Sunnuntaiaamu. Espoon Olarin ostari. Jäbät kerääntyvät vähitellen kulmille kukin omalta luukultaan.
Krapulaa loivennetaan Sorbuksella ja keskioluella. Krapula kääntyy nousuhumalaksi. Onneksi ”viski amaretto” ja ”ghetto” rimmaavat.
Kun Karjalat on juotu, Olarista alkaa kajahtaa. Riimiä tulee suusta kuin suusta. Välillä käydään lähikaltsilla pajauttamassa. Kaikki nauravat. Kaikille. Ennen kaikkea itselleen. Tästä on Tuomion ja Koneen esikoislevyssä kyse.
Kyllä tätä on odotettukin. Suomi-räp-levyä, jossa teeskentelemättömät biitit ja rujot riimit ovat täydellisyyttä hipovassa paketissa.
Vaikka kyseessä on Tuomion ja Koneen ensimmäinen omalla nimellä julkaistu levy, läpät ja hahmot ovat tuttuja tyyppien vierailtua lukuisilla Petoksen, MC Taakibörstan ja Suomi-lyriikkaa-tuotannon levyillä.
Tuomio ja Kone -EP on erittäin hyvä. Tätä levyä vastaan tullaan vielä arvioimaan kaikki Suomessa tästä eteenpäin julkaistavat räp-levyt. Ei olisi suurtakaan liioittelua väittää levyä Suomen vastineeksi De La Soulin Three Feet High and Risingille.
Tuomion ja Koneen esikoiseen voi kotimaisista tuotoksista tosissaan verrata ainoastaan Petoksen järkälemäistä City-karhun metsästäjät -albumia.
Ainutlaatuista levyssä on sen suhde historiaan. Koko ajan tehdään selväksi, keitä ollaan ja kuinka kovia riimittelijöitä ollaan.
Levy onnistuu kokoamaan helsinkiläisen underground-räpin historian hyvään pakettiin ja uuttakin avataan sen verran, että levy aukeaa märkäkorvallekin.
Vaikka tarinat liikkuvat tyylilajiltaan rillumarein ja ryyppyhuumorin välimaastossa, ei pidä antaa sen hämätä. Läppä on joko oman riimittelyn kehumista tai keskiluokkaisen lähiön arkipäivän elostelun kuvausta. Kuulostaa tylsältä, mutta ei se, mitä puhutaan, vaan kuinka sitä puhutaan.
Flow on ajoittain uskomattoman sujuvaa ja mikä parasta, löysät ja ilmeiset riimit on hyvin väistetty. Sanalatauksien pyörre on ajoittain huimaavaa.
Levyllä esiintyy Tuomion ja Koneen lisäksi puolet pääkaupunkiseudun tosissaan otettavista räppäreistä: Setä Koponen, Ässä, Kehäkettu, Davo Isotaaki ja Raimo.
Suomi KP -kappaleessa kuullaan myös kaksi omaa levyä tuottaneen Petoksen tuoreimmat ja tähän mennessä tiukimmat riimit. Ilman niitä levy jäisikin ehkä hieman liian kesyn karnevalistiseksi ja valoisaksi.
Seksismistä voi lyriikoita syyttää, sukupuolten eri arvossa pitämisestä ei. Olisi typerää toisen sukupuolen erityiskohtelua olla kutsumatta naisia (ja miehiä) lutkiksi maailmassa, jossa kaverit ovat koiratarha ja äänitysstudiot nimeltään runkkukoppi ja huorakatu.
Biitit vaihtelevat Sorbuksen herran ja Tsekkaa skeidan rennoista ja nostattavista diskorytmeistä Suomi KP:n ja Loppupeliteorian tiukan riisuttuihin rumpubreikkeihin. Kaikkien kappaleiden biitit ovat korkealaatuisia, joskaan eivät mitään alan avantgardea.
Hienoa kuitenkin on, etteivät Tuomio ja Kone ole lähteneet mukaan synteettisiin biitteihin. Eivät rytmit tällaisinakaan liiaksi rönsyile, mutta niissä on hurjaa ilmavuutta ja sämplejen orgaanisuus kuuluu ja tuntuu.
Huomionarvoista on myös se, että levy on omakustanne. Ehkä niin onkin parasta. Isoilta levy-yhtiöiltä kun näyttää tyystin puuttuvan kyky tuottaa todellista Suomi-räppiä.
Suomenkielistä räppiä ovat toki listat ja lehdet tulvillaan. Löysästi jenkkiräppiä avuttomasti apinoivat maalaispojat ovat vain kovin kaukana suomalaisen kaupunkilaisen nuoren elämästä.
Tuomio ja Kone on helposti aukeava kokonaisuus, josta kestokulutuksella löytyy aina vain uusia koukkuja. Monimutkaisimmat läpät tippuvatkin vasta monen pyörityskerran jälkeen ja mikä parhainta, vanhat vitsit paranevat kerta kerralta.
Jos taso pysyy näin kovana ei koiratarhalla ole syytä huoleen: Raimo, Ässä, Notkea Rotta, Rautaperse, Memmy Posse, Jontti, Pietari, Setä Koponen, Kehäkettu, T-murha, Davo, Petos, Juhani, Tuomio ja Kone, aikanne koittaa vielä.
Roope Mokka
