”Eipä tarvi paljon lisäillä, mulla on mustat silmänaluset geeniperintönä ihan omasta takaa.”

Lyhytelokuvassa Bosco on Liratz, puoliksi israelilainen nainen, joka ajautuu hulluuteen lapsensa kuoleman jälkeen.

”Kun ei ole omia lapsia, samaistumispintaa rooliin täytyy löytää muual-ta. Jätetyksi tulemisen ja anteeksiannon tunteita ei täytynyt kauheasti kaivella.”

Bosco penkoo paljon omaa taustaansa rakentaessaan roolihahmojaan. Ja materiaalia kyllä löytyy: 29-vuotiaaksi hän on ehtinyt elää monta elämää. Savolais-italialaisen perheen kasvatti on kokenut muodonmuutoksen kurinalaisesta huippu-urheilijasta teatteria opiskelevaksi roomattareksi, holistisen hyvinvoinnin konsultiksi ja taidealojen freelanceriksi.

Rooleja on riittänyt.

”Suorittaja, kiltti tyttö, pelastaja, maailmanparantaja, vahva ja kypsä.”

Viimeiset kymmenen vuotta Bosco on työskennellyt vapautuakseen ahtaista määritelmistä. Urheilu-uran päättyminen, karismaattisen isän kuolema ja ongelmat oman kehon kanssa johtivat romahdukseen, jonka jälkeen käsitys itsestä oli laitettava uusiksi. Vanhat roolit oli ensin kiskottava päivänvaloon ja sitten jätettävä taakse.

”Rooleista vapaata minää on hirveän vaikea tavoittaa. Se karkaa käsistä kuin saippua.”

Hiekka pöllyää, kun Boscon sisarukset Manuela ja Carla riehuvat pituushyppypaikalla. Urheilukentät ovat rasavilleille sisaruksille tuttuja leikkipaikkoja, sillä heidän isänsä Carmelo työskentelee urheilufysiologian tutkijana. Tyttäret joutuvat usein isän koekaniineiksi.

”Jo 2-vuotiaana isä laittoi minut pomppimaan elektronisella matolla, joka mittasi lihasvoimaa.”

Tästä roolista Manuela Bosco ei pääse koskaan irti: vielä isänsä kuolemankin jälkeen hän on Carmelo Boscon tytär.

Professori Carmelo Bosco oli ympäri maailmaa arvostettu urheilututkija, joka väitteli liikuntafysiologian tohtoriksi Jyväskylän yliopistosta. Suomessa hän rakastui Harri Kirvesniemen Anni-siskoon ja perusti Mikkeliin savolais-italialaisen perheen. Anni, Manuela ja Carla reissasivat isän työn perässä Italian ja Suomen väliä ja seurasivat, kuinka karismaattinen Carmelo onnistui keräämään kaikkialla ympärilleen valtavan ystäväjoukon.

Manuelan ja Carmelon suhde oli symbioottinen: Carmelo oli isä, ystävä ja uskottu, jolle tytär pystyi kertomaan kaiken.

”Olin aikamoinen poikatyttö, ja isä näki minussa paljon itseään. Tajusimme toisiamme.”

Kun Bosco oli varhaisessa teini-iässä, isä mittasi tyttärensä lihaksista solutyyppien määrää. Selvisi, että Manuelan lihakset sisälsivät enimmäkseen nopeita soluja – pikajuoksijalle ihanteellisesti. Asiat loksahtivat paikoilleen, kun Bosco juoksi 12-vuotiaana 60 metrin aitojen Suomen ennätyksen omassa ikäluokassaan.

”Isä oli taitava pedagogi: urheiluun ei koskaan pakotettu. En juossut isälle, vaan minulla oli vahva sisäinen halu siihen.”

Kesällä 1996 Bosco seurasi televisiosta, kun amerikkalainen Michael Johnson pinkoi Atlantan olympialaisissa historialliseen tuplavoittoon sekä 200 että 400 metrillä. Teinityttö teki suuren päätöksen: neljän vuoden päästä hän juoksisi Sydneyn olympialaisissa.

Siitä hetkestä lähtien elämä keskittyi urheiluhallille. Hän raahautui sinne suoraan koulusta, söi ja teki läksynsä siellä, välillä nuokkui väsymyksestä.

