Haluaisimme asua maaseudulla, kaukana Helsingin hämmennyksestä. Onervan maailmaantulon jälkeen visio on vain vahvistunut. Isokin ihminen ansaitsisi puhdasta ilmaa, hiljaisuutta ja tähtitaivaan, mutta pienen lapsen kasvattaminen pääkaupunkiseudulla tuntuu vääryydeltä.
Mikä sitten estää? Miksei muuttoa jo tapahdu?
Syyt vähenevät koko ajan. Kaupunki ei tarjoa enää mitään erityisen korvaamatonta. Töitä voisimme tehdä kauempanakin, yöelämä ei ole jaksanut kiinnostaa aikoihin eikä elokuvissakaan tule käytyä ellei joku satu piffaamaan.
Vain ystäväpiiri pitää meitä lämpimällä halausotteellaan aloillaan. Emme toki ole siinä piirissä ainoita, joilla on tällaisia tuntemuksia, emmekä vähiten sen vuoksi, että viime vuoden aikana olemme kuulleet Onervan lisäksi viidesti vauvauutisia.
Helsingissä ihmiset maksavat kirjaimellisesti itseään kipeiksi vain saadakseen päänsä päälle kelvollisen katon – ylellisyyden, jota kaikilla täällä ei edes ole.
Laatikkotalot ja massatuotantolähiöt valtaavat alaa. Liikenne on oikea murhaaja, mutta aina vaan uusia teitä jyrätään ihmisten takapihoille yksityisautoilijoita palvelemaan. Koulut, päiväkodit ja vanhainkodit pursuavat yli, eikä sairaita ehditä tai osata hoitaa ajoissa. Ja mikä pahinta, täällä on kaikkialla luonnottomat vesivessat.
Samaan aikaan maaseudun mahdollisuuksia poljetaan mutaan ja ihmismassat muuttavat kasvukeskuksien lähiöihin. Tulevaisuuden $-Suomi on, mikäli näin jatkuu, urbaani kaupunkimaa, jota ruokitaan maaseudun valtavista tuotantolaitoksista.
Meistä tuntuu vain loogiselta vastalääkkeeltä, että kaupunkilaiset kyllästyvät ja hankkiutuvat asuttamaan ja rakentamaan omanlaistaan maata ja kulttuuria. Unohtamatta kunnon kompostihuusseja.
Jukka, Onerva ja Sandra Rousu
juurex@hotmail.com
