Teatteriohjaaja Juha Luukkonen pelkää. On sunnuntai-ilta Helsingin rautatieasemalla. Joka toinen vastaantulija tuntuu katsovan häntä lasittunein silmin.
Linnunluinen mies vilkuilee ympärilleen. Missä ovat kaikki tavalliset, lepopäivää viettävät ihmiset?
Luukkonen pelkää, koska ei tiedä, miten väkivallan voisi välttää. Ei auta, jos sekaisin olevaa pyytää rauhoittumaan. Ystävällisestä hymystä voi saada nyrkin naamaansa. Jos taas käskee uhkaavaa tyyppiä painumaan vittuun, se voikin laukaista hyökkäyksen.
Ei, Luukkonen ei ole ensimmäistä kertaa pääkaupunkiin eksynyt pelokas maalainen. Hän on asunut Helsingissä melkein koko elämänsä. Hän ei tiedä, miksi pelko iskee näin voimakkaana juuri nyt.
Tuntematon mies on vetänyt häntä turpaan aseman edustalla ilman varoitusta, mutta siitä on jo monta vuotta.
Yllättäen iskenyt pelko ei saa Luukkosta käpertymään kotiin. Se saa hänet tekemään näytelmän.
Hän etsii vanhan tekstin, Mikko Niskasen 1970-luvun alussa syntyneen Kahdeksan surmanluotia, Suomen parhaaksi tituleeratun elokuvan, joka kertoo poliisisurmiin päättyvän, alkoholinhuuruisen tositarinan.
Työttömyys, viina ja väkivalta eivät ole 30 vuodessa hävinneet mihinkään.
Elokuvan ilmestymisen jälkeen Suomessa on ammuttu surmanluoteja moninkertaisesti. Kouluissa, kauppakeskuksissa ja kodeissa. Niinpä Luukkosen versiossa Surmanluodeista eletään 1960-luvun maaseudun sijaan 2000-luvun lähiössä.
Roskakuski Pasi jää työttömäksi, ajautuu ryyppäämään ja lopulta tappamaan. Perhe joutuu mukaan syöksykierteeseen.
Luukkonen haluaa näytelmänsä huutavan kuin palosireeni. Huutavan hänen ja muiden suomalaisten hätää siitä, että voimme koska tahansa joutua luodin, kirveen tai nyrkin maaliksi.
Teatteri Vanha Juko sijaitsee entisessä elokuvateatterissa Lahden keskustassa. Väliajalla näyttelijät jonottavat yleisön joukossa vessaan. Naisten vessan ovessa on Tarja Halosen kuva. Miestenhuonetta merkitsee Matti Vanhanen.
Ohjaaja Luukkonen on käynyt tupakalla. Hän rientää pullaa mutustavan yleisön halki punaisessa hupparissaan ja häviää salin ovista sisään. Ensi-illasta on jo muutama viikko, mutta Luukkonen käy yhä mahdollisimman usein katsomassa esitystä.
”Minusta on tärkeää, että ohjaaja ei lähde ensi-illan jälkeen kassan kautta kotiin. Että työryhmä jatkaa yhdessä elämistä ja yhteistä taivalta. Ensi-ilta on vain yksi etappi”, Luukkonen on kertonut ennen esitystä.
Jos ohjaaja haluaa muiden sitoutuvan näytelmään, hänen on oltava esimerkkinä.
Sitoutumisen tärkeyden Luukkonen oppi Teatterikorkeakoulussa. 1990-luvun lopulla opiskelijat eivät saaneet kahden ensimmäisen vuoden aikana ohjata koulun ulkopuolelle mitään. Koulussa oltiin opettelemassa ammattia ja piste.
Nyt on toisin.
”Se koulu on varsinkin näyttelijöille muuttunut ponnahduslaudaksi tähteyteen. Siellä käydään, kun on ihan pakko. Muu aika hillutaan kapakoissa oman erinomaisuuden ympäröimänä, etsitään leffarooleja ja huorataan minkä keritään”, Luukkonen kuvaa.
Luukkoselle itselleen teatteri ei merkitse tähteyttä, vaan turvaa. Hän pakeni teatterin tekemiseen lukioikäisenä, kun kotona ei voinut olla.
Luukkosen isä on töissä sisäministeriössä. Äiti on opettaja. Perheen ainoaa lasta vietiin pienestä pitäen teatteriin, konsertteihin ja taidenäyttelyihin. Hänelle luettiin, ja häntä kannustettiin lukemaan. Näytelmäkerhossa hän oli jo ala-asteella.
