Auts. Kävelin lounaalta takaisin toimistolle, kun ohimooni kopsahti Dumle. Valkoisia abihaalareita, tahriintuneita banderolleja. Dieselmoottori murisi matalalta, kivitalojen seinistä kimpoili hiprakkainen huuto.
Penkkarirekka kääntyi kulman taakse, enkä nähnyt minne se meni. Jäin miettimään, mikä oli muuttunut siitä, kun kahdeksan vuotta aikaisemmin seisoin itse samanlaisen rekan lavalla ja läikytin lonkeroa.
Ihmiselämän ensimmäinen kolmannes koostuu lyhyistä etapeista. Yhteisistä vaiheista. Bilsan koe, kesäloma, yläasteelle siirtyminen. Rippikoulu, vanhojentanssit, penkkarit, ylppärit, suvivirsi.
Miksi ihmiset muistelevat elämästään aina juuri nuoruutta? Miksi vanhukset eivät kaihoa takaisin keski-ikään?
Katselin karkkikääreitä kadulla. Siksi, koska nuoruus on yhteistä. Lukion jälkeen kammotaan armeijan alkua, pian lasketaan päiviä sen loppumiseen. Luetaan pääsykokeisiin, kompuroidaan fuksibileissä, jännitetään vaihtoa. Se kaikki tehdään porukassa, yhtä aikaa muiden kanssa.
Siirtymäriitit, kuten penkkarit ja lakkiaiset, painuvat mieleen myös siksi, että niissä luovutaan jostain. Lapsuus vaihtuu nuoruudeksi, nuoruus aikuisuudeksi. Elämä on tässä ja tähän hetkeen on reagoitava. Keksittävä uusi suunta. Osa karkeista oli jo liiskautunut autojen alle.
Entä aikuisena? Töissä käydään, ja niin käydään kymmenen vuoden päästäkin. Ja neljänkymmenen. Etapit siirtyvät pidemmälle.
Toivon pääseväni naimisiin. Ura, ylennys tai oma yritys? Kai lapsia joskus? Isoja asioita nekin, mutta aikuisuuden siirtymäriitit ovat aina yksityisiä. Ne tapahtuvat tietyllä hetkellä vain minulle. Hääni, sitten joskus, koskettavat toki myös morsianta, sukua ja ystäviä, mutta eivät koko penkkarirekkaa. Eivät koko sukupolvea.
Yli puolet Twitterin ja kaksi kolmasosaa Facebookin ja Pinterestin käyttäjistä on yli 35-vuotiaita, kertoo tutkimus viime elokuulta.
Sosiaalisen median vetovoima piilee privatisoituneiden onnenhetkien tekemisessä yhteisiksi. Kun etapit ovat etäämmällä ja elämä ennalta-arvattavampaa, ilo on löydettävä arjesta. Ruokaisasta kanasalaatista voi yrittää tehdä yhteisen ilonaiheen postaamalla kuvan katetusta pöydästä muiden peukutettavaksi. Jaettuna asiat tuntuvat pikkuisen merkityksellisemmiltä. Siksi kai me twiittaamme, instagrammaamme, feisbuukkaamme.
Penkkarirekan äänet häipyivät. Kevätaurinko paistoi viistoon. Poimin Dumlen suojatieltä ja söin sen yksin. Olin myöhässä palaverista. Keksisiköhän siitä nokkelan statuksen.
Teksti: Lauri Korolainen
Kuva: Nick Tulinen
