17. marraskuuta 1995
Teksti:

1. Kysymyksenasettelu

Taannoisena iltapäivänä kävelin toverini Kühnhacklin kanssa jälkialkoholisessa olotilassa ydinkeskustan katuja. Molempien päitä särki, eikä kumpikaan voinut kehuskella rahamassinsa paksuudella. Edes krapulalimuun tai tasoittavaan ei ollut varaa. Kaiken lisäksi toverini Kühnhackl murjotti minulle, koska hän – toisin kuin minä – ei ollut päässyt edellisyönä panohommiin.
Piristääkseni masentunutta ystävääni olin suostunut hänen toiveeseensa mennä Hietsuun kenkimään hautakiviä. Tiesin, että se jos mikä saisi Kühnhacklin hyvälle tuulelle.
    Mutta Hietaniemenkadulla suunnitelmamme muuttuivat yllättäen: näimme ylioppilas Virtasen, joka kertoi olevansa matkalla Domukselle lukemaan. ”Lukemaan!”, hörötti Kühnhackl valtoimenaan, ja hieroi lempeästi Virtasen korvia. ”Sehän on homojen hommaa!”
    Kello oli likimain kolme, ja katsoin, että oli aika aloittaa iltapuhteet. Pakotimme Virtasen lähtemään kanssamme ravintola Alibiin, jonka kyltti kutsui meitä seireenien lailla. Eikä suotta: mesta oli melkein täynnä, ja meininki oli katossa! Pöydissä istui paljon hyvännäköisiä misuja, jotka tsiigailivat meitä selvästi kiinnostuneina. Vetäisimme keppanat ja Kühnhacklissa alkoi herätä hänelle niin ominainen iskuvietti. Uutterista yrityksistä huolimatta kukaan ei kuitenkaan lähtenyt joraamaan.
    Sitten tunnelma latistui. Virtanen ilmoitti, että hänellä ei ole enää rahaa ja pitää mennä lukemaan. Minua ja Kühnhacklia vitutti Virtasen köyhyys. Kostoksi päätimme seurata häntä Domukselle ja terrorisoida hänen opintojaan.
    Kirjastoon saapuessamme minulle selvisi hätkähdyttävä epäkohta. Domukselle oli hankittu yhteiskunnan varoin lukemattomia kirjoja, mutta niiden vartiointi oli toteutettu suorastaan järkyttävän lepsusti! Kirjaston aulaan sijoitettua aneemista piipparihälytintä lukuun ottamatta tuo ”tiedon aarreaitta” oli ylihelppo nakki kenelle tahansa pitkäkyntiselle!
    Demonstroidakseni opiskelijakirjaston valvontajärjestelmien puutteellisuutta käskin Kühnhacklin varastaa mieleisensä teoksen. Jos hän siihen pystyisi, pystyisi siihen kuka tahansa!

2. Ongelmanratkaisu

Suunnitelmani oli häikäisevän nerokas. Kühnhackl käveli rentoon tyyliinsä hyllyrivistöjen väliin, ja minä menin Hietaniemenkadulle odottelemaan. Kühnhackl ottaisi kirjan ja nousisi yläkerran lukusaliin, jonka ikkunasta hän pudottaisi opuksen suoraan minun syliini.
Strategiamme toimi oivallisesti. Lukusali oli täynnä kansakunnan toivoja homohommissaan, eikä kukaan reagoinut, kun Kühnhackl pudotti teoksen hyppysiini. Se oli Paavo Haavikon Kansakunnan linja. ”Ei sieltä löytynyt pornoa”, toverini perusteli yllättävän älyllistä valintaansa.
    Kun täydellinen rikos oli suoritettu, Kühnhackl ehdotti, että heittäisimme kirjan roskikseen. Minä en tähän suostunut, sillä kierrätysideologia on aina ollut lähellä sydäntäni. Päätin kierrättää kirjan divariin.
    Läheisen antikvariaatin pitäjä ei kumma kyllä innostunut Kansakunnan linjasta. ”Niitä on divarit pullollaan”, hän ilmoitti. ”Mutta voin mä tosta nyt sen saman kakskymppiä maksaa kuin muistakin Haavikon kirjoista.” Antikvaarisetä noudatti määrähintajärjestelmää. ”Stobe!” innostui Kühnhackl. ”Aivan”, totesin toverilleni. ”Mutta mistäs sulle saatais?”
    Kühnhackl marssi myrtyneenä takaisin Domuksen kirjastoon. Minä taas suuntasin ravintola Alibiin Paavo Nurmen seteli taskussani. Olin jo melkein juonut keskarini, kun Kühnhackl ryntäsi luokseni valtaisan innostuneena.
    ”No, mitä nyt?”, rauhoittelin. Kühnhacklin silmät kiiluivat: ”Tuol homolaitoksessa on virkailijoiden mukaan yli sata Haavikon teosta!” Iltamme oli pelastettu.

3. Toimenpide-ehdotus

Domukselle on saatava asianmukaiset hälytyslaitteet, kalterit ikkunoihin, STV:n vartijoita ja lisää Haavikon teoksia.

Einstein&Kühnhackl
Kuva: Milka Alanen