19. lokakuuta 1995
Teksti:

Perinteitä ei piilotella tai koeta rasitteeksi. Päinvastoin, useita harrastajia on alunperin vetänyt mukaan lajiin liittyvä arvokkuus ja harvinaisuus. Jokaisen miekkailijan sisällä asuu pieni romantikko. ”Miekkailua on vaikea harjoittaa ilman sitoutumista. Siihen tarvitaan tietty henkinen kosketus”, todistaa Anne Veinola, joka taidehistorian opintojensa ohessa toimii aktiivisesti Ylioppilasmiekkailijoissa.
Lajin aloittaminen ei edellytä kutsumusta, mutta käytäntö on osoittanut, että monelle alkeiskurssilaiselle miekkailuharrastuksen aloittaminen on ollut haave pienestä pitäen. Miekkailu valloittaa eleganssin ja raakuuden yhdistelmällään. Ulkoisesti se on perinteisten jurnutus- ja mökötyslajien, juoksun ja hiihdon, täydellinen negaatio. Se vaatii älyn ja fysiikan yhteistyötä sekä nopeata reagointikykyä.
Miekkailun salojen opetus kuului aiemmin yliopiston ohjelmaan. Kalvan kalistelulla haluttiin korostaa monipuolisesti sivistyneen ihmisen ihannetta. Myöhemmin opetuksesta kehittyi yliopiston yhteyteen erityinen voimistelulaitos, joka nyttemmin on siirretty Jyväskylään omaksi tiedekunnakseen.

Töks töks! Auts auts!

Aina ei miekkailu ole ollut aatelin herrasmieslaji vaan yksinkertaisesti näppärä tapa toimittaa epämiellyttävät tyypit pois päiviltä. Tuliaseiden yleistyttyä miekan tehtävä alkoi vähitellen muuttua ja sen käyttö sai jopa seremoniaalisia piirteitä. ”Erityisen suosittu väline oli 1600- ja 1700-luvulla Ludwig XIV:n Ranskassa, jossa miekalla käydyt kaksintaistelut kiellettiin, kun nuoria miehiä kuoli liikaa”, Anne Veinola kertoo.
Tappamisen meininki vaihtui urheilun huumaksi 1800-luvun alussa, kun entisestä arkipäivän taidosta tuli yläluokan harrastus. Miekkailu on siitä lähtien pitänyt pintansa, ja nykyään se on yksi niistä viidestä olympialajista, joka on säilynyt ensimmäisistä nykyaikaisista olympialaisista tähän päivään asti.
Nykyään miekkailua harjoitetaan kolmella aseella, jotka ovat floretti, kalpa ja säilä. Lajit näyttävät maallikon silmissä samanlaisilta, mutta niiden luonteiden erot vastaavat Veinolan mukaan sadan, kahden sadan ja tuhannen metrin juoksumatkojen eroja.

Elämän myyttinen symboli

Ylioppilasmiekkailijat ei ole näivettynyt perinteisiinsä vaan seuraan kuuluu tällä hetkellä noin 60 aktiivijäsentä. YOM on avoin järjestö, ja onpa seuralla omaa junioritoimintaakin. Vaikka seuralla on tallissaan muutama huippukyky, se on luonteeltaan kuitenkin enemmän harrastus- kuin kilpailuseura.
”Jäsenistämme on 90 prosenttia opiskelijoita. Jossain välissä mukana oli paljon oikislaisia, mutta nykyisin kokoonpano on hyvin heterogeeninen”, sanoo Veinola. Tyypillinen lajin aloittaja on kolmannen vuoden opiskelija, joka on mukana noin vuoden ajan. Opiskelukiireet vaikuttavat siihen, että vaihtuvuus on suuri.
”Minulle miekkailu on elämän myyttinen symboli. Siinä kiehtoo elämän taistelu; se vaatii älliä, vastustajan lukemista ja monipuolista minuuden käyttöä – sekä henkistä että fyysistä”, kuvaa Anne Veinola omia lähtökohtiaan. Mutta yhtä paljon kuin metaforat painavat romanttiset syyt. Lapsuuden haaveeseen vaikuttivat niin Alexander Dumasin kirja Kolme muskettisoturia kuin elokuva Zendan vanki.
Ja tietysti klassinen miekkailuelokuva Scaramouche – säilän sankari on puhkikatsottuna videokopiona hyllyssä? ”Noh, tuota, juu, on sekin erinäisiä kertoja tullut katsotuksi”, myöntelee Veinola.

(Ylioppilasmiekkailijoiden syksyn toinen alkeiskurssi alkaa 31. lokakuuta Töölön kisahallin miekkailusali kakkosessa klo 18.30. Lisätietoja Anne Veinolalta, puh. 940-548 6407.)

Miska Rantanen
Kuva: Tuomas Harjumaaskola