Jokainen aloitteleva stand up -koomikko sortuu alkuvaiheessa kommentoimaan omaa esitystään. Jokainen lopetteleva Ylkkäri-pakinoitsija sortuu loppuvaiheessa kommentoimaan omaa esitystään. En aio olla poikkeus.
En kuitenkaan herkene vetistelemään, vaan heittäydyn kerrankin asialliseksi. Maailmassa ei tunnetusti ole toista niin vakavaa asiaa kuin huumori.
Nimimerkin takaa iskevä yhteiskunnallinen pakina on käymässä uhanalaiseksi lajityypiksi journalismissamme. Harmillista kyllä, ja tätä en totea nostaakseni omaa häntääni.
Mutta miksi murehtia moista? Kyllähän maailmaan meteliä ja puujalkavitsejä mahtuu.
Juuri siksi. Kiehtovinta ja haastavinta pakinassa on mahdollisuus puhua hiljaa, rivien välistä ja lukijaa aliarvioimatta. Pakinoitsijan velvollisuus on kuiskata silloin, kun maailmaa huutaa. Ja päinvastoin. Kun lööppijulkisuus ja kansan syvät rivit pauhaavat kansanedustajan palkoista tai puhemiehen mersusta, tarvitaan pakinoitsijan näyttämään vaatteet, joilla ei ole keisaria.
Pakinoita tarvitaan myös antamaan maailmalla orpona seilaaville puujalkavitseille ja sanaleikeille koti. Kielellinen leikittely on parasta, mitä pakinoitsija voi housut jalassa tehdä. Suosittelen samaa myös normaaleille ihmisille. Se on paras lääke näkymätöntä vallankäyttöä kohtaan ja avain maailman näkemiseen uudella tavalla.
Kielen tulevaisuudesta ollaan niin huolissaan, että äidinkieli on ainoa pakollinen kieli ylioppilaskirjoituksissa. Parempi olisi poistaa koko äidinkielen koe. Miten moni luova kirjoittaja onkaan sammunut lukioiden paukuttaman ”oikean ilmaisun”, poliittisen korrektiuden ja ”toisaalta, toisaalta” -jargonin alle.
On kiitosten aika. Yhteiskunnan kummallisuuksille kiitos aiheista. Päätoimittaja Liinulle kiitos tilaisuudesta, Anulle ja Rikulle oivasta yhteistyöstä. Nylon Beatille siitä, että olitte.
Ja kiitos teille, lukijat. Kunnioittakaa itseänne, rakastakaa toisianne, älkääkä kaatako maitokannua porstuassa mennessänne.
Ei hyvästi, vaan näkemiin. Lymyillään kun tavataan!
franzaillaan@yahoo.com
