Berliinin elokuvafestivaalit pyörivät saksalaisen järjestelmällisesti, mutta pressipassi on kaiken A ja O. Festarineitsyt Jutta Sarhimaa livahti suomalaisen elokuvakerman bileisiin, tapasi Uwe Bollin sekä läjän nössötoimittajia ja paljastui pelkuriksi itsekin.
Päivä 1. Suomi-bileet.
Potsdamer Platz, Berliini. Olen ensimmäistä kertaa maailman käydyimmällä elokuvafestivaalilla ja innoissani. Olallani keikkuu festivaalin virallinen kassi (sinipunainen, ruma) ja sen sisällä festivaalikatalogi, oikea kiviraamattu.
Ylitän aukiota kun Dome Karukoski kävelee ohitseni. Karukoskella on ollut kiire päivä, hän on käynyt neljässä elokuvanäytöksessä mutta lähtenyt kaikista kesken pois. Illalla odottavat ”Suomi-bileet”, jokavuotiset suomalaisen elokuvateollisuuden mainostuskekkerit. Juhlapaikasta ei ole tietoa, koska joku muu tilaa Karukoskelle taksin.
Juhlapaikka on sivukadulla ja sisäänkäynti betonikerrostaloja erottavalla sotkuisella pihalla. Portilla seisova sisäänheittäjä lirkuttaa
”Do you have a card for me?” Ystäväni sujauttaa tyynesti käyntikorttinsa lasimaljaan.
Sisälle on tungettava väkisin, koska tulohuoneesta saa ilmaista alkoholia (saksalaista olutta ja viiniä) sekä pitsaa (kinkku, tonnikala, vege). Tunnelma on kuin vallatussa talossa. Ihmiset ryyppäävät, hengaavat oviaukoissa ja huutavat tiskijukan soittaman musiikin päälle eri kielillä. Valkoiset seinät ja neliönmalliset huoneet tuovat mieleen taidegallerian.
Ilta on pettymys: ei Markus Seliniä, Rennyä eikä edes Rennyn manttelinperijää Jalmari Helanderia. Muutenkin suomalaisia näyttää olevan paikalla vähemmistö, näen vain Miesten vuoron Joonas Berghällin, Karukosken, muutamia elokuvatuottajia ja hanslankareita.
Illan teema eli suomalainen elokuva on sentään hyvin esillä. Suomen elokuvasäätiön painamissa kirjasissa esitellään uusia suomalaisia elokuvia ja niiden ohjaajia. Muista ohjaajista jaaritellaan monta riviä, mutta Aki Kaurismäen kohdalla lukee vain ”Aki Kaurismäki was born in 1957.”
Seinälle heijastetaan luuppina suomalaisten elokuvien railereita. Mikko Rimmisen romaaniin perustuvan Pussikaljaelokuvan englanninkielinen nimi on Sixpack. Kun nimi lävähtää valkokankaalle, ihmiset nauravat.
Tärkeimmät leffat katsotaan jättiteattereissa.
Päivä 2. Pressipassi.
Berlinale on vuoden isoimpia mediasirkuksia. Paikalla saapuu liki 19 000 elokuva-alan ammattilaista ja 4 000 toimittajaa, joten koneiston on paras olla hyvin öljytty. Ammattilaiset ja toimittajat erottaa rivikansasta kaulassa roikkuva passi, pressillä se on punainen ja markettiväellä sininen. Se on oikea taikakalu, kiiltävä ja tehokas.
Esimerkki: kaikkialla festivaalialueella parveilee tummanpunaisiin univormuihin pukeutuneita työntekijöitä, joiden pääasiallinen työ on kysellä kortin perään. Jos ei löydy, ovi sulkeutuu. Pressipassilla kaikki ovet ovat potentiaalisesti avoimia. On ilmaista vissyä ja wlan.
Voit kävellä sisään kesken kansainvälisen pressikonferenssin ja pam! Olet 5 metrin päässä nahkatakkisesta Gerard Butlerista. Voit myös saapua elokuvanäytökseen vain pari minuuttia ennen alkua ja tulla saatetuksi ulos asti kiemurtelevan jonon ohitse.
