Tuhannen euron masennus

T:Teksti:

Perhetuttu oli humalassa ja aggressiivinen.

Sä et ikinä, ikinä, ikinä pääse kunnolla töihin, jos sä et nyt lopeta tuota pelleilyä ja valmistu.

Sitten kun tulee valinnan paikka, ja sulta puuttuu se perkeleen tutkinto, niin ei napsahda esimieshommia sulle ikinä.

Semmoinen tulevaisuus ei näytä hyvältä.

Hän, kuusikymppinen mies, oli juuri kuullut, että olin ottanut vastaan vuoden määräaikaisen pestin erään lehden toimituksesta. Yliopisto-opintoni olivat pahasti kesken, vasta alkaneet. Istuimme tsekkipubissa Elielinaukiolla. Mies heilutti sormea.

Nyökyttelin tyynesti, join tuopin loppuun ja painuin kotiin nukkumaan, koska aamulla oli tietenkin töitä.

Mutta rintaani oli palannut tuttu jyske ja puristus.

Siitä kärsii joka kolmas korkeakouluopiskelija. Satapäisen massaluentosalin viisi ensimmäistä penkkiriviä oireilee psyykkisesti, julistaa Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön YTHS:n tuorein terveystutkimus.

Tämän olemme useimmat jo kuulleet, ja kuulleet olemme senkin, että joka päivä neljästä viiteen nuorta jää työkyvyttömyyseläkkeelle, useimmiten mielenterveyssyistä.

Luku on kestämätön kaikin mahdollisin mittarein. Siksi toistelemme sitä mielellämme. Me toimittajat tahdomme kertoa traagisia tarinoita siitä, kuinka Pekan mieliala veti pyllymäkeä sen jälkeen kun hän vetäytyi asuntoonsa kolmeksi kuukaudeksi. Haluamme kertoa Hannan yliannostuksesta, samoin Johannan viiltelystä. Siitä, miten sairauslomalla oltiin pitkään ja itsemurhakin kävi mielessä.

Tehdään perusasiat selviksi: mielenterveysongelmat ovat vakava asia. On edelleen hämmentävän paljon ihmisiä, jotka ovat ottaneet asiakseen vähätellä vakavan masennuksen sairausluonnetta, ja aivan liian monta kusipäistä esimiestä, joille alaisen vaikea masennus ei kelpaa syyksi sairauslomalle. Jos ihminen kuulee harhoja, haluaa lävistää otsalohkonsa hollow-point-luodilla tai ei pääse sängystään vessaa pidemmälle, kyse on vakavasta asiasta. Piste. Edellisen kappaleen esimerkki-Pekankin tapauksessa on tarpeen kysyä, kumpi tuli ensin, masennus vai vetäytyminen.

Nyt kun olen tehnyt tämän selväksi, voin todeta, että on hämmentävän paljon ihmisiä, joiden mielestä joka kolmas korkeakouluopiskelija on jotenkin mystisesti sairas. Tai suorastaan sairastaa kansantautia.

Mutta ehkä kysymys ei ole mistään niin kovin mystisestä. Itse asiassa taustalla on hyvin yksinkertainen yhtälö.

Kaikki meni niin kuin pitikin. Pääsykokeeni tein päärakennuksen isossa salissa, salis€¨sa yksi, ja sen jälkeen, nopeammin kuin ehdin koko asiaa edes sisäistää, oli rehtorin kättelyt ja yhteisleikit. Laitos tarjosi viiniä, punaista ja valkoista, oltiin akateemisia, eliittiä saatana. Vanhempani eivät kyselleet, mikä minusta tulisi. Sukulaisiakaan se ei kiinnostanut. Heitä kiinnosti yliopisto itseisarvona – se olisi menolippu parempaan.

Mutta kulkiessani keskustakampuksella mukana seurasi puristus rinnassa. Pohdin, olisiko vuosien istumisesta täällä hyötyä urani kannal­ta. Pohdin sitä luentosaleissa, aamulla kahvila­jonossa, iltaisin sängyssä. En löytänyt vastaus­ta. Nautin kyllä opiskelusta sinänsä, sillä sivistys on sivistystä, yritin lohduttaa itseäni, ja siitä on hyötyä aina, ajattelin.

