17. marraskuuta 1995
Teksti:

Jono matelee puolenpäivän aikaan päärakennuksen kahvilassa. Nuorehko emäntä istuu kassan takana ja perii hintaa kupposista. Puolen tunnin aikana nainen ei sano kertaakaan ”kiitos” tai vastaa kohteliaiden opiskelijoiden kiitoksiin ”ole hyvällä”. Ainoan kerran tätönen saa suunsa auki tiuskiakseen pennejään hitaasti laskevalle nuorukaiselle.
    Ruokalan puolella kassakonetta kilkuttaa vanhempi rouva. Itse olen nähnyt hänen hymyilevän kerran. Silloin hän ilmoitti minulle loppuiltapäivästä, että olen viimeinen jonossa, joka saa aterian tuettuun hintaan. ”Ja sano sitten kassalla, että se on sinusta poikki”, täti ilmoitti ja virnisti takanani kyyhöttävälle fuksiressulle.
    Mistä Unicafe on onnistunutkin löytämään nämä loppuunpalaneet kypsänaamat, jotka pilaavat käytöksellään muutenkin mauttoman ruuan? ”Lehti-ilmoituksilla, osan suoraan ammattikoulusta ja sitten työvoimatoimistosta”, Unicafen apulaisjohtaja Liisa Lehtinen tietää kertoa.
    Hän on todella pahoillaan henkilökunnan puolesta ja lupaa välittömästi lähteä itse vakoilemaan alaistensa oikuttelua. ”Meillä oli asiakaskysely, jossa nousi kieltämättä muutamia ravintoloita esille. Painotamme koulutuksessa, että rahat tulevat asiakkailta, heitä on palveltava. Kyllä ihmisten täytyy ymmärtää, että ellei palveluammatti sovi, pitää etsiä muita töitä.”
    Saa nähdä, kuinka Unicafen pomot onnistuvat tällä kertaa saamaan alaisensa hymyilemään. Helppoa se ei ole – ongelmaemäntiä on aikaisemmin yritetty jopa taivutella varhaiseläkkeelle. Mutta minnepä paha palkoiltaan lähtisi?

Mari Manninen
Kuva: Tuomas Harjumaaskola