Helsinkiläisessä kahvilassa teetä hämmentävä Katja Tukiainen, 30, muistuttaa hätkähdyttävästi sarjakuviensa saparopäistä päähenkilöä. Hän ei yritäkään kieltää tarinoidensa omakohtaisuutta.
”Töiden kipinä on todellisuudessa, mutta monet jutut ovat oikeassa elämässä jääneet vaan ajatuksen tasolle. Olen kehitellyt niitä eteenpäin töissäni.”
Tukiaisen kahdessa albumissa Tyttöjen leikit (1997) ja Tyttö ja mummo (1999) kuvataan naisen elinkaarta vauvasta vanhukseksi. Tukiaisen sankarityttö pissaa kilpaa kaverinsa kanssa, leikkii lääkärileikkejä, pukeutuu vanhempiensa alusvaatteisiin ja livahtaa uimahallissa miesten puolelle selvittämään uroksen ulkoisia tuntomerkkejä.
”En ajattele lukijaa, kun teen sarjakuvaa. Jos ajattelisin, niin rupeaisin kainostelemaan ja rajoittamaan itseäni.”
Vaikkei tekijä itse enää tunne syyllisyyttä omista lääkärileikeistään, hän myöntää käsittelevänsä arkoja aiheita. Lasten tai vanhusten seksuaalisuudesta ei edelleenkään juuri puhuta. ”En ole halunnut järkyttää, vaan herättää keskustelua asioista, joista ei ole aiemmin voinut puhua.”
Naarassarjat kannusti jatkamaan
Taideteollisesta korkeakoulusta 1996 valmistunut Katja Tukiainen on piirtänyt sarjakuvia koko ikänsä. Yläasteella Tintin innoittamana syntyi tarinoita tytöstä ja lampaasta, lukioikäisenä kuvia kertyi päiväkirjaan. Todellinen innostus lajiin syttyi Naarassarjat-julkaisun kautta.
”En tiedä, missä olisin ilman Naarassarjoja. Se, että saa töitään julkaistua, on tärkeää.” 1990-luvun alussa ilmestynyt Naarassarjat-lehti oli parin vuoden ajan naisten oma foorumi ja monelle piirtäjälle tärkeä ponnahduslauta alalle.
”Muistaakseni jotkut pojat perustivat silloin vastapainoksi Munasarjat, mutta sehän viittaa myös naiseen”, Tukiainen kertoo.
Perinteisesti miesvaltaiselle alalle naiset ovat mahtuneet ilman suurempaa sukupuolten välistä sotaa.
”90-luvun alussa saattoi olla vähän enemmän feminististä henkeä, mutta toisaalta sukupuolesta oli myös hyötyä.”
Miespiirtäjät ovat antaneet palautetta lähinnä teknisestä puolesta. ”On saatettu tulla huomauttamaan, että olet värittänyt kopion päälle.”
Tukiainen uskookin naisten kokeilevan rohkeammin erilaisia tapoja tehdä sarjakuvaa.
”Jokainen piirtää tyylillään, mutta yleisesti ottaen naiset eivät ole niin rajoittuneita tai graafinen ulkoasu ei ole niin viimeisen päälle, vaan uskalletaan olla persoonallisempia.”
Omaa tyyliään Tukiainen kutsuu ronskiksi. Hän paljastaa, että näkee itse asiassa paljon vaivaa saadakseen työnsä näyttämään nopeasti vetäistyiltä.
”Mua viehättää sarjakuvat, joissa näkyy piirtäjän prosessointi, ne sututkin.”
Katja Tukiaisen tapauksessa naivistinen, piirrosmainen tyyli myös pehmentää vaikutelmaa.
”Jos noi jutut olisi piirretty vaikka niin kuin Milo Manara piirtää oikeista kuvakulmista, niin lopputulos olisi monessakin kohtaa pornoa.”
Arjen pieniä kertomuksia
”Ihan selvää on, että naiset piirtävät eri juttuja kuin miehet”, Tukiainen nauraa.
”Naissarjakuvapiirtäjillä on paljon yhteisiä teemoja ja tarinan lähtökohta on usein tosielämässä.”
Tukiaisen hahmojen innoittajat löytyvät omasta lähipiiristä. Molemmissa albumeissa turinoivan mummon esikuva on rakas isoäiti, joka hoiti Katjaa, kun tyttö oli pieni.
”Kun mun vanhemmat meni naimisiin, mummo muutti mukana”, hän selvittää. Naisedustus perheessä oli vahva ja sukupolvien yhteiselo lapsen kannalta hieno asia.