”Mutta koskaan en jättänyt treenejä välistä sen takia, ettei olisi huvittanut mennä.”

Isä valmensi tytärtään tutkijan tieteellisellä varmuudella. Edellytykset Manuelalla oli, joten huipulle pääsyyn tarvittiin vain rautaista itsekuria ja kymmeniä tuhansia toistoja.

”Olen luonteeltani suurpiirteinen boheemi. Jos en olisi syntynyt tähän sukuun, minusta ei varmaankaan olisi tullut urheilijaa. Olisin liiankin hulttio ilman urheilun tuomaa kuria.”

Kylillä lorvailu jäi välistä, kun Bosco puursi kohti olympiaunelmaa. Ei niin, että urheilumaailmasta olisi seksiä ja alkoholia puuttunut. Teini-ikäisten urheilijoiden hormonit hyrräsivät, ja alkoholia oli tarjolla urheilukisojen banketeissa. Mutta sekoilu ei koskaan voinut riistäytyä käsistä: palautumisajoista oli pidettävä huoli.

Vähän ennen olympialaisia Bosco juoksi elämänsä juoksun hallikisoissa Kuopiossa. Näin jälkikäteen hän ei muista siitä juuri mitään, mutta kokemus muutti tajuntaa pysyvästi. Äärimmäisen keskittyneessä flow-tilassa Bosco tunsi olevansa yhtä kaiken kanssa.

”Olin kirjaimellisesti dynamiittia: kun pistooli räjähti, minäkin räjähdin juoksemaan. En ollut se, joka juoksee vaan se, jota juostaan.”

Orgastisesta juoksusta syntyi epävirallinen maailmanennätys ja Suomen ennätys, joka pitää edelleen pintansa. Työ huippusuoritukseen yltämiseksi oli tehty, sen osoittivat myös lihaskuntotestit.

Niin kuin kunnon itsensälöytämistarinaan kuuluu, meni Boscon juoksu Sydneyssä päin helvettiä. Hänen vanhempansa olivat eronneet, isä oli löytänyt uuden kumppanin. Olympiastadionilla nuori aitajuoksija tunsi itsensä irralliseksi ja pelokkaaksi. Isä ei päässyt kannustamaan perheenlisäyksen vuoksi.

Bosco jäi 100 metrin aidoissa alkueriin, ja vaikka toinen juoksu naisten viestijoukkueessa sujui mainiosti (12. sija), alkoi olympialaisista huippu-urheilijan roolin vaiheittainen luhistuminen.

Eikä se ollut kaunista katseltavaa.

Vuosien myllerrykseen kuului valmentaja- ja lajivaihdoksia, loukkaantumisia ja paino-ongelmia molempiin suuntiin. Kaiken keskellä isällä todettiin pitkälle edennyt syöpä.

Jonkinlainen saturaatiopiste oli aitajuoksukilpailu, jossa Bosco tajusi kalkkiviivalla lähtölaukausta odottaessaan, ettei hänestä tuntunut yhtään miltään. Hän ei keksinyt yhtään syytä, miksi hänen pitäisi juosta henkensä edestä raidallisten muoviaitojen yli. Siitä hetkestä paluuta entiseen ei ollut.

”Muutoksen ei tarvitse tapahtua niin dramaattisesti, mutta olen ollut aina mustavalkoinen. Tarvitsin totaalisen romahduksen ja jälleensyntymisen.”

Romahdusta seurasi uskonkriisi, jota Bosco lievitti lukemalla valtavia määriä hengellistä kirjallisuutta. Hän tapasi ”henkisesti edellä olevia henkilöitä”, kiinnostui joogasta ja meditaatiosta, tutustui holistiseen hyvinvointiin ja löysi omat enkelinsä.

Yksi opus tuntui heti omalta. Se oli Carolin Myssin Hengen Anatomia, jossa käsiteltiin kehon energiakeskuksia ja ruumiin ja mielen hienosyistä yhteyttä. Kirjan tärkeimpiin opetuksiin kuului omaan intuitioon luottaminen.

”Pääni sisällä kaikui valtava määrä erilaisia ääniä, ja oli vaikea erottaa, mikä niistä oli minun omani ja mikä taas valmentajien, kavereiden, vanhempien tai yhteiskunnan.”

