01. joulukuuta 1995
Teksti:

Mikä on yleisin tiedotusvälineiden kysymys naispuolisille asevelvollisille? ”Onko vipinää?”, vastaa Tiina Jukkola, joka viettää parhaillaan välivuotta Helsingin yliopiston maantieteen opinnoista Hämeen rykmentin Lahden urheilukoulussa. No, onko? ”Ei”, hän puuskahtaa yksikantaan.
    Reaktio on ymmärrettävä. Hikisillä aamulenkeillä tai mutaisissa taisteluharjoituksissa sukupuolien välinen jännite ei ole samanlaista kuhinaa kuin lauantai-iltana tanssilattialla. Armeijassa ”ampumarata” tarkoittaakin jotain proosallisempaa kuin ravintolaslangissa, mitä suuri yleisö ei tunnu ymmärtävän. Jukkola itse pitää inttiä ympäristönä, jossa pätevät samat kirjoittamattomat säännöt ja lait kuin muillakin työpaikoilla. Armeijan arki on arkea isolla Aalla.
    Ja jos draamaa ei ole, sitä kehitetään. Media ottaa omansa. ”Ymmärrän, että kiinnostamme tiedotusvälineitä, mutta miksi toimittajat ovat jatkuvasti kimpussamme? Lisäksi ne ongelmat, joista he kirjoittavat, eivät ole meille mitään ongelmia, vaan ne ovat heidän itsensä tekemiä”, ihmettelee Jukkola, joka on kyllästynyt julkisuusrumbaan.
    Julkinen sana hakee naisten asepalveluksesta dramatiikkaa: valtapeliä, erotiikkaa ja konflikteja. Ilmeisesti on odotettu, että molempien sukupuolten ilmestyttyä kasarmeille varushenkilöt nousevat kapinaan tai alkavat naida toisiaan kuin kanit. Käsitys on inhimillisen romanttis-raadollinen, mutta eivätpä yhteiskoulutkaan aikoinaan mitään vallankumousta aloittaneet – paitsi asennetasolla.

Hakijoista yli puolet opiskelijoita

Fil. yo Tiina Jukkola lähti armeijaan vuoden maantiedon opintojen jälkeen. Taakse jäivät pääaineen appro ja muutamia fysiikan tenttejä. Opiskelua on tarkoitus jatkaa intinkin jälkeen, mutta missä, se ei ole vielä varmaa. Armeijauraa Jukkola ei suunnittele, vaikka tämäkin ammatinvalinta olisi mahdollinen. Asepalvelusta Jukkola tuli miettineeksi ensimmäisen kerran vakavasti teinivuosinaan, vaikka armeijan käyminen on häntä aina ”vähän kiinnostanut”. Asia tuli ajankohtaiseksi ylioppilaskeväänä 1994, jolloin hän otti yhteyttä puolustusministeriöön ja tiedusteli mahdollisuuksia suorittaa asepalvelusta Suomessa tai mahdollisesti myös muualla maailmalla. ”Sain kuulla, että minulla olisi mahdollisuus lähteä suomalaisiin rauhanturvajoukkoihin, mutta se ei kiinnostanut. Minua kehotettiin odottamaan vähän, sillä naisten asepalvelusta koskeva lainmuutos oli vireillä.”
    Naisten vapaaehtoista asepalvelusta koskeva laki meni läpi vauhdilla. Työryhmän selvitys valmistui vuoden 1994 lopussa, ja eduskunta hyväksyi lain tämän vuoden maaliskuussa. Jukkola laittoi paperit vetämään, ja lokakuussa hän ja 23 muuta naista astuivat asepalvelukseen. Uudet vapaaehtoiset sijoitettiin Lahden urheilukouluun ja ilmavoimien teknilliseen kouluun Kuorevedelle.

Hikoillaan yhdessä vielä

Urheilukoulu oli Tiina Jukkolalle luonnollinen valinta, sillä opiskelun lomassa hän on myös aktiivisuunnistaja. Muillakin saman tuvan asukkailla on vankka urheilutausta. Mukaan mahtuu niin soutajaa, trialthonistia kuin jousiampujaa. Fyysisen kestävyyden vuoksi urheilukoululaisten sopeutuminen armeijaan onkin helppoa.
Ystäväpiirin suhtautuminen Jukkolan tavallisuudesta poikkeavaan välivuoteen on vaihdellut sukupuolen mukaan. Positiivisinta palautetta on tullut tytöiltä. ”Valtaosa heistä on kannustanut ja kehunut ratkaisuani hyväksi. Sitä vastoin poikien kommentit ovat olleet negatiivisia. Heidän mielestään en hyödy asepalveluksestani mitään, ja he pitävät sitä ajanhukkana.” Kielteinen palaute ei Jukkolaa haittaa, sillä hän oli muutenkin ajatellut pitää paussia opinnoistaan ja miettiä, miksi aikoo isona. ”Lisäksi uskon, että hyödyn täällä saamistani taidoistani kuten johtamisesta ja urheiluvalmennuksesta.” Ja näitä et oppisi siviilissä? ”No, en ainakaan oppisi ampumaan.”

”Rakas, mulla oma iltaloma on…”

Arvokeskustelu naisten asepalveluksesta ei ole heilauttanut Jukkolan tuvan tyttöjä, sillä he ovat jo valintansa tehneet. Vaikutusta jo käydyllä asepalveluksella on toki ollut, ja Jukkola kertoo pohtineensa viime aikoina sodan ja rauhan kysymyksiä entistä tiiviimmin. Tuvan henki on moniarvoinen. ”Esimerkiksi siviilipalveluksesta meillä ei ole mitään yhtenäistä kantaa vaan jokaisella on siitä omat mielipiteensä. Jotkut tosin ihmettelevät, mikseivät jätkät voi suorittaa asepalvelusta.” Tässä asiassa Jukkola tuntuu olevan enemmän protestantti kuin militantti. ”En kyllä muutenkaan siedä miesten lusmuilua”, hän tokaisee kipakasti.
    Tyttötupa tulee toimeen keskenään. Iltalomilla ollaan yhdessä käyty Lahden keskustassa elokuvissa. Katukuvassa he ovat kiinnittäneet jonkin verran huomiota. Asiattomuuksilta on vältytty, ulkopuolisten kommentit ovat olleet lähinnä varovaisen uteliaita. ”Suomalaiset ujot ja arat miehet ovat tulleet juttelemaan, että minäkin olisin aikoinaan halunnut, että naiset olisivat olleet armeijassa samaan aikaan.”
    Uusi erä lienee astetta rauhallisempaa väkeä eikä armeijan käyneelle tuttua joka tuvan häirikköä naisporukasta löydy. Jukkola on aidon tyrmistynyt kysymyksestä ”onko häkki jo heilunut?”. ”Ei nyt kukaan meistä sentään putkaan ole joutunut!”

Miska Rantanen
Kuva: Tuomas Harjumaaskola