Irvistän kivusta, kun helsinkiläinen enkelisijoittaja Tero Weckroth survaisee nyrkkinsä suoraan nenääni. Osuma ei jää ainoaksi, vaan hän onnistuu iskemään toistuvasti eri puolille kehoani.
En aio luovuttaa, vaikka en onnistu suojautumaan lyönneiltä lainkaan. Yritän huitoa nyrkeilläni takaisin, mutta vastustajani on ylivoimainen.
Ajatus pian soivasta, erän päättävästä summerista tuntuu juuri nyt maailman ihanimmalta asialta.
Siitä, että Weckroth muotoilee nyrkeillään naamaani uuteen uskoon, voin syyttää vain itseäni.
Kuulin kulttimainetta nauttivasta shakkinyrkkeily-nimisestä lajista ensi kertaa vuosia sitten. Tapanani on etsiä nippelitietoa mahdollisimman oudoista keksinnöistä, harrastuksista ja uskomuksista – useimmiten iltaisin ja öisin.
Yhtenä iltana vuorossa olivat maailman kummallisimmat urheilulajit. Ohitin eukonkannon, kamelihyppelyn ja huispauksen, mutta pysähdyin shakkinyrkkeilyn kohdalle. Lajin harrastajat ovat jopa haaveilleet, että siitä voisi tulla olympialaji.
Siis mitä?
Shakkinyrkkeilyn säännöt ovat yksinkertaiset: kaksi kamppailijaa vuoroin nyrkkeilee ja vuoroin pelaa pikashakkia kolmen minuutin ajan.
Ottelu kestää 11 erää ja sen voittaja voi ratketa muutamalla eri tavalla: shakkimatilla, ajan loppumisella shakkiottelussa, tyrmäyksellä nyrkkeilykehässä tai toisen ottelijan luovuttaessa jommassakummassa lajissa.
Toisin kuin moni muu erikoinen harrastus, shakkinyrkkeily ei tuntunut vain vitsiltä. Kenties se johtui kahden hyvin perinteisen lajin yhdistämisestä tai siitä kunnianhimosta, jolla lajista järjestettiin vapaapainin kaltaisia intensiivisiä urheiluspektaakkeleita ympäri maailmaa.
Minun oli päästävä kokeilemaan lajia, joten aloin etsiä sen suomalaisia harrastajia. Sain yhteyden Tero Weckrothiin, joka lupasi toimia sekä sparraajanani että vastustajanani, kun kokeilisin shakkinyrkkeilyottelua Sörnäisissä sijaitsevalla Savate Clubilla.
Aloitin valmistautumiseni selvittämällä kummallisen lajin syntytarinaa.
Shakkinyrkkeily sai alkunsa 1970-luvun lopulla Lontoossa. Teini-ikäiset kilpanyrkkeilijäveljekset James ja Stuart Robinson päättivät alkaa pelata shakkia nyrkkeilytreeneissään otteluiden välissä, kun heidän valmentajansa ei eräänä päivänä saapunutkaan treeneihin.
Veljekset perustivat ideansa ympärille klubin, ja brittiläinen lehdistö keksi termin shakkinyrkkeily. Urheilijakaksikkoa pidettiin kahjona.
Samoihin aikoihin toisaalla shakkinyrkkeilystä alkoi muodostua hitti.
Erilaiset kamppailulajielokuvat olivat 80-luvulle tultaessa suosittuja ympäri maailmaa. Etenkin aasialaiset toimintaelokuvat tekivät sikäläisiä kamppailulajeja tutuiksi Yhdysvalloissa. Filmiharrastajien nauhureissa pyöri videovuokraamoiden laareista poimittuja kasetteja, usein englanniksi dubattuina.
Yksi elokuvista oli Hongkongissa tehty Shuang ma lian huan. Lännessä sitä levitettiin nimillä Mystery of Chessboxing ja Ninja Checkmate.
Elokuva on kostotarina, jonka kamppailukohtauksissa roolihahmot vuoroin mätkivät toisiaan näyttävästi turpaan ja vuoroin pelaavat xiangqi-lautapeliä.
Xiangqi on shakista Kiinassa kehitetty versio. Suomessa se tunnetaan nimellä elefanttipeli.
Shakin 8×8-ruudun sijaan xiangqin pelilauta on jaettu kahteen osaan, joita halkoo joki. Nappulat liikkuvat ainakin osittain samalla tavalla kuin shakissa, mutta erojakin on – esimerkiksi kuninkaan sijaan laudalla on kenraali.