Puristus ei kuitenkaan lähtenyt.

Päätin ottaa hetken vähän rennommin. Myin pari kuukautta bageleita tavaratalon ruo­kaosastolla. Herätyskello soi aamuisin puo­€¨li viideltä, raahauduin kaksikymmentä vuotta vanhemman työtoverini kanssa aamuvuoroon valmistamaan leipiä koko päivän myyntien tarpeisiin. Juttelimme kolme tuntia ennen tavara­talon aukeamista lapsista, parisuhteista, do­kaamisesta ja siitä, kuka työpaikalla pariutuu kenenkin kanssa ja kuka etenee reittä pitkin.

Puristus ei lähtenyt vieläkään.

Vanhempani ovat sodanjälkeisen Suomen kasvatteja: syntyneet 1940-­luvun lopussa, niin sanottuja suuria ikäluokkia. Heitä, jotka elä­köityvät parhaillaan ja syöksevät siten meidät perikatoon.

Vanhempiemme sukupolvi kasvatettiin hankkimaan ja vaalimaan turvallisuutta: turval­linen ura, hyvä, vakaa työ.

He onnistuivat siinä vähän liiankin hyvin. Talouskasvu olikin suurempaa kuin oli ajateltu. Oli rahaa luoda hyvinvointivaltio. Vanhempam­me kykenivät nostamaan elintasoaan eksponen­tiaalisesti omiin vanhempiinsa nähden.

Kasvun siivittäminä, markankuvat silmissään, he panivat alulle meidät, 1980­- ja 90­-lukujen kasvatit. He opettivat meille, että olemme erityi­siä joka ikinen. He kuskasivat meitä harrastuk­siin, sillä kaikkien piti harrastaa, piti löytää jotain, missä saisimme toteuttaa sydämemme paloa. He kannustivat meitä koulussa ja myhäilivät tyytyväi­sinä, kun pääsivät järjestämään meille lakkiaiset.

Samalla he tietenkin toivoivat meille yhtä nousujohteista tulevaisuutta kuin heillä oli ol­lut. Mutta sepä ei ole enää mahdollista.

Me, vanhempiemme lapset, olemme nyt yli­ opistolla, katsomme ympärillemme ja olemme alkaneet miettiä: takaavatko nämä kuusi vuotta yliopistolla meille oikeasti paremman tulevai­suuden? Mitä se oikeastaan edes tarkoittaa, parempi tulevaisuus?

Lääketieteen ammattilaiset aloittavat mie­lenterveysongelmien tutkimisen teettämällä po­tilaalla masennustestin. Ilman sellaista diagno­sointia ei edes aloiteta. Testejä on useita, mutta Suomessa käytetään lähes poikkeuksetta 21-­koh­taista Beckin masennuskyselyä, Beck Depression Inventorya eli tutummin BDI­-testiä.

Kaavake on hankala täyttää ilman, että kuu­lostaa vähän onnettomalta.

Pelkästään epävarmalta tuntuva tulevai­suus tuo helposti pojoja testissä. Testin toises­sa osassa rastitettavina on seuraavia väitteitä: ”Tulevaisuus pelottaa minua”, ”Minusta tuntuu, ettei tulevaisuudella ole tarjottavanaan minulle juuri mitään” ja ”Minusta tuntuu, että tulevai­suus on toivoton”.

Yksi, kaksi, kolme pistettä.

Pisteitä ropisee myös, jos päätösten teke­minen tuntuu vaikealta ja valitsee esimerkiksi tämän kohdan: ”Varmuuteni on vähentynyt ja yritän lykätä päätösten tekoa.”

Testin kehitti vuonna 1961 psykiatri Aaron Temkin Beck, kognitiivisen psykotera­pian isä. Nyt sitä käytetään yleisesti koko ma­sennusdiagnostiikan pohjana: lääkäri arvioi testituloksen perusteella, ovatko jatkoselvityk­set tarpeen. Useimmiten ne eivät ole, vaikka yhä useampi saa lievään masennukseen viittaa­vat pisteet kevyesti täyteen testissä.

