17. marraskuuta 1995
Teksti:

Ihmisen liha on pehmeätä. Naisen pillu, vagina, on onnellisimmillaan pehmeä, kostea ja liukas. Miehen kyrpä, penis, on onnellinen kovana ja kiinteänä. Koska genitaalit ovat kuudes aistimme, mies ja nainen yhtyessään myös erilaistuvat.
    Ihmisen ensimmäiset työkalut, kepit, vivut ja varret olivat kovia. Savikulhossa, autossa tai nostokurjessa on kova pinta. Näillä esineillä saadaan aikaan asioita. Rakentamista, liikkumista, hyödykkeitä. Kaikki ne suojaavat meitä lihan lopulliselta kohtalolta, elämän loppumiselta. Puhumalla pehmeästä ajatellaan yleensä hattaroita ja untuvatyynyjä, jotain mukavaa, muttei välttämätöntä. Puhumalla kovasta taas jotakin, joka on hallittavissa, jolla on selkeät ääriviivat, jotain järkevää. Unohdamme, että kovuus on tärkeää vain suhteessa pehmeään.
    Se, mitä kutsumme pehmeäksi sektoriksi, on oikeastaan lihallisuuden sektori. Lihallisuus, ihmisten fyysisyys, tuottaa uusia ihmisiä. Se tuottaa eritteitä ja ongelmia. Lihallisuutemme konkretisoi elämän mahdollisuuden toteutumisen, mutta samalla muistuttaa kuoleman väistämättömyydestä. Siksi pehmeä on niin rankkaa.
    Länsimais-kristillinen kulttuuri teki meistä puhuvia päitä. Henki ja ruumis erotettiin ja hengelle annettiin arvoa ja mahdollisuus kasvuun. Lihallisuus oli synnillistä ja usein naisellista. Siksi oli parempi pitää naiset pois julkisesta elämästä, niin politiikasta kuin teatterista. Nainen on ollut lihaa ja heitä on poltettu nuotiossa kuin mitäkin rosvopaisteja.
    Nyt kaiken pitäisi olla toisin. Naiset alkavat vähitellen ottaa määrällisen paikkansa julkisessa elämässä. He ovat taitavia, päteviä ja osaavia siinä kuin veljensäkin. Vanha yhteiskunta on saanut lisää lahjakkaita ihmisiä palvelukseensa, mutta onko jotain syvempää muuttunut? Onko naisten esiintulo ruvennut antamaan arvostusta ja jalansijaa aikaisemmin halveksituille asioille? En tiedä. Liha on IN. Bodarit tai stripparit ovat lehtien yleistä kuvitusta, mutta samaan aikaa yhä suurempi osa tytöistä kärsii syömishäiriöistä ja piinaa ruumistaan laihuusihanteilla, joihin naisen hormonit eivät taivu.
    Mitä oikein onkaan naisnäkökulma, tai mies-? Kostearipsinen pillunsilmä ja karvaton katse kangen päässä, vai yläpäiden älyllisiä silmäyksiä metallisankaisten silmälasien takaa? Tätä sitä miettii, kun tärkeät ihmiset puhuvat kovista ja pehmeistä arvoista tai sektoreista. Jakkupukuihin panssaroidut naisihmiset luennoivat julkishallinnon uusista tuottotavoitteista. Tummiin, ruumisarkun näköisiin pukuihin kehonsa käärineet miehet puhuvat leikkaamisesta ja ydinvoimasta.
    Miksi ei puhuta siitä, että ”pehmeän” pitää nykyään todistella, ettei se muka olekaan pehmeää, vaan kovaa? Ja miten kova on tullutkin niin tärkeäksi, että unohdamme työkalujen olevan vain apuvälineitä, joita luodaan helpottamaan elämää? Hämmästyisimme, jos keppi alkaisi ohjata termiittikekoa tonkivaa apinaa, mutta hyväksymme elämänhallintamme vähentämisen Suuren Koneiston edun nimissä. YYA, EU tai EMU, mitä tahansa.
    Ei pehmeä sektori ole kovaa. Ei lasten synnyttäminen, välilihan tai napanuoran leikkaaminen ole kovaa. Eivät leikki-ikäisten räkäiset nenät tai kakkaiset pyllyt ole kovia. Halvautuneen säärihaavat tai kuolevan hellyydenkipeys eivät ole kovia tai kiiltäviä, ja vaikka ne piirtäisi käyrinä kalvoille, ei niitä sen enempää ymmärtäisi.
    Väitetään rikkaan olevan yhtä vaikeaa päästä taivaanportista läpi kuin kamelin neulansilmästä. Minä epäilen, että meidän kulttuurissamme sama koskee aistillista elämäniloa ja ihmisen haavoittuvaisuuden ja kuolevaisuuden kestämistä. Ensimmäiset naiset, jotka Suomessa saivat oikeuden yliopisto-opiskeluun, joutuivat ensin anomaan vapautusta sukupuolestaan. Nyt monet tekevät sen itse.
    Noitavaimoja ei siis vieläkään arvosteta. Sääli. Kun ns. pehmeä sektori kamppailee olemassaolostaan ja arvostuksesta, keinojen keksimisessä kannattaisi käyttää luovaa ajattelua. Intuitiota. Sitäkin sanotaan kuudenneksi aistiksi.
    (Kirjoittaja on kansanedustaja ja teatteriohjaaja.)

Irina Krohn