17. marraskuuta 1995
Teksti:

Ammattikorkeat, tulosohjaus, avoin korkeakoulu, puitelait, tietoyhteiskunta, graduate schoolit, arviointineuvosto… Opetusministeriön virkamiehistö on viime aikoina ollut vauhdissa. Meritullinkadun ministeriö on muutaman vuoden sisällä ideoinut laajamittaisia uudistuksia ennennäkemättömään tahtiin. Kun ennen uudistukset hautautuivat työryhmiin ja komiteoihin tai eksyivät lausuntokierroksella, jyrätään ne nyt oitis kokeiluiksi ja pikavauhtia pysyväksi järjestelyksi. Menneiden vuosien verkkaisuuden jälkeen nykyinen vauhti on hirvittänyt monia. Opetusministeri Olli-Pekka Heinonen, 31, ei kuulu heihin.
    ”En allekirjoita, että me olisimme lähteneet uudistamaan liian hätäisesti. Monet niistä uudistuksista, joita nyt on tehty, ovat sen kaltaisia, jotka olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin.”
    ”Aika monet tehdyistä uudistuksista ovat raamiuudistuksia, joilla on pyritty saamaan järjestelmä riittävän joustavaksi reagoimaan muutoksiin. Ei ole tarkoitus jatkaa yhtä hengästyttävään tahtiin uudistuksia keskustasolla, vaan nyt luotetaan siihen, että esimerkiksi riittävän autonominen yliopisto kykenee itse reagoimaan uudistustarpeisiin.” Ministeri uskoo vakaasti, että mekanismi toimii.
    Mekanismiin kuuluu, ettei opetusministeriö aio enää jatkossa lanseerata uusia hankkeita pikavauhtia, kuten kävi viimevuotiselle graduate school -järjestelmälle. ”Yliopistot ovat korostaneet, että nyt pitäisi päästä mahdollisimman pitkäjänteiseen työskentelyyn. Kyllä se on myös meidän etumme. Se on myös yksi syy, miksi syksyn työllisyyspakettiin ei haluttu lähteä rakentamaan yliopistoille mitään uutta Relanderin pakettia. Se olisi ollut huono asia tämän pitkäjänteisen toiminnan kannalta.”

Inflaatio uhkaa

Kun takavuosina koulutus- ja tutkimuspoliittisia päätöksiä tehtiin aluepoliittisin perustein, on nyt koulutuspoliittisia ratkaisuja perusteltu työllisyyden hoitamisella. Muutama vuosi sitten yliopistojen täydennyskoulutuskeskuksille annettiin ns. Relanderin rahaa työllisyyskoulutuksen järjestämiseksi ja yliopistoja on houkuteltu kertakorvauksin lisäämään aloituspaikkoja. Syksyn tupossa ja hallituksen työllisyyspaketissa koulutuspaikkoja lisättiin – pääosin ammatilliseen koulutukseen – kymmenisen tuhatta.
Aikaisemmin syksyllä Heinonen sanoi, että koulutuspaikkoja on nyt lisätty niin paljon kuin voidaan ilman, että koulutus kokee inflaation. ”Koulutuspoliittisia erillistemppuja ei enää tehdä”, ministeri vakuutti toimittajatapaamisessa Otaniemessä. Nyt hän on varovaisempi: ”Se on vaikea kysymys. Koulutuspaikkojen lisääminen on yhteiskuntapoliittinen keino, joka toimii hyvin suhdannetyöttömyyden tilanteessa. Pidempiaikaisen korkean työttömyyden aikana siihen liittyy myös ongelmallisia piirteitä.”
    ”Kun koulutuspaikkojen lisäyksiä kohdennetaan alle 20-vuotiaille, vailla ammatillista koulutusta oleville, silloin se osuu kohdalleen. Ongelmalliset tapaukset liittyvät siihen, että useita koulutusjaksoja tulee peräkkäin ja ihminen ajautuu kurssilta kurssille ilman, että niistä on varsinaista hyötyä työllistymisessä.”
    ”Totta kai korkean työttömyyden tilanteessa on koulutuksen inflaation vaara. Etenkin kun koulutusta käytetään työllisyyden hoidon keinona. Toisaalta Suomessa ei ole nähtävissä mitään merkkejä koulutusmotivaation laskusta. Enemmän minä olisin huolissani sellaisista peruskouluikäisistä lapsista, joiden molemmat koulutetut vanhemmat ovat työttömiä. Lapsi elää todellisuudessa, jossa koulutuksesta ei ole ollut hyötyä. Miten tällainen vaikuttaa heidän oppimismotivaatioonsa koulussa? Siinä saattaa olla todellinen aikapommi.”
    Heinosen mielestä parasta työllisyyspolitiikkaa, jota opetusministeriö ja oppilaitokset voivat tehdä, on pitää huolta koulutuksen laadusta. ”Se on se keskeisin asia. Kun nyt lisätään koulutuksen määrää, suuri haaste on, ettei laatu pääse heikkenemään. Ministeriössä me mietimme nyt, miten me kykenisimme luomaan `laadunvalvontajoukot’, etenkin ammatillisen koulutuksen puolella.”

