Suomen liittyminen Euroopan unioniin neuvotteluineen, kansanäänestyksineen ja kampanjoineen oli joidenkin arvioiden mukaan sodanjälkeisen Suomen suurin mediatapahtuma. Muutaman vuoden aikana EU:sta kirjoitettiin tuhansia juttuja, tehtiin satoja tunteja tv-ohjelmaa ja painatettiin miljoonilla esitteitä ja julisteita. Silti suomalaiset pettyivät tiedotusvälineisiin ja valittivat joutuneensa tekemään päätöksensä vaillinaisin tiedoin. Missä meni pieleen?
”Kansalaiset kaipasivat debattia, jota mediassa ei ollut”, sanoo valtiotieteen tohtori Ulla-Maija Kivikuru Helsingin yliopiston viestinnän laitokselta. Hän on ollut mukana Suomen akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa ”EU-kysymys, kansalainen ja tiedonvälitys”, jonka tuloksia esiteltiin reilu viikko sitten valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Kivikurun mukaan journalistien synti on, että he altistivat EU-kysymyksen toimituksellisille rutiineille. ”Esimerkiksi turvallisuus oli uutinen vain silloin kun siitä puhuttiin Brysselissä, ei silloin kun lukijat olisivat olleet siitä kiinnostuneita.”
Kivikurun kritiikkiin yhtyy tutkija Heikki Heikkilä, joka luki tutkimustaan varten tuhansia Helsingin Sanomien ja STT:n juttuja EU:sta. Heikkilän mukaan kansanäänestyksen alla lehdistä puuttui aito keskustelu, jossa kansalaiset olisivat olleet mukana. ”EU-kysymyksessä journalismi toimi perinteisesti ja konservatiivisesti, vain teknisen tiedon päivittäjänä.”
Poliittiset toimittajat
Kansalaiset kritisoivatkin tiedotusvälineiden toimintaa – osin epäloogisin perustein. Samalla kun tiedotusvälineitä moitittiin siitä, etteivät ne antaneet riittävästi tietoa, ei sitä viitsitty hakea itsekään. ”Toisaalta journalismin odotettiin olevan hajutonta, mautonta ja väritöntä, mutta samaan aikaan haluttiin sen osoittavan oikean tien”, kertoo Ulla-Maija Kivikuru. Kaiken kaikkiaan media koettiin EU-myönteiseksi ja sen epäiltiin hylänneen neutraalin tiedonvälittäjän roolinsa.
Tutkijoiden mukaan journalismi olikin EU-prosessissa poliittinen toimija. Toimittajia haastatelleen tutkija Tuomo Mörän mukaan ylivoimainen enemmistö journalisteista oli jäsenyydelle myönteisiä. Mörän mukaan journalistit tukivat työllään kyllä-puolta, ”mutta tuki oli ainakin rivitoimittajan tasolla pikemminkin tuottamuksellista kun tahallista”.
Suomalaiset saivat suurimman osan EU-tiedoistaan tiedotusvälineistä, sanomalehdistöstä ja televisiosta. Lähiverkkojen osuus kuitenkin kasvoi koko ajan kansanäänestyksen lähestyessä. ”Kyllästymispiste tuli syksyllä jo ennen vaaleja. Kansa sukelsi lähiverkkoihin ja otti hajuraon mediaan”, kuvaa viestinnän professori Leif Åberg suomalaisten mediakäyttäytymistä EU-asiassa.
Kansalaisyhteiskunta lapsenkengissä
Oleellinen huomio EU-tutkimushankeessa oli, että viime aikoina paljon puhuttu ”uusi poliittinen kulttuuri” on vielä sanahelinää. Kivikurun mielestä EU-prosessi oli eräänlainen mittari siitä, miten suomalainen yhteiskunta on muuttunut. ”Prosessi osoitti, että vanhat järjestelmät ja toimintamallit veivät etusijan, vaikka sanasto oli uutta.” Kivikurun arvion mukaan kansalaisyhteiskunta ei näyttäytynyt vahvana, vaan suomalaiset osoittautuivat edelleen kuuliaisiksi valtiokansalaisiksi.
Suomalaisen tiedotustutkimuksen uranuurtaja professori Kaarle Nordenstreng arvioi EU-prosessin kouluarvosanalla 7-. ”Ei se mennyt niin hyvin kuin olisi voinut, mutta ei aivan mönkäänkään. Oli se tekemisen väärti, sillä siitä voitiin oppia”, Nordenstreng sanoo. Hän kiittää valmistumassa olevaa tutkimusprojektia arvokkaaksi kansalaisyhteiskunnan kehittymisen kannalta. ”Kansalaisyhteiskunnan heikko esitys antaa aihetta ajattelulle, ja etenkin toimittajien sisäistä mediakritiikkiä kannattaa miettiä.”
Jarno Forssell