Jopa diagnostiset kriteerit täyttyvät varsin helposti, sillä masennusdiagnoosin saamiseksi riittää, että oireet ovat kestäneet kaksi viikkoa. Aikamääreen lisäksi diagnoosiin edellytetään yhteensä neljää oiretta kahdesta eri oirelis­tasta. Jos potilas on esimerkiksi menettänyt kiinnostustaan asioihin, jotka ennen tuottivat mielihyvää, kokee voimavarojensa vähentyneen, kokee itseluottamuksen laskeneen ja tuntee keskittymiskyvyssään ongelmia, masennuksen kriteerit täyttyvät.

Mielenterveysongelmat ovatkin YTHS:n yhteisöterveyden ylilääkärin Kristina Kuntun mukaan lisääntyneet nimenomaan sieltä lie­vemmästä päästä.

”Erikoissairaanhoitoa vaativien ongelmien määrä on pysynyt ennallaan tai jopa vähen­tynyt. Niistä kärsii kymmenestä viiteentoista prosenttia korkeakouluopiskelijoista”, Kunttu sanoo.

Kyselyissä siis korostuvat nimenomaan he, joilla on jonkinlaista epämääräistä ”psyykkistä oireilua”.

Kuntun mukaan tällä ryhmällä on opiske­luun, menestymiseen, valmistumiseen ja tule­vaisuuteen liittyvää ahdistusta. Se näyttäisi ole­van erityisesti yliopisto­opiskelijoiden ongelma.

”Heidän odotuksensa esimerkiksi opiske­lumenestyksestään ovat selvästi korkeammat kuin ammattikorkeakouluopiskelijoiden”, Kunt­tu sanoo.

Miksi yliopisto­opiskelijan masennus on kiinnostavampaa kuin, sanotaan vaikka putki­miesopiskelijan?

Siksi, että siinä on ristiriita. Kun menesty­ jä masentuu, stereotypiat rikkoutuvat. Vai kuka mahtoikaan olla se menestyjä?

Wait but why -­verkkolehti esitti syyskuussa selityksen sille, miksi niin moni 1980­- ja 90­ -lu­vulla syntynyt saa masennustestissä helpos­€¨ti paljon pisteitä. Selitys liittyy tulevaisuuden odotuksiin. Sen keskiössä on yhtälö: onnellisuus = todellisuus – odotukset.

Yhtälö on helppo ratkaista. Kun todellisuus on odotuksia parempaa, ihminen on onnellinen. Sitä onnellisempi, mitä paremmin käy.

Jos taas käy toisin päin, seurauksena on onnettomuus.

Meistä yhä harvempi pystyy pistämään paremmaksi kuin vanhempamme, baby boomers -sukupolvi. Emme pysty nostamaan elintasoamme vanhempiimme verrattuna yhtä radikaalisti kuin he nostivat sitä verrattuna 1920-30 -luvulla syntyneisiin isovanhempiimme.

Olemme toki onnistuneet hienosäätämään elämäämme keksimällä itsellemme älypuhelimet ja sosiaalisen median, mutta meidän pitäisi vielä tehdä itsestämme kuolemattomia tai muuttaa avaruuteen. Jos hyvin käy, onnistumme tienaamaan saman verran kuin vanhempamme, mutta tuskin enempää.

Nuorisotutkimusseuran erikoistutkija Sanna Aaltonen viittaa brittiläisiin tutkimuksiin, joissa puhutaan nuorista koulutetuista ”tonnin sukupolvena”. Heille opiskelu tarkoittaa hyppäämistä pienipalkkaisista harjoittelupaikoista toiseen, vaikka harjoittelun kuuluisi poikia oikeita töitä. Se on kaukana odotuksista, joita yliopistoon ladattiin.

