Jos haluamme pannukakkua, sekoitamme jauhoja, munia, maitoa ja sokeria. Saamme epämääräisen, vaaleankeltaisena hyllyvän taikinan, mutta samalla tiedämme, että hetken kuluttua, paistuttuaan uunissa seos on muuttunut kullankeltaiseksi herkkulevyksi. Luotamme metamorfoosiin, koska prosessi on tuttu ja tunnemme lopputuloksen.
Maailma ympärillämme hakee taas kerran ”lopullista” hahmoaan. Neuvostoliiton lakattua on maailman menestyneimmäksi vientituotteeksi tullut amerikkalaispainotteinen demokratia, malli, jonka ytimenä on vapaan yritteliäisyyden oikeus.
Luin äskettäin Hillary Clintonin kolumnin matkastaan Mongoliaan. Hillary iloitsi Mongolian vapautumisesta kommunismin tyranniasta. Maa on kuulemma avautunut vapaalle yritteliäisyydelle ja ulkomaisille sijoituksille. Lisäksi ihmisoikeudet ja yksityisomistus ovat nyt lailla turvatut. Jotain muutakin on saatu kehityksen myötä; maa kamppailee taloudellisissa vaikeuksissa eikä pysty turvaamaan kaikille lapsille koulunkäyntimahdollisuutta. Rouva Clinton jäi kuitenkin optimistiseksi ja uskoo, että kaikki kääntyy parhain päin. Ehkä hän on jo kurkistanut tulevaisuuden uuninluukkuun ja nähnyt rapean pannukakun reunan kypsyvän.
Meillä Suomessa ulkomaanoperaatioissaan epäonnistuneet ja rahansa hukanneet pankit korjaavat tilanteen säästämällä. Tilikirjoja tiskin yli aivan tuottavasti siirtäneet naiset heitetään yli laidan. Ehkäpä pankkitoiminnan kuumailmapallo kevenee sen verran, että se voi taas ajelehtia virtausten mukana jonnekin ennalta suunnittelemattomaan pisteeseen.
Sokkoleikin pohjalla täytyy olla hurja usko johonkin näkymättömään, Suureen Pääkokkiin. Uskomme tulevamme perille, vaikka kuljemme koko ajan väärään suuntaan. Ikään kuin maailma olisi iso ellipsi, jossa takaperin kulkija aina lopulta tulee etupuolelle.
Tuntuu, että yhteiskuntamme on vallannut virus nimeltä oeconomicus vulgariensis, vulgääriekonomia. Me luulemme, että kulttuuriperintömme edelleen monistaa tavoitteita, joita sinne asetamme, vaikka virus on tunkeutunut yhteisömme tietojärjestelmien ytimeen ja elämän mahdollisuuksien sijaan tuottaa mahdotonta elämää. Jostain syystä itse kuhunkin iskee kiusaantuneisuus tai haukotus, jos joku alkaa kritisoida markkinamekanismin perusteita. Tämä yltäkylläisyys, ja toisaalta monen aito ilo neuvostototalitarismin kaatumisesta, vie meiltä kuitenkin samalla jotain olennaista. Terveen epäilyn keskeneräisten prosessien lopputuloksesta.
Vulgääriekonomia on tämän vuosisadan totalitarismin muoto. Kahden edellisen totalitarismin, natsismi/fasismin ja neuvostodiktatuurin aikalaiskannattajilta on usein kysytty, ettekö nähneet, mistä on kysymys. Usein vastaus on että Tavallaan. Olihan siellä kummallisuuksia, kummallisen kiillotettuja sotilassaappaita tai oudon lasikatseisia vankeja. Mutta päämäärä oli oikea, tämä hetki on vain välivaihe, ei sitä pidä laskea…
Jospa yhteiskunnallinen kehitys ei olekaan kuin kakkutaikina, vaan pikemmin kuin valokuva? Jokainen hetki, välähdys on lopullinen ja tilanteen ainoa kuva. Olisipa nykyisen tilalla sellainen maailma, että kun siitä räiskisi valokuvia, niin lisäkopioita tekisi mieli teettää koko rullasta.
(Kirjoittaja on teatteriohjaaja ja kansanedustaja.)
Irina Krohn