Passia käyttäessä tulee jotenkin likainen olo. Ihan kuin olisi myynyt sielunsa, vaikka kyse on täysin normaalista käytännöstä ympäri maailmaa.
Passijärjestelmä paljastaa olennaisen Berlinalen kaltaisista isoista festivaaleista: ne ovat ensisijaisesti elokuvateollisuuden lobbauspaikkoja, vasta sitten yleisötapahtumia. Tarkoitus on myydä elokuvia levittäjille ja kriitikoille, jotka myyvät ne sitten vuorollaan eteenpäin tavallisille katsojille.
Tiettyä irvokkuutta lisää se, ettei pressipassin saadakseen ei tarvitse olla kummoinenkaan ruudinkeksijä tai tärkeä tyyppi. Sainhan minäkin sen.
Päivä 3. Uwe-setä on hyvin hyvin vihainen.
Saksalainen elokuvantekijä Uwe Boll on ilmoittanut boikotoivansa festivaalia järjestämällä varjonäytöksen uudesta elokuvastaan Auschwitz. Minulla on lippu siihen!
Jos et tiedä kuka sankari on kyseessä, olet tavallaan onnekas. Maailman huonoimmaksi elokuvaohjaajaksi tituleerattu Boll on tehnyt maineensa videopeleihin perustuvilla elokuvatuksilla, sellaisilla kuin Alone in the Dark, Bloodrayne ja Farcry.
Boll on saanut tuta nörttiyhteisön vihan: netissä pyörii useampia vetoomuksia, joissa vaaditaan Bollin täydellistä vetäytymistä elokuvabisneksestä. Myös kriitikot ovat lytänneet Bollin filmit. Vastaiskuna entinen nyrkkeilijä Boll haastoi heidät nyrkkeilykehään vuonna 2006 ja antoi kaikille turpaan. Kutsu lähti myös Quentin Tarantinolle.
Vihainen ohjaaja Uwe Boll.
Saavumme paikalle teatteri Babyloniin hyvissä ajoin ja siinä Boll jo onkin: lippis päässä, harmaa huppari ja musta villakangastakki yllä, kasvot arpiset kuten vanhalla pugilistilla kuuluukin.
Kaveri rakastaa puhumista: hän antaa elokuvateatterin aulassa 20 minuutin haastattelun ja puhuu yleisölle vielä puoli tuntia ennen ja jälkeen elokuvan.
”They tried to block me but this time there would be a legal issue”, Boll intoilee.
Hän on tyrkyttänyt elokuviaan Berliiniin jo vuosia ja tullut joka kerta hylätyksi.
Tänä vuonna Boll on haastanut elokuvafestivaalin. Hän vaatii lakiteitse takaisin 125 euron ennakkomaksua, joka on maksettava jokaisesta festivaaleille pyrkivästä elokuvasta. Se lukee Berlinalen säännöissä, mutta Bollin mukaan kaikkien ei tarvitse pulittaa rahasummaa. Coenin veljekset tuskin maksoivat sitä.
”They think they’re the king! If a lot of people want their money back, they come to a dead end financially.”
Boll syyttää Berlinalen taiteellista johtajaa Dieter Kosslickia ja Saksan elokuvateollisuutta noitavainosta: koska Boll ei saa elokuvilleen valtion elokuvatukea, vaan hankkii oman rahoituksen, häntä vihataan.
Esimerkiksi Auschwitz toteutui vain, koska se voitiin kuvata Bollin ohjaaman ison Hollywood-tuotannon, 10 miljoonan budjetin Bloodrayne: The Third Reichin kuvauspaikalla ja lavasteissa.
”I think 50 percent of the people in the world don’t even know what happened in Auschwitz”, Boll täräyttää. Hänen mielestään on tärkeää näyttää, mitä sähkötuolissa kuolevalle ihmiselle tapahtuu.
”If you don’t like it, don’t watch it.”
Auschwitzin trailerissa Boll seisoo SS-univormussa kaasukammion ovella ja mutustaa pullaa, kuolleilta juutalaisilta revitään hampaita ja lapsen ruumis työnnetään ritilällä polttouuniin. Elokuvassa näytetään vauvojen ampumista päähän. Elokuva alkaa ja loppuu luultavimmin vessassa kuvattuun inserttiin jossa ohjaaja selittelee motiivejaan (”Hello, my name is Uwe Boll and I’m responsible for this film”).
