Maailmassa on paljon pielessä. Ilmastonmuutos uhkaa elämän edellytyksiä, hömötiainen häviää metsäkadon keskellä, sodat runtelevat lapsia. Mielenterveys horjuu, syntyvyys laskee, hyvinvointivaltio rapistuu. Digijätit keräävät tietomme ja mainostavat meille muovia, jota emme tarvitse. Ostovoiman laskun myötä elämästä katoaa viimeinenkin merkityksen ripe.
Maailma sellaisena kuin opimme sen tuntemaan on loppunsa päässä. Edessä on epävarmuuden epookki, arvaamaton aikakausi.
Suhtautuminen maailmanloppuun jakaa ihmisiä. Yksi kevään kuumimmista puheenaiheista on nuorten naisten ja miesten väliin revennyt ideologinen kuilu: naiset ovat entistä liberaalimpia, miehet konservatiivisempia. Kuilun syvenemiselle on esitetty useita syitä: koulutustaso, työpaikkojen eriytyminen, kuplautuneet somesfäärit, tasa-arvon edistyminen, kaupungistuminen, poliittinen kyvyttömyys ottaa miesten ongelmia tosissaan…
Kuilu on myös osoitus kyvystä sopeutua epävarmaan maailmaan.
Liberaalissa päädyssä selviytymistä edustaa feministisissä piireissä trendaava posthumanismi. Se vastaa maailmanloppuun visioimalla tulevaisuutta, joka on paikallinen, yhteisöllinen ja sovussa luonnon kanssa. Posthumanistit kyseenalaistavat perinteiset hierarkiat ja ihmisen erityisyyden ja luovat tilaa toisenlaisille tavoille elää.
Nämä lopun aikojen sienet korostavat empatian ja yhteyksien merkityksiä yhteiskunnallisina voimina. Symbioosi on heidän symbolinsa. Mikään ei kukoista tyhjiössä, kaikki tapahtuu suhteessa. Maailma on monimutkainen ja sotkuinen, mutta juuri siksi myös lohdullinen. Pulmien äärellä täytyy pysytellä, kirjoittaa tutkija Donna Haraway.
Rihmastomaisesti tämä ajattelutapa etsii uusia uria umpikujista eteenpäin.
Toisessa selviytymisnurkassa ovat vihaiset oikeistosurvivalistit. He haaveilevat maailmanlopusta, jotta kaikki viimein näkisivät, kuinka kovia äijiä he ovat. Oikeistosurvivalistit suunnittelevat bunkkereita, koska he linnoittuvat mieluummin maan alle kuin sopeutuvat epävarmaan, tietyn joukon etuoikeuksia kyseenalaistavaan maailmaan.
Molemmat strategiat pyrkivät selviytymään, mutta siinä missä toista ajaa usko yhteistyöhön ja jälleenrakennukseen, toinen luottaa vahvimman voittoon: survival of the fittest.
Rihmasto kukoistaa hävityksenkin jälkeen, etsii elämän mahdollisuuden siellä, missä toivo on sammunut, rakentaa pesän raunioiden keskelle.
Bunkkeriin ei aurinko paista. Siellä ei ole tulevaisuutta eikä jatkuvuutta. Bunkkeri on läpitunkematon, sisäänpäin käpertynyt, eristäytynyt. Happea ei ole oven takana eikä sen sisäpuolella.
Aikamme suosii mukautuvaisia, joustavia naisia. Murroksen keskellä naiset löytävät paikkansa, luovat merkityksellisiä suhteita ja levittäytyvät uusille alueille.
Sen sijaan muutosta vastustavat, ansaitsemattomiin etuoikeuksiinsa ripustautuvat miehet jäävät jälkeen. Miehisessä maailmanjärjestyksessä tila on vakio: kun joku muu saa sitä enemmän, miehelle jää vähemmän. Mies syrjäytyy. Siksi naisten ja vähemmistöjen pärjääminen on konservatiivisille miehille uhka.
Manosfääriä lukiessa nuorten miesten katkeruuden taustalta paistaa yksinäisyys, epävarmuus ja kaipuu toisen ihmisen lähelle, mutta miehisyyden kapeat mallit ja armoton pärjäämiskulttuuri eivät anna siimaa haavoittuvuutta vaativien suhteiden luomiselle.
On helpompaa rakentaa bunkkeri kuin yhteyttää.
Voisivatko lopun aikojen sieni ja bunkkerisurvivalisti rakentaa tulevaisuutta yhdessä? Molemmat vastustavat kulutuskulttuuria ja pinnallista universalismia. Kumpaakaan nykymeno ei tyydytä.
Ensimmäinen askel on oven avaaminen bunkkeriin. Antaa rihmaston kasvaa kynnyksen yli.
