19. lokakuuta 1995
Teksti:

Sillä aikaa kun kotimaassa yritettiin viritellä kirjasotaa Anja Kaurasen ”Pelon maantieteestä”, saivat brittidekkarikirjailijat käyntiin aivan oman kirjallisen kiistansa. Kohu lähti paronitar P.D. Jamesin varomattomasta lausahduksesta BBC:n yölähetyksessä. Perinteisen dekkarin Grand Old Lady uskaltautui kertomaan kirjoittavansa mieluiten keskiluokasta, koska vain sillä on mahdollisuus todellisiin moraalisiin valintoihin. Katuväkivallan keskellä elävälle alaluokalle murhat ovat arkipäivää ja mahdollisuudet moraalisiin valintoihin minimissä.
    Paronitar Jamesin epäonneksi lähetyksen sattui kuulemaan unettomuudesta kärsivä nuori dekkaristi Chaz Brenchley, joka kirjoitti pöyristyneenä rikoskirjailijoiden järjestön, Crime Writers Associationin jäsenlehteen. Metakka huomattiin myös valtalehdissä, ja pian herra Brenchley nousi maailmanmaineeseen kärkevillä mielipiteillään P.D. Jamesista, keskiluokasta ja perinteisestä salapoliisiromaanista. Hänen raivoamistaan säestivät brittidekkarin uusiksi nuoriksi toivoiksi luonnehditut Val McDermid ja Mark Timlin.
    Riita sai niin paljon palstatilaa, että CWA:n puheenjohtaja Peter Walkerin oli vaikea peittää tyytyväisyyttään: seura oli kerrankin lööpeissä, vaikkakin kyseessä oli vain myrsky vesilasissa. Kiistan kohde James sen sijaan otti asian yllättävän vakavasti, uhkasi heittää CWA:lta saamansa kunniapalkinnon Thamesiin ja perui tulonsa syys-lokakuun vaihteessa Nottinghamissa pidettyyn kansainväliseen rikoskirjallisuuskonferenssiin.

***

Saavuin Nottinghamiin odottaen kunnon rähäkkää. Todellisuus oli pettymys: nuori kapinallinen Mark Timlin osoittautui viisikymppiseksi sedäksi, joka kulki nahkarotsi päällä ja uhosi Budweiser-pullon ja tupakan säestyksellä kuin meikäläiset kaksikymppiset esikoisrunoilijat. Chaz Brenchleyllä oli näyttävät punaiset mokkakengät – intertekstuaalinen inversio Elvis-kulttuuriin? – mutta edes juututtuamme samaan hissiin hän ei käynyt väkivaltaiseksi.
    Val McDermid oli huumorintajuinen ja charmikas lesbointellektuelli. Kukaan ei tappanut ketään, mutta kaikki tietysti yrittivät herättää hillittömästi huomiota yli kolmensadan muun dekkarikirjailijan joukossa. Kyse tuntuikin olevan joidenkin brittidekkaristien alemmuudentunteesta jenkkien kovia kundeja kohtaan: on meilläkin huoria ja huumeita, älkää kuvitelkokaan että me kaikki ollaan äiti Agathan poikia!
    Näin suomalaisena ulkopuolisena tuntui aika surkuhupaisalta ja myös pelottavalta: jos ns. nuoret kapinalliset ryhtyvät laatimaan sääntöjä oikeaoppisesta kirjoittamisesta ja kieltämään tiettyjä aiheita, minä punavihreä feministi alan taatusti puolustaa konservatiiveja!

***

Entä Suomessa? Moni kirjailijakollega on todennut ”Pelon maantieteen” herättämästä prosessista – ensin toki säälien julkisuuden riepottamaa kirjailijaa – että ”on sitä kyllä myyty hyvin”. Ja ehkä ainoastaan Kaurasen teoksen myötä ansaitsemansa julkisuuden saivat myös tärkeää ja kiinnostavaa aihetta tutkivat Annamari Asikainen ja Hille Koskela.
    Mietimme taannoin Suomen dekkariseuralaisten kanssa, kuka olisi se kirjallisuutemme portaalihahmo, jota me ryhtyisimme potkimaan. Vanhoista naisista tulee mieleen Helvi Hämäläinen, mutta hän sai tarpeeksi potkuja jo nuoruudessaan. Dekkaristeista arvostetuin on Matti Yrjänä Joensuu, mutta hän on liian hyvä kirjailija ja lisäksi hieno ihminen. Ehdotuksia otetaan vastaan. Mutta sisäpiirin vihje: jos Suomessa syttyy dekkarisota, se on tarkoin suunniteltu mediatemppu.

(Kirjoittaja on dekkarikirjailija ja populaarikulttuurin tutkija.)

Leena Lehtolainen