Kuulostaa idylliseltä, keskiluokkaiselta kulttuurikodilta. Silti koti ei ollut onnellinen. Siellä riideltiin, ja Luukkosen välit vanhempiin olivat huonot.
”Meidän koti oli täynnä vääränlaisia odotuksia ja vääränlaisia unelmia ja vaatimuksia. Oli henkistä väkivaltaa ja kyvyttömyyttä käsitellä asioita.”
Luukkonen kävi Kallion ilmaisutaidon lukion, mutta viihtyi paremmin koulun viereisessä kahvilassa kuin oppitunneilla. Häntä ei kiinnostanut muu kuin teatteri.
Lukioikäisen Luukkosen ohjauksia nähtiin Kallion lukion lisäksi lähes kaikissa Helsingin harrastajateattereissa. Ainoastaan Ylioppilasteatteriin hän ei ole koskaan tehnyt mitään.
Myöhemmin hän on ymmärtänyt, että teatteri oli hänen keinonsa kommunikoida, luoda järkeä maailmaan.
Samasta syystä Luukkonen on ohjaaja: Hän haluaa luoda maailmoja. Pitää lankoja käsissään.
Tyhjänpäiväiset revyyt ovat Juha Luukkoselle kauhistus. Hän kuolisi mieluummin kuin tekisi sellaisen näyttämölle. Ja, jos se ei tullut jollekin selväksi, Luukkonen pelkää kuolemaa.
”Elämme monessa suhteessa vittumaisia aikoja. Yhteiskunnassamme on paljon asioita, joista pitää puhua. Jos minulle on taiteilijana annettu siihen keino ja väline, olisi rikollista, jos en sitä käyttäisi. Kaikenlaista tyhjänpäivästä paskaa on joka tapauksessa joka eetteri täynnä.”
Luukkonen on joutunut selittelemään yhteiskunnallisuuttaan. Se ihmetyttää häntä.
”Eihän viihteen tekijältä koskaan kysytä, että miksi teet näin. Siltä kysytään aina, joka pyrkii jotain sanomaan.”
Ja Luukkonen pyrkii. Hän paasaa suomalaisen yhteiskunnan väkivaltaisuudesta, kapitalismin voittokulusta ja aatteiden katoamisesta. Puheissaan hän maalaa synkkää kuvaa ahdistuneesta kansakunnasta, joka on ajautunut hajalleen markkinavoimien paimennettavaksi.
Silti Luukkonen kieltää olevansa pessimisti. Omasta mielestään hän on realisti.
”Närkästyn monista asioista. Päivittäisen vitutusannoksen saa, kun näkee lööpit tai katsoo uutiset. Mutta en silti tuolla kulje naama norsunvitulla”, hän pehmentää.
Nyt 33-vuotiaana Luukkonen haaveilee maallemuutosta. Koko ikänsä kaupungissa asunut mies kaipaa toisenlaista elämää ja rytmiä.
Muuton tiellä on esteitä. Ensinnäkään Luukkonen ei aja autoa. Toisekseen hän pelkää kaikkea, mitä luonnossa liikkuu.
”Ihan niin kuin kaupungissakin”, hän virnistää.
Muuttohalut eivät ihmetytä, kun on kuunnellut Luukkosen näkemystä yhteiskunnasta. Kuka tahansa haluaisi pois paikasta, jossa yksinäiset ihmiset joko suorittavat mekaanisina ylhäältä annettuja tehtäviä tai tipahtavat kyydistä ja syrjäytyvät.
Papin pukuun pukeutunut liimatukkainen mies astelee lavalla edestakaisin ja saarnaa. Kahdeksan surmanluodin muut henkilöt kuuntelevat lavan reunalla päät painuksissa.
Vanhemmat opettivat alle kouluikäiselle Juha Luukkoselle, että uskonto on huuhaata. Lähipiirissä oli kuitenkin myös uskovaisia. Uskon ja epäuskon ristiriita on ollut Luukkosen elämässä aina läsnä.
Kun asiat alkoivat mennä kotona pieleen, Luukkonen etsi vastauksia uskonnollisista liikkeistä: vapaakirkosta ja helluntaiseurakunnasta.
”Halusin tietää, miksi mua vituttaa niin paljon, ja mitä minulle tapahtuu kuoleman jälkeen. En tullut hullua hurskaammaksi. Tuli vain entistä pahempi olo.”
Luukkonen huomasi, että karismaattisissa liikkeissä usko perustui suorittamiseen. Piti puhua kielillä ja kaatuilla. Uskovat kilpailivat siitä, kenellä on eniten armolahjoja. Uskon piti olla meteliä ja mellakkaa. Sen piti tuntua.