Pelin tavoite on sama kuin shakissa: kenraalin matittaminen eli sen liikkeiden pysäyttäminen.
Shuang ma lian huan nousi nopeasti kamppailulajielokuvien ystävien suosikiksi. Elokuvan nimekkäimpiin faneihin kuului amerikkalainen rap-yhtye Wu-Tang Clan.
Yksi yhtyeen räppäreistä, Dennis Coles, poimi Ghostface Killah -taiteilijanimensä elokuvan Ghostface Killer -antagonistilta. Yhtyeen debyyttialbumilla vuodelta 1993 on elokuvaan viittaava kappale Da Mystery of Chessboxin’.
Elokuvalla ja siitä kertovalla kappaleella ei tiettävästi ole yhteyksiä lontoolaisten, teini-ikäisten Robinsonien kerhoon, joten idea shakkinyrkkeilystä levisi samoihin aikoihin eri puolilla maailmaa.
Shakkinyrkkeily nykymuodossaan perustunee edellä mainituille kehityskuluille, mutta lajin säännöt sellaisina kuin ne tänä päivänä tunnemme, kehitti hollantilainen performanssitaiteilija Iepe Rubingh.
Rubingh löysi shakkinyrkkeilyn Froid Équateur –sarjakuvasta. Sarjakuvassa nyrkkeilyottelu kesti 12 erää. Niiden jälkeen pelattiin jopa viisi tuntia shakkia. Se oli Rubinghista liian hidasta.
Juuri hän sai idean, että shakki- ja nyrkkeilyerät vuorottelisivat nopeasti toisiaan.
Rubingh alkoi järjestää lajin turnauksia. Ensimmäinen turnaus järjestettiin Berliinissä vuonna 2003 ja ensimmäinen maailmanmestaruusottelu myöhemmin samana vuonna Amsterdamissa. Lajin maine kasvoi hiljalleen ja turnauksia alettiin järjestää säännöllisesti.
Viime vuosikymmenen alussa shakkinyrkkeily oli levinnyt ympäri maailmaa. Lajista oli kasvanut kansainvälinen pienen piirin urheiluspektaakkeli.
Suomeen shakkinyrkkeily saapui vuonna 2014, kun Tero Weckroth ja neljä muuta kuntonyrkkeilijää perustivat Helsinkiin shakkinyrkkeilykerhon.
Weckroth oli tutustunut lajiin asuessaan Lontoossa. Hän harrasti maratoneja, mutta juoksu aiheutti hänelle selkävaivoja. Kipuja setvittiin lääkärin vastaanotolla.
Lääkäri kehotti Weckrothia kokeilemaan nyrkkeilyä. Luettuaan Financial Timesista shakin ja nyrkkeilyn yhdistämisestä Weckroth innostui.
”Lopulta olin täysin koukussa.”
Suomeen palattuaan Weckroth jatkoi kuntonyrkkeilyharrastustaan ystäviensä kanssa. Osa kaveriporukasta toimi ohjaajina Savate Clubilla.
Yhden treenikerran jälkeen Weckroth lähti kaljalle ystävänsä Niklas Sandlerin kanssa. Baaripöydässä he päättivät perustaa Suomeen shakkinyrkkeilykerhon.
Baarireissusta alkoi jo kahdeksan vuotta jatkunut harrastus. Siinä ajassa shakkinyrkkeilystä ei ole tullut Suomessa hittilajia. Weckrothin mukaan treeneissä on käynyt 10–20 aktiivia.
”Valitettavasti Suomessa tämä on lähinnä keski-ikäisten setämiesten harrastus. Maailmalla tästä on tullut isompi juttu – kansainvälinen kummallisten tyyppien veljeskunta, joka shakkinyrkkeilee keskenään”, Weckroth sanoo.
Pienestä harrastajamäärästä huolimatta suomalaiset ovat menestyneet shakkinyrkkeilyssä. Lajin kaksinkertainen maailmanmestari on tamperelainen opettaja ja entinen ammattinyrkkeilijä Sakari Lähderinne.
Shakkinyrkkeilyn harrastajat Suomessa vaikuttavat olevan pääasiassa raamikkaita, älyä vaativissa tehtävissä työskenteleviä miehiä. Hämmentävän monet heistä työskentelevät finanssialalla.
Weckroth vahvistaa havainnon, vaikka hän lisääkin, että harrastajia on kaikenlaisista taustoista.