”Silti en kyllä itse nielisi sitä, että äitini asuisi mun miehen ja mun luona.”
Tutun ja läheisen ihmisen kautta vaikeina pidetyt asiat tuntuvat luonnollisilta: esimerkiksi se, että vanhuksetkin kaipaavat kosketusta ja ovat aistillisia siinä missä nuoremmatkin. Lapsi hahmottaa maailmaa samoin kuin vanhus. Molemmat sekoittavat todellisuutta ja fiktiota, kertovat tarinoita ja elävät enemmän tai vähemmän omassa maailmassaan.
”Lapsuuden ja vanhuuden välissä on tylsyys”, Tukiainen sanoo. ”Mä ainakin odotan, että vanhuus on vähintään yhtä kivaa kuin lapsuus!”
Undergroundista gallerian seinille
Sen lisäksi, että Katja Tukiainen on julkaissut kaksi sarjakuva-albumia, piirtänyt Ilta-Sanomiin strippiä ja kuvittanut Pauli Kallion kirjoittamaa Kramppeja ja nyrjähdyksiä, hän on osallistunut lukuisiin sarjakuvanäyttelyihin. Anarkistisena pidetty sarjakuva onkin vakiinnuttamassa paikkaansa korkeakulttuurin kentällä. Viimeksi ruutuja ripusteltiin seinälle kesällä, kun Kiasma esitteli uutta suomalaista sarjakuvaa.
Lajin vakavastiotettavuudesta kielii myös se, että sarjakuvantekijä Tukiainen aloitti lokakuussa kahden vuoden pestin Uudenmaan taidetoimikunnan läänintaitelijana. Suunnitelmiin kuuluu lasten ja nuorten sarjakuvailmaisun kehittämistä, opettajien kouluttamista ja kilpailuiden järjestämistä. Kouluilla vetämissään sarjakuvapajoissa Tukiainen ohjaa ja on tärkeä roolimalli.
”Pojat ovat luonnostaan kiinnostuneita sarjakuvasta, tytöt saa mukaan oman esimerkin ja aihevalintojen kautta.”
Katja Tukiainen toivoisi myös pystyvänsä muuttamaan yleistä käsitystä sarjakuvasta.
”Eihän kirjailijastakaan kerro vielä mitään se, että se on kirjailija.”
Ensi kuussa Galleria Bakeliittibambin seinille nostetaan Katja Tukiaisen suurikokoisia töitä, joissa taiteilija yhdistää maalausta ja sarjakuvaa. Samanaikaisesti häneltä julkaistaan albumi, joka perustuu syyskuussa Ilta-Sanomissa julkaistuun Jos olisin prinsessa -strippisarjaan.
Prinsessa on Tukiaiselle onnellisuuden metafora. Merkitys syntyi aviomiehen lausahduksesta.
”Mun mies on sanonut, että ansaitsen prinsessallista kohtelua. Se tarkoittaa, että saa olla ihanasti, mutta pitää itsekin olla ihana. Se on ideaalitila.”
Katja Tukiainen arvelee, että hänen lukijoistaan valtaosa on naispuolisia, mutta ei halua leimautua pelkästään tyttöjen suosikiksi.
”Luulisi, että pojat haluaisivat tietää, mitä tytöt leikkivät, pitäisi ainakin!”
Susanna Laari
Kuva Anne Hämäläinen
Tukiaisen Virkkuukoukku-näyttely Galleria Bakeliittibambissa, Rikhardinkatu 1, 8.12.1999 2.1.2000.
Myös näiden piirtäjien töihin kannattaa tutustua Naarassarjojen, Sarjakuvastimen tai Suuren Kurpitsan sivuilla: Kata Koskivaara, Maarit Kytöharju, Anu Lavonen, Terhi Numminen, Kati Närhi, Kati Rapia (omakustanteet Lonkka 1,2), Jenni Rope (omakustanteet Hissi, Hissi 2 ja Kolmas Hissi), Kirsi Tuuliniemi.
Akateemista sarjakuvatulkintaa: Herkman: Ruutujen välissä. Näkökulmia sarjakuvaan, Tampereen yliopisto 1996
Herkman: Sarjakuvan kieli ja mieli, Vastapaino 1998
Hänninen, Kemppinen: Lähtöruutu sarjakuvaan, Yleisradio 1994 Manninen: Vastarinnan välineistä. Sarjakuva-harrastuksen merkityksestä, Tampereen yliopisto väitöskirja 1995 McCloud: Sarjakuva – näkymätön taide, Good Fellows 1994.