Luukkonen hylkäsi kirkot ja seurakunnat, mutta uskoo yhä Jumalaan.
”Uskoni on yhtä paljon epäuskoa ja pilkkaa kuin uskon harjoittamista. En totisesti käy mistään mallikristitystä.”
Uskonnollisista liikkeistä hän sai aiheita näytelmiinsä. Liikkeistä tuttu suorittaminen näkyy koko yhteiskunnassa.
”Kuka touhuaa eniten, kenelle jaetaan eniten optioita, kuka keksii minkäkin helvetin iPod-innovaation? Touhu päällä ja savu nousee korvista, eikä kukaan näe eikä kuule mitään. Kaikki juoksevat ravihevosina. Sitten ihmetellään, miksi törmätään seinään ja miksi vitutus vain kasvaa.”
Luukkonen arvioi, että on ihmisen perusdilemma, ettei voi vain antaa olla.
”Ei voi esimerkiksi luottaa armoon, vaan on pakko touhuta jotain sormet pistorasiassa koko ajan. Pitää tuntua, että on elossa.”
Kahdeksan surmanluodin kolme ja puolituntisen tykityksen jälkeen tosiaan tuntee, että on elossa. Ja pelkää, että se tosiseikka voi muuttua koska tahansa.
Näytelmässä luetaan ääneen tusinoittain pieniä rikosuutisia, joissa tuntematon on äkkiarvaamatta tappanut tai pahoinpidellyt ohikulkijan. Se saa pelkäämään tuntemattomia ohikulkijoita eli tuntemaan jotain samankaltaista kuin Luukkonen rautatieasemalla.
Hänestä se on hyvä asia.
”Näytelmä viedään joissakin jutuissa niin tappiin, että se voi herättää katsojassa sen olotilan, että nyt riitti. Minä menen ja teen jotain”, hän perustelee.
Sitä, mitä se jotain voisi olla, hän ei suostu kertomaan.
”Se on niin iso kysymys. Tuntuisi hurskastelulta, jos sanoisin, että näin kun teet, vältät väkivallan. Mutta kyllähän siinä sanotaan, että we gotta carry each other.”
Luukkonen ei ole koskaan lyönyt ketään. Hän on pienikokoinen ja pyrkii välttämään tilanteita, joissa voi joutua tappelemaan. Silti hän tunnistaa väkivallan mahdollisuuden myös itsessään.
”Kyllähän joskus on, että `nyt perkele otan tolta hengen pois`. Loppuun ajettuna kuka tahansa meistä pystyy mihin vain.”
Vaikka Luukkosella ei ole avaimia väkivallan lopettamiseen, hänen näytelmällään on ollut jo vaikutusta:
”Eilen kuulin, että yksi ihminen on hakeutunut katkaisuun nähtyään näytelmän. Jos se voi herättää tällaisen päättäväisyyden olotilan, niin se on tärkeintä.”
Anna-Sofia Berner
Kuva Teemu Granström
Smedsiläisittäin paskalla
Helsingin Sanomien kritiikissä Juha Luukkosen ohjaama Kahdeksan surmanluotia nimetään tämän vuoden teatteritapaukseksi.
Luukkosen sanotaan ”luovan oman teatterikielioppinsa, joka tunnustaa Reko Lundánin ja etenkin Kristian Smedsin perinnön”.
Luukkonen iloitsee kehuista, mutta on kyllästynyt siihen, että taiteilijoita verrataan toisiinsa. Ja siihen, että vertailukohta on yleensä aina sama.
Luukkosen mukaan viimeisen neljän vuoden aikana hänen näytelmistään on kirjoitettu vain yksi tai kaksi arvostelua, joissa ei ole mainittu Smedsiä.
”Jos lavalle erehtyy tuomaan jonkun halkopinon tai kirveen, niin se on heti smedsiä. Jos taas tekee spektaakkelia ja käyttää kameraa, niin se on heti smedsiä. Ei voi paskallakaan enää käydä ilman, että kävisi jotenkin smedsiläisittäin.”
Tämä kertoo Luukkosen mielestä toimittajien tietämättömyydestä.
Kriitikot ja kulttuuritoimittajat eivät näe, mistä Smeds itse ottaa vaikutteita, vaan luulevat tämän keksineen itse kaiken.
Luukkonen arvostaa Smedsiä ja uskoo tämän kärsivän jalustalle nostamisesta.
”Taitaa olla niin, että ristille mahtuu vaan yksi messias kerrallaan. Ennen Kristiania se oli varmaan Reko, sitä ennen Raivion Antti, sitä ennen Parviaisen Jussi ja sitä ennen Turkka.”