”Bisnesmiehet ovat prosentuaalisesti yliedustettuina, mutta ei tämä mikään eksklusiivinen klubi ole. Laji vetoaa henkistä työtä tekevän minäkuvaan, sillä sen parissa saa setviä ajatuksia ja harrastettua fyysistä liikuntaa”, Weckroth sanoo.
Vaikka shakin yhdistäminen nyrkkeilyyn kuulostaa kaukaa haetulta, Weckrothin mielestä lajit ovat pohjimmiltaan melko samanlaisia yksilölajeja, joissa yritetään saada henkinen yliote vastustajasta. Nyrkkeilijät kehittävät hänen mukaansa itseään yllättävän usein pelaamalla shakkia.
Olisi helppoa ajatella, että shakkinyrkkeily yhdistää ihmisen sisällä asuvan luolamiehen ja modernin älykön, mutta se yksinkertaistaa lajeja liikaa. Nyrkkeilyä ei ole tarkoitettu ainoastaan tyhmille lihaskimpuille, vaan ottelu vaatii vastustajan liikkeiden ennakointia, oman jaksamisen ja lihasvoimien tarkkaa säätelyä sekä vastustajan psykologista kuumottamista. Tämä ei käytännössä eroa suuresti shakissa vaadituista taidoista – vaikka siinä lihaskunto keskittyykin perslihaksiin.
Weckroth pitää lajien välistä dynamiikkaa kiinnostavana: shakinpelaajat yrittävät pelata niin hyvin, että he voisivat välttää nyrkkeilyn kokonaan, ja nyrkkeilijät voivat häiritä vastustajansa peliä viestiessään katseellaan, että pian toinen saa köniinsä.
Weckrothia lajissa viehättää sen äärimmäisyys.
”Pahin kohta ottelussa on väli nyrkkeilyn ja shakin välillä, kun olet väsynyt ja henki loppuu, ja joudut istumaan takaisin taktikoimaan miettien, mitä helvettiä tässä olitkaan ajattelemassa. Tämä on se hetki, jossa ottelut ratkeavat.”
Keskusteltuani Weckrothin kanssa ymmärrän, että otteleminen vaatisi sekä fyysistä että älyllistä kyvykkyyttä. Tajuan, että minulla on kaksi ongelmaa.
En ole koskaan nyrkkeillyt. Shakissakin olen täysi amatööri.
Peilistäni näkyvä vartalo, jonka muoto muistuttaa lähinnä kapeaa olutpulloa, ei myöskään herätä luottamusta tulevassa koitoksessa pärjäämiseen.
Somekuvien perusteella vastustajani Weckroth taas on huomattavasti minua rotevampi ja vahvempi. Hän on kertonut ennakkoon olevansa ottelijana shakkinyrkkeilyklubin vahvaa keskitasoa.
Lupaavaa.
Peilistäni näkyvä vartalo, jonka muoto muistuttaa lähinnä kapeaa olutpulloa, ei herätä luottamusta tulevassa koitoksessa pärjäämiseen.
Pelkkä juoksulla hankittu kestävyys ei todennäköisesti pelastaisi minua kehässä. Päätän varmuuden vuoksi aloittaa lihaskuntoharjoittelun hyvissä ajoin ennen otteluamme.
Mieleeni palautuu ystäväni aikoinaan suosittelema, näyttelijä ja kehonrakentaja Arnold Schwarzeneggerin Golden six -klassikko-ohjelma, jossa tehdään kuuden lihaskuntoliikkeen sarja kolmesti viikossa.
”Kultaiseen kuusikkoon” kuuluu kyykkyjä, penkkipunnerruksia, leuanvetoja, pystypunnerruksia niskan taakse, hauiskääntöjä ja istumaannousuja. Ohjelmassa käytetään perinteisesti raskaita painoja ja se on suunnattu kokeneemmille kehonrakennuksen harrastajille.
Itse tyydyn muutamien kilojen painoihin. Tarkoitukseni on lähinnä aktivoida toimistotyön laiskistamia lihaksiani ja välttää rikkomasta itseäni ottelussa.
Tarjoudun myös kantajaksi kahdelle keissille kaljaa, kun raahaamme kaupasta juomia Ylioppilaslehden julkkareihin – arjen hyötyliikuntaa.
Lihaskuntotreenini ei kuitenkaan suju ilman vastoinkäymisiä. Heti harjoitusohjelmani aluksi sairastun sitkeään flunssaan.