Todellisuus osoittautuu vähemmän ruusuiseksi kuin miltä se kuulosti vanhempiemme puheissa ja miltä se näytti yliopiston valintaoppaiden mainoskuvissa. Ja yhtälön mukaan tämä ristiriita odotusten ja todellisuuden välillä tarkoittaa onnettomuutta.

BDI-testejä täyttää YTHS:n vastaanotolla sukupolvi, jolle totuus on valjennut.

”Tonnin sukupolven” edustajien on help€¨po panna raksi ruutuun, kun kysytään, vaikuttaako tulevaisuus epävarmalta. Tietenkin vaikuttaa.

Ehkä korkeintaan lääkäriksi opiskelevat voivat olla luottavaisin mielin sen suhteen, että he saavat valmistumisen jälkeen hyväpalkkaisen vakityöpaikan.

”Nykyään on välttämätöntä hankkia koulutus, mutta se ei takaa sitä mitä se baby boomerseille takasi”, Aaltonen sanoo.

Odotuksissamme meidät kasvatettiin uskomaan omaan erityisyyteemme, etsimään sitä €¨ja toteuttamaan itseämme. Sellainen ajattelu valaa uskoa yksilöön, yksilöön ja yksilöön: kun toteutan itseäni ja unelmaani, pärjään. Kun yritän riittävästi, pärjään.

Mutta ajattelumallista seuraa väistämät€¨tä myös tämä: jos epäonnistun, en ole yrittänyt tarpeeksi. Jos epäonnistun, se on omaa syytäni. Joten: minun ei tarvitse auttaa muita.

Kaikki muuttui varsin pian. Irtisanouduin tavaratalosta, kun vastaan tuli ensimmäinen pätkätyö toimittajana. Tulevaisuus alkoi näyttää joltain.

Mutta sitä mukaa kun oma ahdistukseni tulevaisuuden suhteen hälveni, se lisääntyi vanhemmillani, sukulaisillani – ja sillä perhetutulla.

Ahdistus siitä, jääkö minulta tutkintotodistus, menolippu parempaan tulevaisuuteen, töiden takia lunastamatta.

Ei jää, sillä päädyin lopulta kompromissiin.

Huomasin, että opintoja on mahdollista tehdä työn ohessa, iltaisin ja viikonloppuisin ja edetäkin ihan mukavassa tahdissa.

Kompromissiratkaisuni ei vain tyydytä kaikkia. Lainsäätäjää se ei todellakaan miellytä, sillä tutkintoni venyy tavoiteajasta. Jos olisin ihanneaikataulussa, valmistuisin vuoden päästä. En usko, että tutkinnon puuttumisesta olisi usean vuoden työkokemuksen jälkeen enää haittaa työllistymisen kannalta, mutta uskon, että tutkinnosta on hyötyä omalle työidentiteetilleni. Sillä ei ole merkitystä, olenko maisteri vuoden vai seitsemän vuoden päästä.

Puristus rinnassani alkoi hälvetä.

Yritän edelleen selittää vanhemmilleni. He eivät vieläkään oikein ymmärrä, mutta ovat ainakin oppineet olemaan ottamatta asiaa puheeksi.

Jos opintoaikoja rajattaisiin entisestään, muutaman vuoden päästä olisin ahtaammalla. Joutuisin valitsemaan oman alan työn ja opintojen välillä.

Olen joka päivä kiitollinen siitä, että niin ei ole. Ajatus siitä, että haaskaisin yhteiskunnan rahoja tekemällä töitä ja opiskelemalla sivussa, tuntuu absurdilta.

Nuorisotutkija Sanna Aaltonenkin ymmärtää yskän.

”Nuorilla koulutetuilla on syytä olla vihaisia. Sinänsä tämä sukupolvien välinen konflikti on ihan tervetullutta keskustelua. Sitä ei ole hirveästi vielä ollut Suomessa.”

Edellinen sukupolvi ei voi tietää, millainen on parempi tulevaisuus. Hehän meille opettivat, että saamme päättää siitä itse.

Sellainen ahdistaa.

Teksti: Antti Pikkanen
Kuvitus: Inka Järvinen