03. marraskuuta 1995
Teksti:

Huhut rockin kuolemasta ovat ennenaikaisia – siitäkin huolimatta, että niin monet osapäiväajattelijat haluavat uskoa rockin menehtymisen ja oman henkisen kuoleman tapahtuvan tasatahtia. Päinvastoin: rock elää tällä hetkellä voimansa tunnossa, sitä on kaikkialla eikä siitä pääse eroon missään. Yhteiskunta ei ole selättänyt rockia vaan rock on iskenyt yhteiskunnan mattoon: Paavo Haavikkoa ei voi olla tarkastelematta samalla säälinsekaisella huvittuneisuudella kuin Neil Youngia.
    Rockista keskusteltaessa menevät usein duurit ja mollit pahasti sekaisin. Yhtäältä takerrutaan jonkinlaiseen myyttiseen rock-elämäntapaan, jonka ruumiillistumia palvotaan silmät palaen ilman kritiikin häivää. Alkoholisoitunut kitaristi, jonka yhtyeen single hipaisi Englannin listan sijaa 61 vuonna 1984, on näissä piireissä yhä kansallissankari.
    Toisaalta rockista on tullut kehityskelpoisen kansalaisen habituksen kuorruttajana oletusarvo. Kun ihminen käynnistetään, toivotaan, että viimeistään 12 vuoden kuluttua se sanoo ”rock”. Tällöin iskä ja äiskä voivat huokaista helpotuksesta: se ei ollut susi – eikä musta lammas.

”Rock on!” vai ”the suit on”?

Rock on muuttunut musiikinlajista ihmisen kehitysvaiheeksi, joka alkaa toisella vuosikymmenellä eikä lopu koskaan. Kun ennen perusnuoret puettiin rippikoulun jälkeen pukuun tai säädylliseen hameeseen harjoittelemaan aikuisuutta, nyt Seppälästä ostettu nahkatakki pidetään yhä tiiviimmin päällä, koska se yllä tähdet taivaalla ja öisellä asfaltilla kimaltelevat kirkkaammin, man.
Vanhemmat tarjoavat roolimallit: isälle auton cd-soittimessa pyörivä Bruce on nuoruudenjatke samalla tavalla kuin ympärillä kehräävä auto on miehuudenjatke. Syntyy mielenkiintoinen paradoksi, kun rokkaava aikuinen yrittää olla teini-ikäinen ja rokkaava teini-ikäinen yrittää käydä aikuisesta.
    Isä on huomannut saman, minkä koko ikäluokkansa aikoinaan: on kivempi toteuttaa aikuisuuden vapauksia kuin siihen liittyviä velvollisuuksia. Aikuistumista kulttuurimme ei enää tue, kun aikuiset ovat vain ryppyisiä teini-ikäisiä eikä nuoria enää kohdella ansionsa mukaan. Tämän päivän nuori kapinallinen hätkähdyttää ympäristöään pistämällä puvun ylleen vapaaehtoisesti, ei vain silloin, kun suku lisääntyy tai vähenee.

Rock: jako kahteen

Mutta mitä rock on? Käsitykset rockista ovat yhtä hajanaisia kuin taloustieteilijöiden mielipiteet suositeltavista toimenpiteistä laman taltuttamiseksi. Yleistermin ”rock” hahmottamisessa pitää hylätä ajatus rockista yhtenäisenä kulttuurina ja tarkastella kahden keskeisen rock-elementin – muodon ja asenteen – välistä tasapainoa. Ominaisuudet eivät sulje toisiaan pois, mutta rockin syntymästä lähtien ne ovat ajautuneet hiljalleen erilleen toisistaan.
    Piirretään siis jana, jonka vasempaan päähän sijoitetaan ”asenne” ja oikeaan ”muoto”. Mitä oikeammalla henkilö sijaitsee, sitä tärkeämpää hänelle on traditionaalinen muotokieli: nahka, metalli, buutsit, viski, kolme sointua, bensiininkäry, kitarat ja kaikki muu Cantina Westin sisustusroina. Vasemmassa päässä on rock-asenne hallussa, mutta perinteiselle rock-muodolle annetaan palttua syystä tai toisesta.
    Rock tunnetaan ulkoisesti parhaiten muotokielestään. Rockin kuolemaa toitottavat torvet tuijottavat liikaa kliseillä tatuoitua pintaa ja luonnostelevat rockin profiilia tylsällä lyijykynällä. Rock on heille jatkumo, joka kulkee suunnilleen näin: Elvis, The Rolling Stones (tai ”Rollarit”, kuten me sponsoriteltassa heitä kutsumme), Led Zeppelin, AC/DC, Bruce Springsteen, Pearl Jam. Tosiasiassa tämä lista kuvaa rockin evoluution konservatiivista siipeä, jossa muoto käy sisällön edellä. Se on kiertokäynti jähmettyneen ikonografian galleriassa, jossa rock on pukudraamaa ja nukketeatteria.
    Kehityksen toista siipeä edustaa linja, joka muodon sijasta tukeutuu genren alkuperäiselle ajatukselle, kapinaan vallitsevia auktoriteetteja ja esteettisiä normeja vastaan eli sanalla sanoen asenteelle. Tällä linjalla kapinoidaan paitsi kulttuurin klassisia muotoja myös rockin omaa traditiota vastaan – koska siitä on tullut samanlainen kahlitseva auktoriteetti kuin muista yhteiskunnan luomista pakkopaidoista. Tällaisen vaihtoehtoisen historian voisi luonnostella vaikka näin: The Beatles, Velvet Underground, Kraftwerk, David Bowie, Public Enemy, Pet Shop Boys ja anonyymi tekno.

Mukana myös ironia

Tämä karkea jako vaatii tarkennusta. Kun pystyakseliksi sijoitetaan ironia (sekä sen taju että puute), jana muuttuu nelikentäksi.
    Niin sanotussa aidossa rockissa on samaa kuin onnistuneessa seksissä: lumous ja liikuttavuus piilee sen täydellisessä ironian puutteessa. Kun Prince kiemurtelee divaanilla mallitoimiston viitteellisesti pukeutuneiden vuokratyrkkyjen kanssa, hän on uppoutunut suoritukseensa ilman huolta siitä, millaisen kuvan itsestään hän antaa tai mitä hän haluaa touhuillaan itsestään kertoa. Vastaavalla tavalla tosissaan ovat kaljamahastaan nurkkapöydän tuoleihin kiinni jääneet perusrokkarit: jos heille puhuu ironiasta, he luulevat keskustelun liikkuvan Iron Maidenin ympärillä; jos heille puhuu ironisesti, saa turpiinsa.
    Kaikki eivät halua huhkia kuolemanvakavasti. Heitä varten on varattu ironia, luottokortti, jolla on rajattomasti katetta – kun käteisvarat loppuvat, sen voi vetää esille. Ironia, varsinkin itse-, on elementti, jonka avulla nelikentästä saa enemmän irti. Kaaviota ei voi rajoittaa vain muusikoihin, sillä rockissa rypeneille sukupolville kaikki yhteiskunnan osa-alueet politiikasta posliininmaalaukseen ovat alistettavissa rockin arviointikriteereille.

Samuli Knuuti ja Miska Rantanen
Kuva: Saku Heinänen