Perhana.
Viimeistään sairastumisen myötä lähenevä ottelu alkaa todella kuumottaa. Nolaanko itseni ja lehtemme joutumalla tyrmätyksi heti ensimmäisessä erässä? Näen sieluni silmin itseni makaamassa taju kankaalla kehässä eräkellon tikittäessä taustalla.
Ei, tauti on selätettävä. Tahdonvoima ja apteekin aniksenmakuinen sinkkisuihke auttavat sen verran, että ehdin ottaa hankkimani painot, punnerruslaudan ja muut välineet hetkeksi käyttööni.
Pieniä tuloksia alkaa näkyä nopeasti. Lihakseni erottuvat hieman aiempaa selvemmin, mikä ei ole kummoinen saavutus kehoni olemattoman rasvaprosentin huomioon ottaen. Nälkä saapuu vierailulle tavallistakin useammin. Hoidan sitä syömällä runsaasti pähkinöitä aterioillani ja laittamalla salaattiin seesamiöljyä kalorimäärän lisäämiseksi.
Tarjoudun kantajaksi kahdelle keissille kaljaa, kun raahaamme kaupasta juomia Ylioppilaslehden syksyn toisen numeron julkkareihin – arjen hyötyliikuntaa.
Kuntoilun lisäksi shakkitaitoni kaipaavat terästystä. Opettelen lajia Game Boy Advance -pelikonsolilla The Chessmaster -pelin avulla.
Pelissä partasuinen shakkimestari opastaa nuorta oppilastaan, minua, pelin saloihin jaarittelemalla erilaisista avauksista ja strategioista.
Olen pelissä umpisurkea.
Kaiken huipuksi tautini palaa takaisin. Joudumme siirtämään otteluamme muutamalla viikolla eteenpäin.
Lopulta odottamani päivä koittaa. Sujautan hammassuojan, polvituen ja ranteisiin käärittävät suojanauhat reppuni pohjalle ja pohdin, onko keikassa mitään järkeä.
Enää en voi jänistää.
On aika lähteä ottelemaan.
Ulkona riehuu alkutalven ensimmäinen lumimyräkkä, kun odotamme kuvaajan kanssa Weckrothia Sörnäisissä sijaitsevan Savate Clubin edessä.
Pian saavuttuaan Weckroth vilkaisee minua päästä varpaisiin.
”Taidamme olla aika eri painoluokassa, mutta eiköhän tästä ottelu saada aikaiseksi.”
Sisällä Weckroth kysyy aluksi shakki- ja nyrkkeilytaustastani. Myönnän, ettei minulla ole liiemmin kokemusta kummastakaan. Se ei onneksi ole este, vaan Weckroth lupaa perehdyttää minut alkeista lähtien.
Asettelen käsisuojani paikoilleen Weckrothin avustuksella ja aloitamme alkulämmittelyn hyppynarulla. En hallitse hyppelyä ollenkaan. Kenties naruni on liian pitkä.
Nolottaa jo nyt.
Vieressäni Weckroth hyppii kuin Rocky-nyrkkeilyelokuvan sankari – nopeasti, kompuroimatta ja välillä käsiään eteensä ristiin vieden.
Hyppysarjojen välissä Weckroth kertoo esimerkiksi kuubalaisten nyrkkeilijöiden liikkuvan kehässä lattarirytmien tahdissa. Hän demonstroi sitä tanssillisella jalkojen liikkeellä hanskat puolustusasennossa.
Seuraavana lämmittelynä vuorottelemme nyrkkeilysäkillä. Aluksi pitelen säkkiä kehoani vasten ja Weckroth lyö sitä. Säkki huojuu heiveröisissä käsissäni ja lyöntien voima tuntuu kehossa jopa säkin läpi.
Kun 15 sekuntia on kulunut, vaihdamme rooleja. Weckroth ei hievahdakaan, vaan pitää säkin tarkasti paikallaan, kun pieksen sitä narukäsilläni.
”Ranteet suorana, ettet riko niitä”, Weckroth muistuttaa.
Vuorottelemme kolmen minuutin ajan eli saman verran kuin yksi erä kestää. Lämmittely on sopivan raskasta, ja hahmotan nopeasti oikean lyöntitekniikan perusteet: ranteet tiukkoina ja suojauksessa kyynärpäät taivutettuina kylkiä vasten.
