01. joulukuuta 1995
Teksti:

”Tietysti aloittelijan täytyy tehdä juuri niinkuin käsketään. Jossain vaiheessa jokaisen täytyy kuitenkin kyseenalaistaa ja miettiä, miten itse haluaa treenata. Kaikilla opettajalla on oma tyylinsä”, Yrsa Lindqvist arvioi. Hänen mielestään lajin sotaisesta alkuperästä juontuva kuri ja ohjaajan kunnioitus ei ole itsetarkoitus, mutta tuo harjoituksiin turvallisuutta ja tehokkuutta. ”Kyllä mä katson nenänvartta pitkin, jos joku tulee saliin kumartamatta tai kutsuu luokse sormia napsauttamalla.”
    Lindqvist on aloitti karaten 19-vuotiaana tasan kaksikymmentä vuotta sitten. ”Pelasin silloin käsipalloa ja meillä oli matsi Mankkaan hallilla. Näin siellä karatekoja harjoittelemassa. Se touhu oli mielestäni älyttömän kaunista, hallittua aggressiivisuutta, mutta minulla ei ollut aavistustakaan mitä he tekivät. Kysyin paikan vaksilta, että mitä toi on ja siitä se alkoi.”
    Aluksi karate oli ”kauheeta räveltämistä”, mutta urheilullinen Lindqvist oppi nopeasti ja suoritti mustan vyön neljässä vuodessa. Lajista mitään tietämättä hän oli valinnut Suomen vanhimman seuran Wadokanin ja yhden karaten suosituimmista tyylisuunnista wado ryun. Lindqvist kilpaili yli kymmenen vuotta, mutta on viime vuosina keskittynyt valmentamiseen. ”Sitä laiskistuu, ei jaksa enää treenata kolmea kertaa päivässä.”

”Väärinkäytöksistä hirtettävä varpaista”

”Karate on vaarallinen laji siinä vaiheessa, kun tekniikka kehittyy eri tahtia pään kanssa. Reaktiot toimivat ennen päätä.” Lindqvist kertoo itsellään olleen yhden läheltä piti -tilanteen, kun hän käveli siskonsa kanssa kadulla ja tuntematon mies hyökkäsi takaapäin hänen jalkoihinsa. Hän kääntyi ja oli potkaisemassa miestä päähän, kun sai viime tingassa liikkeen pysäytettyä. ”Pelästyin älyttömästi, siinä olisi voinut käydä pahasti.”
    Tahallisesta karatetaidon väärinkäytöstä pitäisi Lindqvistin mielestä ”hirttää varpaista ja antaa ehdoton toimintakielto”. Hän kertoo tietävänsä muutamia tapauksia, joissa hyvän kilpakaratekan väärinkäytöksiä on painettu villaisella, mutta vastustaa moisia kompromisseja.
    Lindqvist myöntää, että karaten rajulla maineella on tiettyä myyntiarvoa, mutta sitkeät ennakkoluulot ärsyttävät. ”Kerran mä oon kirjoittanut vastineen iltapäivälehteen, jonka otsikossa luki, että jotkut kundit oli potkaissu toista `karatepotkulla päähän’. Kävi ilmi, ettei ne kaverit ollu koskaan edes harrastanu karatea. Tuollaiset jutut luo maineen, jota on vaikea oikaista.”
    Karaten maine on kuitenkin hurjimman buumin laannuttua parantunut. ”Enää ei tarvitse joka paikassa puolustella edes sitä, että nainen harrastaa karatea.” Kun Lindqvist aloitti 1975, häntä pidettiin kummajaisena ja kyseltiin, miten nainen voi lyödä noin kovaa. Erityisen ihmeissään miehet olivat siitä, että hän johti treenejä. ”Nyt tajutaan jo, että harjoitussalilla olen vain karateka, salin ulkopuolella se on sitten toinen juttu.”
    Salin ulkopuolella on myös työ, jolla Lindqvist elättää itsensä. Hän tekee free lancerina graafisia töitä, taittoa, kirjansidontaa ja toimittaa ruotsinsuomalaisen seuran lehteä. ”Yritin kolme vuotta sitten hoitaa vakiduunia, mutta siinä kärsivät sekä työ että karate. Nyt teen töitä just sen verran, että pysyn hengissä. Tietysti joskus ottaa päähän, kun joku tuomarointi vie koko päivän ja kotona odottaa homma, josta tienaisi oikeen rahaa.”
    ”En halua karatesta ammattiani. Silloin täytyisi perustaa oma seura ja vetää mahdollisimman paljon treenejä rahasta, siihen en halua lähteä. Nytkin menee karaten ja muun elämän välinen tasapaino välillä rempalleen. Kausien aikana olen aika asosiaalinen, kun en ehdi pyöriä normaali-ihmisten geimeissä.”
    Nykyään Lindqvist kertoo hakevansa valmennusta Ruotsissa opettavalta sensei Suzukilta. ”Suomesta ei enää oikein löydy syvempää tietoa… Karaten henkinen puoli kulkee harjoittelun rinnalla ja muuttaa ihmistä huomaamatta. Toisaalta, jos nyt lopettaisin harjoittelun, se ei enää muuttaisi minua.”
    Yliopistokarate Honbu ry. Tiedustelut Jyrki Innanen p. 532 016 Jäsenmaksu 150 markkaa vuosi.

Miira Lähteenmäki
Kuva: Nico Backström