jo Suomen sisällissodan Punaisen ja Valkoisen kamppailu kertoo, että historiaa tutkaillaan hirtehishuumorilla. Tarina etenee terävinä viiltoina, jotka vaihtuvat nopeassa tahdissa. Osat ovat epätasaisia, mutta heikommat antaa anteeksi, koska näytelmä ei jää niihin märehtimään.
    Kahdeksan näyttelijää huhkii läpi kaikkiaan 42 roolia, joista ainakin Anssi Pirttinevan Goljat ja Marski, Irene Ahon huora sekä Harri Koiviston tyhmä jätkä jäivät mieleen. Kliseillä leikkiminen on kuitenkin vaikea taito ja toisinaan näyttelijät eivät saa minirooleistaan tarpeeksi irti. Esimerkiksi feministit, Kekkosen hännystelijät ja Venäjän karhu Suomineitoineen jäävät yksinkertaisen stereotypian tasolle.
    Hauskuudestaan huolimatta Ari Wahlstenin kirjoittama ja ohjaama Top Secret on moraalinen näytelmä. Loppupuolella katsoja saa itse tuntea syyllisyyttä siitä, että on päästänyt Suomen sydänäänen huutamaan tyhjää. Moralismin ja viihteen yhteensovittaminen on onnistunut hyvin, joskin jälkeenpäin näytelmästä muistaa parhaiten hyvät sketsit.

Miira Lähteenmäki