Päivä 4. Olennaiset kysymykset.
Paluu festivaaliarkeen on vaikeaa Boll-spektaakkelin jälkeen. Onneksi on pehmeän laskun Q&A-tuokioita: elokuvan jälkeen tekijät, usein ohjaaja, tuottaja ja päänäyttelijät kutsutaan lavalle ja yleisö voi esittää heille kysymyksiä. Isommat tähdet saavat oman pressikonferenssin, joissa kysymyksiä tekevät toimittajat.
Nössöt, taiteilijoiden edessä matelevat, selkärangattomat tylsimystoimittajat.
Tavallisin ammattilaisen tekemä kysymys alkaa kehuilla (”First I want to congratulate you on this wonderful film, it was truly inspiring.”). Kun niistä lopulta päästään ja elokuvantekijä hymyilee jo hivenen kärsimättömästi, tulee itse pommi: ”My question is, how did you like Serbia?”.
Joku voisi luulla, että toimittajat ovat kriittisiä ja tekevät kiperiä kysymyksiä. Todellisuudessa suurin osa heistä on niin tähtien lumoissa, että kyselee pehmeitä vain saadakseen tähden sanomaan jotain toimittajan kotimaasta. Mukana on toki myös harmittomia mutta herkullisia töksäyttelijöitä:
”After doing romantic comedies and action films, how big of an intellectual challenge was this role for you?”
Pressikonferenssit nauhoitetaan ja ne pyörivät tauotta jättiscreeneillä festivaalikansan ilona.
Saksalaisen elokuvaajaohjaaja Wim Wendersin pressitilaisuus pyöri screenillä festarikansan ihmeteltävänä.
Yleisökysymyksissä on enemmän vaihtelua. Joskus kysymystä ei tule ollenkaan, vaan kysyjä jää kaikkien hämmennykseksi vain kuvailemaan omia tuntemuksiaan:
”First I didn’t get it… but at the end I did!”
Hauskimpia ovat muutaman sekunnin mittaisiin otoksiin takertuvat tivaukset, kuten
”What was the meaning of the custard scene? I didn’t get the meaning of the custard at all, could you please explain it a bit?”
Kyseinen kohtaus on Richard Ayoaden elokuvasta Submarine. Kaikeksi onneksi Ayoade on stand-up koomikko.
”That was the key scene of the whole film. You’re essentially dead to me now!”
Ihmiset tukehtuvat nauruun.
Päivä 5. Univelka.
Berlinalessa päivät ovat elokuvia, yöt klubitusta varten. Väsymys on läsnä jo toisesta päivästä lähtien ja se näkyy teattereissa.
Berlinale Shorts III- lyhytelokuvien pressinäytöksessä toimittajat kummallakin puolellani nukkuvat. Vasta Spike Jonzen musiikkielokuva Scenes from the Suburbs herättää heidät.
Paparazzit vaanivat festarivieraita.
3D-näytökset tuntuvat olevan erityisen hyviä paikkoja simahtaa. Lasien takana on helppo lepuuttaa hetki silmiään. Ystäväni torkkuu Wim Wendersin tanssiteos Pinassa, itse vaivun uneen kesken Werner Herzogin hienoa luoladokkaria Cave of the Forgotten Dreams. Tapauksesta viisastuneena varaan laukkuun pikkupurtavaa, jota napostelemalla voi pitää itsensä hereillä väkisin.
Elokuviahan tänne tultiin katsomaan. Nukun sitten haudassa.
Päivä 6. Tuomio.
Berlinalessa voi tapahtua mitä vain. Vaikka ulkona ihmiset nojailevat mellakka-aitoihin, sisällä tuttuni törmää kulttiohjaaja Kevin Smithiin. Oma tähtihetkeni koittaa kun Ralph Fiennes kävelee vastaan hotellin käytävällä. Jähmetyn. Mitä voisin sanoa?
”Hello Mr. Fiennes, when are you coming to Finland?”
”I really enjoyed you as lord Voldemort but this film I just saw in the festival sucked big time. What were you thinking”?
Olen pelkuri ja hymyilen.
Jutta Sarhimaa