”Opettelet nyt, miten miestä lyödään”, Weckroth sanoo.
Weckroth auttaa vielä päähäni kypärän ottelua varten. Se hölskyy pienessä päässäni, joten joudumme kiristämään hihnoja useita kertoja. Lopulta kypärä asettuu paikoilleen ja voimme siirtyä shakkilaudan ääreen.
”Yhdellä kerralla shakkilaudalle tippui verta kesken ottelun. Tuli hyviä kuvia someen”, Weckroth sanoo, kun lähestymme shakkilautaa.
Istuudumme alas. Seuraavaksi ottelemme tosissamme.
”Yhdellä kerralla shakkilaudalle tippui verta kesken ottelun. Tuli hyviä kuvia someen.”
Aloitamme pikashakin. Weckrothilla on kännykässään sovellus, jolla seuraamme ajan kulua. Pikashakissa ottelu on voitettava kymmenessä minuutissa.
Saan valkoiset nappulat, ja päätän aloittaa queen’s gambit -aloituksella, josta olen keskustellut kaverini kanssa edellisiltana baarissa: se aloituksista perinteisin ja kaverini mielestä paras aggressiivinen hyökkäys, joka tunnetaan myös Netflixin hittisarjan nimenä.
Ensimmäiset siirtoni sujuvat hyvin, mutta huomaan, että ennakkoon ajattelemani strategia katoaa päästäni pian ottelun alettua.
Summeri soi, ja kasaamme itsemme minuutin tauon aikana. Weckroth kertoo, ettei aio lyödä kehässä aivan täysillä.
”Kylkiluita ei murru, mutta saat vähän tuntumaa päähän ja kroppaan.”
(Ottelumme jälkeisellä viikolla tunnen jatkuvaa kipua vasemmassa kyljessäni, joten varaan ajan lääkärille. Hän arvelee, että kylkiluuni voi olla murtunut.)
Summeri soi, joten on aika nyrkkeillä.
Heti erän alussa saan lyönnin nenääni. Se jos jokin muistuttaa, että kyseessä on todellakin kamppailulaji. Ottelussa voi sattua.
Weckrothin lyönnit murtautuvat läpi surkeasta suojauksestani. Ne osuvat toistuvasti kypärääni ja kylkiini.
Muutaman kerran ilma on paeta keuhkoistani, kun Weckrothin nyrkki osuu lähelle palleaani. Haukon henkeä, mutta kestän pystyssä.
Omat lyöntini jäävät voimia tuhlaavaksi huitomiseksi.
Weckrothin lyönnit ovat sen verran lujia, että kypärä putoaa toistuvasti naamalleni. Joudumme lopulta ottamaan sen kesken erän pois. Jatkamme erän loppuun siten, että Wecroth lyö vain kroppaani. Päälläni on onnea.
Kolmen minuutin aikana saan vain muutaman osuman hänen kypäräänsä.
Erä päättyy.
Minuutin mittaisen tauon aikana Weckroth kysyy, mitä harrastan, kun kuntoni ei lopu kehässä. Kerron juoksevani, minkä vuoksi kestävyyteni on varsin hyvä.
”Yleensä monelta ensikertalaiselta loppuu happi jo ensimmäisessä erässä. On vaikea pitää hengitys koossa, kun iskuja tulee kylkiin ja päähän”, Weckroth kertoo.
Hän etsii minulle toisen kypärän, joka pysyy päässäni huomattavasti edellistä paremmin.
Toisessa shakkierässä tunnen jo nyrkkeilyn vaikutuksen. Siirtoni muuttuvat huolimattomammiksi, eikä suunnittelemastani strategiasta ole enää tietoakaan. Keräilen ajatuksiani, mutta huomaan nappuloideni hupenevan nopeasti.
”Shakki”, Weckroth pääsee toteamaan uhatessaan lähetillään kuningastani.
Erä päättyy ennen kuin ehdin reagoida. Valmistaudumme palaamaan nyrkkeilykehään.
”Yleensä monelta ensikertalaiselta loppuu happi jo ensimmäisessä erässä. On vaikea pitää hengitys koossa, kun iskuja tulee kylkiin ja päähän.”
Kehässä tunnen lihasteni olevan maitohapoilla, mutta en aio luovuttaa. Olen jo ylittänyt tavoitteeni, sillä en tullut tyrmätyksi ensimmäisessä erässä.
