Kuten aika moni muukin ihminen, minäkin katsoin M/S Romanticia, ja pidin siitä kovasti. Sen tragikoomisen samaistuttava hahmogalleria kirvoitti lukuisia metakeskusteluja.
Kun eräässä kohtauksessa Santeri Kinnusen esittämä raikulieno Veli tykitteli irtotriviaa baarin pöydässä, tunsin piston sydämessäni.
”Rumpalina oli tää nuori kundi, liian herkkä, soitti Blues Sectionissa…”, Veli haki muun seurueen kuunnellessa.
”Ronnie Österberg”, täydensin pakonomaisesti kotisohvalta seurustelukumppanilleni. Kun Veli päätyi kohtauksessa samaan lopputulokseen, koin onnistumisen tunnetta. Huomioni ei kuitenkaan tuonut lisäarvoa mihinkään. Kunhan pääsin pätemään. Kumppaninikaan ei suoranaisesti innostunut.
Kohtauksen huomasivat myös Antti Granlund ja Antti Hietala Antti x Antti -musiikkipodcastissa. Podcastaajat olivat huolissaan, koska näkivät Velissä oman ja monien kaltaistensa tulevaisuuden. Näin käy, jos istuu liikaa musavisoissa ja tykkää liikaa kaljasta.
Se on totta. Samalla se on vain yksi taso kokonaisuudessa.
Jokamiehen (sic) oppineisuuden osoittaminen kuuluu maskuliinisuuden peruspilareihin. Veli on tuttu popkulttuurin arkkityyppi.
Muistuu mieleen jakso Family Guysta, jossa päähahmo Peter Griffin skabaa naapurinsa kanssa siitä, kumpi tietää enemmän KISS-triviaa. Freaks & Geeks -sarjassa on kohtaus, jossa mieshahmo huomauttaa naishahmolle, että The Whon kappale Teenage Wasteland onkin oikealta nimeltään Baba O’Riley.
Kyse on identifikaatiosta. Niche-tietoudella knoppailu on helppo ja turvallinen tapa ottaa itselleen tilaa paljastamatta itsestään paljoakaan. Sen avulla voidaan pyöriä sählyporukoissa, illanistujaisissa tai baarivisoissa ja tienata sosiaalista pääomaa, palkintojuomia sekä mahdollisesti jopa pilkunjälkeistä seuraa.
Huomaan toisinaan turhautuvani, jos satun tietämään polkupyörien jarrupaloista, 80-luvun iskelmäsanoittajien salanimistä tai modulaarisyntetisaattoreista vähemmän kuin jotkut miespuoliset ystäväni.
Asiantuntemattomuuteni tuntuu virheeltä.
Homososiaalisuuden – miesten keskinäisen kanssakäymisen – koodissa kun tietyt perusasiat kuuluu tietää. Jos aihe on vieras, siitä otetaan kaikessa hiljaisuudessa itse selvää.
Tällainen riittämättömyyden tunne on yhtä turha kuin edellä mainittu Blues Section -knoppi. Internet on tehnyt tiedosta itsessään merkityksetöntä kohinaa, josta kuka tahansa voi askarrella itselleen harrastusten kohteita.
Oma vajavaisuus jää kuitenkin kalvamaan, niin kuin sekin, että lankesin jälleen ”mieskeskustelun” ansaan. Samalla ihmisten moittiminen siitä, että he opettelevat uusia asioita, olisi järjetöntä.
Kyse ei olekaan siitä. Vieroksun vain sisäistettyjä toimintamalleja, jotka ylläpitävät tällaista henkistä kilpavarustelua, johon itsekin heikkona hetkenäni sotkeudun.
Kanssakäymisen ei tarvitse aina mennä kilpailuksi. Se voisi olla myös kannustavaa. Knoppitiedolla kisailun sijaan on mahdollista keskittyä henkilökohtaisiin, jopa tunteellisiin, suhteisiin käsiteltävien asioiden takana.
Sukupuolitetusti ajateltuna naiset ovat jo kehittäneet ”voimaannuttavia”, tiedon ja tunteen yhdistäviä roolimalleja. Mieskäsikirjoittaja taas luo baaripöydässä triviaa horisevan Velin, jolle me mieskatsojat itsetietoisina hekottelemme.
Se on ihan nokkelaa. mutta mieluusti näkisin myös malleja, jotka näyttävät, miten Veliksi tulemisen voi välttää.
