Itsekseen hihittely julkisella paikalla on noloa. Vielä nolompaa on se, kun yrittää tukahduttaa nauruaan ja se purkautuu ulos hallitsemattomina turskauksina.
Minulle kävi niin monesti, kun luin Pasi Kiviojan Legendoja verkosta yliopiston tietokoneluokassa. Onneksi sama tapahtui monelle muullekin. Jaettu häpeä on pienempi häpeä.
Pasi Kivioja kirjoitti verkkosivuilleen pieniä dramaattisia tarinoita pienen miehen elämästä – omastaan. Kertomuksia siitä, miten pää juuttuu K-kaupan sisäänkäyntivempeleeseen, lehmä kusee otsaan tai psykoosi iskee City Sokoksen kassalla. Niin jotenkin koskettavaa, tuttua. Ihan kuin olisin joskus kokenut saman.
Juuri siitä syntyy Legendojen viehätys: häpeän jakamisesta.
Internet oli Legendoille mainio julkaisukanava. Sana kiersi ja ihmisillä oli tietokoneluokissa hauskaa. Nyt Kivioja on kasvanut aikuiseksi. Hän on ymmärtänyt rahan mahdin. Hän sai Legendansa julkaistua kirjana ja poisti tarinat verkosta.
Voi vain toivoa, että Kiviojan lukijakuntakin on porvarillistunut samaan tahtiin eikä pistä kupeen kaivamista pahakseen. Onneksi minä sain vapaakappaleen tätä juttua varten. Kotioloissa kehtaa nauraa ääneen paremmin kuin mikroluokassa.
Pasi Kivioja: Legendat. Karisto, 148 mk.
Sanna Sommers