Lyöntini ovat kuitenkin aiempaa ponnettomampia ja huomaan, etten osaa taktikoida iskujani. Weckroth säästelee energiaansa ja lyö tarkasti. Erä on ensimmäistäkin armottomampi.
Paiskaudun useita kertoja kehää ympäröiviä naruja vasten. Haukon henkeäni, kun Weckroth iskee nyrkkinsä toistuvasti syvälle kylkiini. Pääni on niin pyörällä, etten edes reagoi naamaani osuviin lyönteihin.
Kolme minuuttia tuntuu ikuisuudelta. Erän loppuvaiheessa joudun perääntymään aiempaa enemmän, jotta pysyisin mukana ottelussa. Lopulta erä päättyy. Olen yhä pystyssä.
Siirrymme shakkilaudalle, mutta aivoni eivät toimi enää lainkaan. Suuni on rutikuiva ja ajatukseni takkuavat.
Olen unohtanut edelliserän päättäneen shakkitilanteen ja teen virhesiirron siirtämällä väärää nappulaa. Weckroth antaa sen anteeksi, mutta peli etenee nopeasti kohti vääjäämätöntä päätöstään.
Ajastimen kello valuu nollaan. Ottelu päättyy tappiooni kolmannessa shakkierässä.
The Chessmaster -pelin kaikkitietävä partasuu olisi pettynyt suoritukseeni.
Ottelun jälkeen hörpin väljähtänyttä kivennäisvettä pullostani ja pohdin, miksi shakkinyrkkeily on viihdyttävyydestään huolimatta niin tuntematon harrastus. Se on undergroundia, jota ei mainosteta juuri missään.
Weckrothin mukaan lajissa olisi ainesta isommaksi ilmiöksi. Hän kertoo, ettei kerho ole vielä onnistunut luomaan shakkinyrkkeilystä nuorten ja naisten lajia Suomessa, vaikka kaikki ovat tervetulleita treeneihin. Pääosin shakkinyrkkeilyn harrastajat ovat miehiä.
Weckrothin mielestä laji sopisi isommillekin areenoille yleisön eteen.
”Viime vuonna vuokrasimme Paasitornin tapahtumaa varten ja saimme Helsingin pormestarin Juhana Vartiaisen tuomaroimaan shakkiotteluita. Porissa taas vastikään nyrkkeilyaktiivi Tero Tuomi järjesti lajin näytösottelun osana nyrkkeilytapahtumaa.”
Yhden kokeilukertani perusteella uskon itsekin, että shakkinyrkkeilyssä on paljon show-potentiaalia. Se on intensiivistä, vauhdikasta ja ennen kaikkea hauskaa.
Lajin vaatima aivotyö ja taktikointi houkuttelee minua nörttiydellään, vaikka kyse on todella fyysisestä yksilöurheilusta. Ei ihme, että harrastajat ovat koukussa lajiin.
”Mens sana in corpore sano, terve ruumis terveessä sielussa”, Weckroth kiteyttää.
On silti ymmärrettävää, että osa suhtautuu lajiin varauksella. Tällä hetkellä harrastaminen näyttää Suomessa miesten kaveriporukan suljetulta klubilta. Mediassa korostunut sijoittajamiesnäkökulma ei paranna kerhon houkuttelevuutta esimerkiksi pienituloisille naisille tai muunsukupuolisille.
Kerholla on työtä tehtävänään, jotta shakkinyrkkeily muuttuisi laajempaa yleisöä houkuttelevaksi lajiksi. Kokeilijoiden vastaanotosta se ei kuitenkaan jää kiinni.
Weckrothin käytöksen perusteella kerho hyväksyy kaltaiseni amatöörit, jotka eivät kuulu skeneen.
Shakkinyrkkeily on niche-laji, joten sen harvat harrastajat hitsautuvat tiiviisti yhteen. Kun seison kehässä vastustajani mukiloitavana, en itsekään ehdi ajatella yhteiskunnallista asemaani tai haastattelijan rooliani suhteessa enkelisijoittaja Weckrothiin.
Kun summeri soi, jätämme tittelimme kehän ulkopuolelle. Olemme vain kaksi kamppailijaa, jotka ottavat toisistaan mittaa.
Poistuessani junalla Helsingistä tunnen Weckrothin lyönnit yhä kyljissäni. Lihaksiani pakottaa ja oloni on raukea.
Huomenna sattuu.
Lue juttu shakkimaailmaa vuosisadasta toiseen ravistelevista huijausepäilyistä täältä.
