19. tammikuuta 1996
Teksti:

Viime itsenäisyyspäivänä kolmikymppiset isänmaan toivot olivat kokoontuneet Kämpin Peilisaliin ”Uuden ajan itsenäisyysjuhlaan”. Juhla-asuiset nuoret miehet ja naiset olivat virittäytyneet henkisesti kuulemaan Wiipurilaisen osakunnan laulajia, ja valtiovarainministeriön ylijohtajaa, kun yleisön eteen – alkuperäisen ohjelman ulkopuolelta – astuikin Joni Purmonen, 21.
    Helsinkiläisen, Tampereella filosofiaa ja ympäristöpolitiikkaa opiskelevan Purmosen viesti oli selvä: yhä useammat nuoret eivät hyväksy heille suunniteltua roolia tuottajina ja kuluttajina, joiden arvo määritellään rahassa. Eivätkä eläimille suunniteltua roolia taloudellisen hyödyn tuottajina, ylellisyystuotteiden raaka-aineena. Purmonen kritisoi nyky-yhteiskunnan ”riistoluonnetta”, joka kärjistyy juuri suhteessa ympäristöön ja eläimiin. Ja koska päättäjillä ei tunnu olevan halua kuunnella nuorten näkemyksiä – tai ainakaan toimia niiden mukaisesti – vastuuntuntoisten nuorten ainoana mahdollisuutena on toimia suoraan, harrastaa kansalaistottelemattomuutta tai jopa sabotaasia.
    ”Minun sukupolveni ei enää kahlitse itseään metsätyökoneisiin, vaan ostaa Valintatalosta kilon hienoa sokeria ja kaataa sen koneen tankkiin”, Purmonen sanoi käytännöllisesti.
     ”Mä katsoin ihmisten ilmeitä ja uskon, että monille tuli hikikarpaloita otsalle”, naurahtaa Purmonen jälkikäteen. ”Myöhemmin monet kiittelivät puheesta, koska tonkaltaisia tulevaisuudenvisioita ei usein esitetä.”

Liikkeissä on eroja

Purmosen alustus ei ollut akateemista pohdiskelua ja spekulaatiota – se ei olisi sopinut miehelle, joka aloitti yliopisto-opintonsa vain saadakseen teoreettista ”kättä pidempää” käytännön ympäristöaktivismilleen. Muutama päivä ennen itsenäisyyspäivää Oikeutta Eläimille -yhdistyksessä toimiva Purmonen oli järjestänyt parinsadan aktivistin mielenosoituksen kettutarhausta vastaan Vantaan Fur Centerissä.
    Kasvonsa peittäneet mielenosoittajat yrittivät passiivisen vastarinnan keinoin estää turkisten ostajien pääsyn huutokauppaan. Kiihkeätunnelmainen miekkari oli vähällä saada myös väkivaltaisia piirteitä, kun tunteet kuumenivat puolin ja toisin. Sylki lensi, ihmisiä tönittiin ja autoja kolhittiin. Purmonen itse sai rytäkässä poliisin nyrkistä leukaansa.
    Nuorten turhautuneisuus sanallisen protestoinnin voimattomuuteen on johtanut mielenosoituksia rajumpiin purkauksiin: ympäri Suomen on rikottu turkisliikkeiden ikkunoita, viimeisimpänä villityksenä ovat olleet kansainvälisen mallin mukaan gasoliinilla liekitetyt rehusekoittamot.
    Joni Purmonen haluaa tehdä selvän pesäeron väkivaltaa käyttäviin ryhmiin. Oikeutta Eläimille on radikaali, mutta ei väkivaltainen liike. Se pyrkii radikaaliin muutokseen, mutta rauhanomaisin keinoin. ”Metodien suhteen meidän rajamme menee kansalaistottelemattomuudessa. Siitä on vielä pitkä matka ikkunoiden rikkomiseen.”
    Purmonen jakaa eläintensuojelun saralla toimivat yhdistykset neljään kategoriaan: ääriradikaaleihin, radikaaleihin, maltillisiin ja pölyttyneisiin. Ääriradikaaleihin hän laskee mm. iskuja tehneet EVR:n ja sen kansainvälisen version ALF:n. Oikeutta Eläimille -yhdistystään hän pitää radikaalina ja Animaliaa maltillisena. Suomen eläinsuojeluyhdistys on puolestaan ”ehdottomasti tää pölyttynyt”.
    Joni Purmonen muistuttaa, että ääriradikaalien ryhmien harjoittama toiminta on tähän asti ollut ”riiston välikappaleena toimivan omaisuuden tuhoamista”. Hän ei usko, että radikaaleimmatkaan suomalaisryhmät koskaan ylittäisivät sitä rajaa, että ne ryhtyisivät toimimaan ihmisiä vastaan. ”Näitä ihmisiä eteenpäin ajava perusperiaate on elämän kunnioitus.”

