Tampere-talon toimitusjohtaja, professori Carl Öhman on joutunut myöntämään, ettei hän ole tohtori ”pohjoismaisessa mielessä”. Hän sai Ph.D-oppiarvonsa amerikkalaiselta ”säätiöltä” palkinnoksi luentomatkasta Michiganiin 1960-luvun alussa.
Öhmanin käräytti ruotsalainen Uppsalan dosentti Björn Meidal englantilaisessa Scandinavica-tiedelehdessä. Hän kutsui Öhmanin Strindbergiä käsittelevää väitöskirjaa ”kirjalliseksi kuriositeetiksi” vaatien sitä siirrettäväksi pois tutkimusten joukosta kaltaistensa seuraan.
Omasta mielestään Öhman on oikeutettu käyttämään tohtorin oppiarvoa amerikkalaissäätiön Ph.D-diplomin nojalla. Säätiön antama todistus on Öhmanin mukaan kadonnut viiden muuton melskeisiin. Salaperäistä säätiötäkään ei enää löydy. Maininta tutkinnosta sen sijaan löytyy Kuka kukin on -kirjasta.
Öhman johti Finladia-taloa vuoteen 1988. Dorian Grayn muotokuvan kirjoittaja Oscar Wilde tanssi silkasta riemusta jitterbugia haudassaan, kun talon marmorinen julkisivu alkoi rapista.
Finlandia-talosta Öhman siirtyi Tampere-talon toimitusjohtajaksi. Mikäli suuntaus jatkuu, on vuorossa seuraavaksi korttitalo ja lopulta vaivaistalo.
Marjatta Leppänen seisoo miehensä rinnalla vakaana kuin pölkky. ”En rakastunut tohtoriin, vaan mieheen”, hän lohkaisi 13.9. Iltalehdessä. Jos rehellisyys on miehen mitta, kulttuurikapakoissa naureskeltiin, ei Marjatta saanut edes sellaista; kelpo Ph.D:mme leukailtiin pyyhkineen totuudella juuri sen paikan, mistä tutkintokin vuonna 1961 tupsahti.
Minulle toimitusjohtaja, professori Ph.D Carl Öhman on ihailtava roolimalli. Tähän asti olen mutissut epäselvästi niitä näitä tutkintoani kysyttäessä. Jatkossa kajautan kovaan ääneen että tohtori. Tietäisinpä vain millä keinoin äijä on onnistuneesti uskotellut olevansa tohtori peräti 34 vuotta. Minulle nauretaan jo kun väitän olevani ylioppilas.
Öhmanilla on työpaikka, muttei väitöskirjaa. Yleensä tilanne on päinvastainen. Tämä on tärkein syy ylikoulutetun ja alipalkatun toimittaja- ja kulttuuriväen kuumenneisiin tunteisiin. Vai kiinnostaako kiistellyn tutkimuksen aihe, August Strindbergin suhde teatteritaiteen ekspressionismin historiaan yhtäkkiä kaikkia?
Yliopistoissa on siirrytty tulosrahoitukseen. Mitä sankemmin joukoin laitos suoltaa tohtoreita ovestaan kadulle, sitä avokätisemmin sille annetaan rahaa. Humanistiset tieteet ovat tämän eloonjäämistaistelun saimaannorppia: söpöjä mutta uhanalaisia.
Kuulemani mukaan Öhman on tehnyt varsinaisen työnsä hyvin. 115 opintoviikon kysymys kuuluukin: kuinka moni oikea humanistitohtori on tarpeeksi osaava astuakseen hänen kenkiinsä?
(Kirjoittaja on ylioppilas 1983, todistus kadonnut viiden muuton melskeissä.)
JR Leskinen