Laadun mittarit

Vaikka opetusministeriö on parhaillaan suunnittelemassa uuden korkeakoulujen arviointineuvoston perustamista, ei Heinonen ole kaavaillut sille roolia yksittäisten yliopistojen arvioinnissa. Laaduntarkkailu saadaan jatkossakin hoitaa yliopistojen omin voimin. ”On hyvä, että korkeakoulumaailma harjoittaa sisäistä, omaa kontrolliaan. Siellä on sisäänrakennetut näkymättömät laadunvalvontamekanismit.”
Helsingin yliopiston rehtori Risto Ihamuotila – yhtenä monista – on kantanut huolta tutkimuksen ja opetuksen laadun tasosta tulosohjauksen puristuksessa. Yliopistojen budjettivarat kun määräytyvät suurimmaksi osaksi vain määrällisten kriteerien mukaan. Ministeriö on tulosneuvotteluissa kiinnostunut vain maisterien ja tohtorien määrästä, ei laadusta. Heinonen myöntää, että laadun mittaaminen on vaikeaa. ”Kun laadullisista kriteereistä puhutaan, me menemme hyvin harkinnanvaraiselle alueelle, subjektiivisen tulkinnan alueelle, jossa tarkkoja mittareita on hyvin vaikea rakentaa.”

Leikatkaa viroista

Yliopistoväki on viimeksi tänä syksynä ihmetellyt, miten yhdistää joustavuus ja uudistumiskyky päälle kaatuviin säästöihin – vaikka budjetin piti tällä kertaa näyttää plussaa. Yliopistojen budjetista vain noin kymmenen prosenttia on ns. liikuteltavia varoja, joiden käytöstä yliopistot voivat vuositasolla päättää itse. Loput on sidottu mm. palkkoihin ja kiinteistökustannuksiin. Tuosta kymmenen prosentin kakusta on sitten yritetty samalla säästää ja rahoittaa uudistushankkeita. Autonomisesti.
”Tuo kymmenen prosentin liikuteltava osuus pätee yhden vuoden osalta, mutta ei pidemmällä tähtäimellä. Liikkumavaraa on enemmän”, Heinonen väittää. Hän muistuttaa, että palkkapohja on nykyään yliopistojen omassa päätösvallassa. ”Päätösvalta virkojen osalta on siellä. Virkojen allokoinnin ja henkilöstörakenteen kehittämismahdollisuus tiedostetaan tänä päivänä yliopistoissa liian vähän.”
    Heinonen palaa syksyn budjettikiistaan yliopistojen kanssa. ”Tavallaan kyse oli näkökulmaerosta. Erilaisia laskelmia voidaan osoittaa yhtä lailla oikeiksi.” Loppujen lopuksi kyse oli ministerin mukaan siitä, että rajujen leikkausten vuosina 1993-94, yliopistot eivät tehneet rakenteellisia säästöjä, vaan lykkäsivät mm. lomautuksilla ongelmaa eteenpäin. ”Se kupla on edelleen olemassa.”
    Tiukkaamisesta huolimatta Heinonen ei suostu neuvomaan yliopistoja massairtisanomisiin, vaikka se olisi käytännössä ainoa tapa saada aikaan mittavia säästöjä. Hän myöntää kuitenkin, että ”aika vaikea” kustannuspainetta on muuten purkaa, sillä palkkakustannukset ovat yliopiston suurin menoerä.

Jarno Forssell
Kuva: Nico Backström