Kettu on symboli

Miksi juuri kettu on noussut mielenosoitusten aiheeksi? Eikö yhtä hyvin supikoira, minkki tai rämemajava? Tehdäänhän niistäkin turkkeja. Tai kana, possu tai lehmä, joiden asema tehomaataloudessa ei ole kettuja kummoisempi. Joni Purmonen myöntää, että kettu on sopiva symboli. ”Kettuun tiivistyvät nämä asenteet, joita vastaan me taistellaan.” Niitä ovat länsimaisen yhteiskunnan ”alistava ja esineellistävä” asenne eläimiä kohtaan ja ”puhtaan orjuuttamisen” asenne.
    Kaiken lisäksi ketuntarhauksen lopettaminen tulevaisuudessa on realistista, toisin kuin esimerkiksi koko karjatalouden lakkauttaminen. Kettutarhaus on monessa maassa jo kielletty ja ehdottomaan kieltoon eläinten ystävät pyrkivät Suomessakin.
    ”Häkkikoon suurentaminen ei mielestäni parantaisi oleellisesti ketun asemaa. Kettu on villieläin, jolla on suunnilleen samat vaistot ja tarpeet kuin villillä lajitoverillaan. Häkin nykyinen koko, 0,63 neliömetriä, on noin neljä miljoonaa kertaa pienempi kuin ketun luonnollinen reviiri. Vaikka häkki suurennettaisiin kaksinkertaiseksi, ei se oleellisesti parantaisi ketun asemaa.”

    Eläin sellaisenaan

Jos ketuntarhaus saadaan kiellettyä, jatkoa seuraa varmasti. Listalla seuraavana on ainakin karjatalous nykymuodossaan. Joni Purmosen mielestä kaikenlainen eläinten hyötykäyttö, esimerkiksi lihansyönti, on ylellisyystuote, jota emme tarvitse. Kuten turkistarhauksessa, ei eläinten muussakaan käytössä ole olemassa ”harmaata aluetta” tai kompromissin mahdollisuutta.
    ”Mielestäni mitään eläimen hyötykäyttöä ei tarvita, eikä sitä tarvitse hyväksyä. Mitkään eläinkunnan tuotteet eivät ole välttämättömiä ihmiselle eikä eläinten oloja parantamalla voida saada lihateollisuutta hyväksytyksi. Lihaan perustuva ravinto on sitä paitsi ekologisesti kestämätöntä.”
    Purmonen sanoo arvoituksellisesti, ettei ”prosessi ei ole valmis, ennen kuin se käydään loppuun”. Millainen yhteiskunta sitten on, kun prosessi on käyty loppuun? Sitä Purmonen ei varmasti tiedä, mutta ainakin suhteessa eläimiin pitäisi päästä pois toisaalta välineellistävästä asenteesta ja toisaalta mikkihiiri-tyyppisestä ihmimillistävästä asenteesta. ”Eläintä pitää arvostaa sellaisena kuin se on.”

Jarno Forssell
Kuva: Lauri Mannermaa