07. syyskuuta 1995
Teksti:

Muutaman viikon takaisessa Helsingin Sanomissa kerrottiin, kuinka yhä useammat oppilaitokset testaavat pyrkijöitään pääsykokeiden lisäksi erilaisin persoonallisuustestein. Testien avulla pyritään valikoimaan oppilaiksi vain toivotunlaiset tyypit. Kauppaopistoon tahdotaan ”aktiivisia pyrkyreitä” ja kemisteiksi kelpaavat vain jo opintojaan aloittaessaan väitöskirjan tekoon tähtäävät. Testien tarkoituksena on lisäksi vähentää opintojen keskeyttämistä. Uutisen mukaan testeissä ei voi petkuttaa, vaan niissä selviää esimerkiksi pyrkijän salaama alkoholinkäyttö tai rikollinen toiminta.
    Yliopistoihinkin tunkevissa persoonallisuustesteissä kaivetaan esille ihmisiä, jotka haluavat omistautua kokonaan vaikkapa koivupuun pieneliökannan tutkimiselle. Yhteen asiaan keskittyminen ja kapea-alaisuus on testi-ideologian mukaan tavoiteltavaa. Jos minulta olisi kysytty kirjallisuutta opiskelemaan pyrkiessäni, haluanko omistaa elämäni vain kirjallisuustieteelle, olisin epäilemättä vastannut etten, vaan aion kyllä tehdä muutakin. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että hanttihommat, bailaaminen, musiikin ja liikunnan harrastaminen, perheen perustaminen ja omien kaunokirjallisten teosten kirjoittaminen ovat tehneet minusta epäkompetentimman kirjallisuudentutkijan. Kirjailijan työlle muun elämän harrastamisesta on ollut vain hyötyä.
    Miten sitten käy, kun erikoisalalle valikoituu vain tietyn tyyppisiä ihmisiä? On vaikea uskoa, että se ainakaan piristäisi ja monipuolistaisi tieteenalan näkökulmia, vaan pikemminkin säilyttää ja jähmetyttää vanhoja paradigmoja. En mielelläni panisi lapsiani päiväkotiin, jossa kaikki hoitajat olisivat samasta empaattisuuspirteysmuotista puristettuja hoivaajia enkä opiskelisi kirjallisuuden laitoksella, jossa tutkittaisiin vain Marcel Proustin teoksia.
    Käsite persoonallisuustesti tuo lisäksi mieleen Hallituskadulla lappujaan jakelevat scientologit. Ongelma onkin, kuka pyrkijät testaa ja millaisin kriteerein. Tuntuisi järjettömältä testata tulevia tieteentekijöitä epätieteellisin, kunkin testaajan itse laatimin menetelmin. Pahimmillaan systeemi johtaisi täydelliseen mielivaltaan: aina voitaisiin perustella jonkun poissulkeminen tiedeyhteisöstä vain sillä, että luonne ei sovi valtaapitävien kuvioihin. Epätoivottaviksi persoonallisuuden piirteiksi voitaisiin jollekin alalle katsoa vaikkapa seksuaalinen tai poliittinen suuntautuminen, jopa sukupuoli tai (vanhempien) riittämätön varallisuus. Asuinkumppanini, joka aikoinaan persoonallisuustestattiin monen vaiheen läpi vakuutusmatemaatikon hommaan (josta hän testeistä huolimatta lähti innostavampaan työhön muutaman kuukauden kuluttua), haistoi testi-ideologiassa fasismin kaasuisen käryn.
    Olen iloinen, jos olemme väärässä.

(Kirjoittaja on kirjailija ja populaarikulttuurin tutkija.)

Leena Lehtolainen