17. marraskuuta 1995
Teksti:

Vanhan viisauden mukaan opiskelijat ennakoivat koko yhteiskunnan muutosta. ”Mitä ylioppilaat tänään, sitä kansa huomenna”, on totuttu muistuttamaan. Jos väite edelleen pitää paikkansa, suomalainen demokratia on huomenna pahassa pulassa.
    Viime viikolla käytiin opiskelijavaaleja ylioppilaskunnissa ympäri Suomen. Kirvelevän tappion kärsivät vihreät, jotka menettivät koko maassa puolet kaikista edustajistopaikoistaan. Edustajistovaaleissa parhaiten menestyivät sitoutumattomat ryhmät, osakunnat ja ainejärjestöt, joiden vaaliteemat – sikäli kuin sellaisia oli – olivat hyvin yhdenmukaisia. Vaalien suurin voittaja oli kuitenkin nukkuvien puolue, sillä äänestysaktiivisuus putosi jälleen, tällä kertaa 33 prosenttiin. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa vain kolme kymmenestä jäsenestä kävi äänestämässä, mikä jätti vaali-innostuksen samalle tasolle kuin Elannon vaaleissa. Missä olivat ne seitsemän kymmenestä, joita uurnilla ei näkynyt?
    Syitä laimeaan innostukseen on monia ja niitä löytyy niin ylioppilaskuntien omasta toiminnasta kuin ympäröivän yhteiskunnan muutoksesta. Aktiivisinta opiskelijapolitiikka oli 60- ja 70-luvuilla, jolloin äänestysprosentti oli nykyiseen verrattuna kaksinkertainen. Noista ajoista akateemisuus on arkipäiväistynyt eikä ylioppilaita nähdä enää kansakunnan kermana. Kun Uffe Sundqvistin kaltaiset nappulaliigalaiset reilut parikymmentä vuotta sitten ponkaisivat SYL:n hallituksesta valtioneuvoston jäseniksi ja pitkille lounaille, palaavat heidän nykyiset seuraajansa luennoille ja Porthanian tonnikalahöystöä haarukoimaan. Ylioppilaspolitiikka on kokenut inflaation.

****

Passiivisuutta selitetään usein sillä, että keskikokoisen kaupungin kokoinen ylioppilaskunta koetaan liian etäiseksi ja epämääräiseksi samastumiskohteeksi. Selityksessä on perää; Ylioppilaslehden viime numerossa tekemässä vaalikyselyssä tuli vastaan opiskelijoita, jotka eivät edes tienneet olevansa HYY:n jäseniä! Aluksi ihmetyttää, mutta kun muistaa, että jo kolmannes yliopisto-opiskelijoista on kolmekymppisiä tai vanhempia, alkaa tilannetta ymmärtää. Perheellisellä osa-aikaopiskelijalla ei ole kiinnostusta opiskelijajärjestön rientoihin.
    Osansa mielenkiinnon puuttumiseen on myös ylioppilaskunnan omalla toiminnalla. Toimintastrategiaksi tällä vuosikymmenellä on valittu asiapohjainen vaikuttaminen ja lobbaus yliopiston ja opetusministeriön suuntaan – ehkä hyvälläkin menestyksellä. Palavereissa, kokouksissa ja asiantuntijaseminaareissa ei ole kuitenkaan sellaista dramatiikkaa, joka saisi jäsenistön liikkeelle.
    Elämä on jossakin muualla. Niin ovat myös ne seitsemän kymmenestä opiskelijasta.

Jarno Forssell
Piirros: Saku Heinänen