Vuosituhannenvaihteen pakkojuhlinta lähestyy niin ahdistavaa vauhtia, että sen rinnalla joulukin tuntuu rentouttavalta. Kristikunnan täyttäessä pyöreitä näyttää koko teollinen länsimaailma antautuneen kaiken maailman jobbarien ja lavuaarikauppiaiden sulosanojen edessä. Kaikkea munakelloista sukkahousuihin yritetään myydä samoilla latteuksilla.
Millennium sana jonka olisi pitänyt jo synnyttää useita kulttuurifasistisia protestiliikkeitä on mainosmytologien todellinen viisastenkivi. Millenniumskumppa menee paremmin päähän ja vähän kalliimmat bileet jättävät parempia muistoja.
Ennen kaikkea millennium-hömppä todistaa, että mauttomuus on ainoa aidosti globaali asia maailmassa. Parhaimmaksi ovat pistäneet britit. Uusliberaalin vasemmiston johdolla saarivaltakunta on heittäytynyt uhmakkaan vulgääriksi.
Elgarin, Vaughan Williamsin ja Brittenin loiston todistanut vuosisata päättyy kevyemmissä merkeissä. Virallinen Iso-Britannia juhlistaa uutta vuotta Thamesin rannalle rakentamassaan mahtipontisessa Millennium-kupolissa, eräänlaisessa ylensyöneessä messuhallissa.
Siellä tuhannet britit ottavat uuden vuoden vastaan valitsemansa tunnusbiisin tahdissa. He ovat saaneet valita favoriittinsa mm. Lennonin Imaginesta, Oasiksen Don’t Look Back In Angerista, Princen 1999:stä ja Queenin We Are The Championsista.
Todennäköisesti kansa valitsee popnationalismin huumassa Imaginen. Se ainakin sopisi tilaisuuteen kuin nyrkki silmään. Biisissähän John lauloi niin hurskaasti ”Imagine no possessions, I wonder if you can…”. Sen jälkeen on täysin luontevaa, että maailman rikkain nainen, kuningatar Elisabet tulee julistamaan kupolin avatuksi.
Tony Blairin poliittiset hengenheimolaiset Suomessa tuskin intoutuvat aivan yhtä kansanomaisiksi. Uuden vuoden aattona onkin todennäköisempää löytää maan eliitti Kansallisoopperan lämpiöstä siemailemasta Veuve Cliqeuta ja puhumassa Monica Groopin äänestä kuin Hartwall Areenalta muovituoppi kourassa kuuntelemasta iskelmää.
Otto Talvio