Bosco päätti luottaa ensisijaisesti omaan sisimpään ääneensä. Isän kuoleman jälkeen se sanoi: Italiaan.

Reilu vuosikymmen Sydneyn olympialaisten jälkeen Bosco on valmistunut näyttelijäksi. Lopputyössään hän vertaili flow-tilan saavuttamista urheilijan ja näyttelijän näkökulmista.

”Lavalla olemisessa on hyvin paljon samaa kuin urheilusuorituksessa. Kun rooli alkaa elää omaa elämäänsä, Manuela unohtuu. Flow-tilassa mikään ei huoleta.”

Koko urheilijauransa ajan Bosco kirjoitti, piirsi ja maalasi pöytälaatikkoon, mutta vasta pohjalla käyminen pakotti hänet seuraamaan luovuuttaan. Kun Bosco mietti, mikä hänet teki lapsena onnelliseksi, mieleen nousivat kuvat estradista ja Maija Poppasesta. Vastaan osuivat roomalaisen teatteriakatemian nettisivut, ja valinta oli selvä. Accademia Europea D’Arte Drammatican ovet aukesivat ensimmäisellä yrittämällä.

Intensiivisinä opiskeluvuosina urheilukupla puhkesi lopullisesti. Bosco huomasi nauttivansa siitä, ettei mikään tai kukaan yhdistänyt häntä urheiluun.

”Kasvu on roolien tiputtamista. Että pääsee maailmaan, missä ei tarvita selittelyä.”

Valmistumisensa jälkeen Bosco on heittäytynyt luottavaisesti freelancer-taiteilijan arkeen. Näyttelijän pätkätöiden ohella Bosco toimii henkisenä konsulttina muun muassa urheilijoille.  Häntä kiinnostaa myös ulkomailla työskentely. Boscolle tärkeintä on, ettei hän tee enää mitään, mikä tuntuu pakotetulta.

Pakotettujen roolien hylkäämisestä kertoo myös Boscon esikoiskirja Ylitys, joka ilmestyy helmikuussa. Siitä piti tulla fiktiivinen romaani, jossa kovasti Manuela Boscoa muistuttava huippu-urheilija pui suhdettaan kovasti Carmelo Boscoa muistuttavaan isään. Kirjoittaminen kuitenkin tökki, ja Bosco tajusi väistelevänsä sitä, mistä hänen todella piti kirjoittaa.

”Vaihdoin kaikki fiktiiviset nimet oikeiksi ja päätin kirjoittaa mahdollisimman rehellisesti. Sen jälkeen oma ääni löytyi heti, ja kirja kirjoitti itse itsensä.”

KUKA

Manuela Bosco, 29, on entinen SM-tason pika-aituri, joka voitti kilpaurallaan Suomen mestaruuden sekä 100 että 400 metrin aidoissa. Mikkelin Kilpa-Veikkoja edustanutta Boscoa valmensi hänen isänsä, urheilufysiologian professori Carmelo Bosco. Urheilu-uransa jälkeen Bosco on opiskellut kasvatustieteitä, journalistiikkaa ja taidehistoriaa Jyväskylän yliopistossa sekä valmistunut näyttelijäksi roomalaisesta teatterikoulusta. Helmikuussa ilmestyy hänen esikoiskirjansa Ylitys. Helsingissä asuva Bosco joogaa, meditoi, harjoittelee maratonille ja liikkuu luonnossa.

Himottaa Sauna

Kaduttaa Lopetin pianonsoiton

Kyrpii Sana kyrpii

Sanat Verna Kuutti, kuva Pekka Niittyvirta

Nopeampi, turvallisempi ja itsesi näköinen.

Uni on kuitenkin hyvin henkilökohtainen asia, ja vain sinä tiedät, millainen sänky sopii sinulle parhaiten. 

Anna aikaa itsellesi.

Tällainen on VIP-sukupolven mainosmaisema. Meidän pari-kolmekymppisten, luentosaleissa istuvien kaupunkilaisten. Joskus tarjouspastaa ostavien, mutta ihan mukavasti elävien. Meidän, joilla on varaa valita, miltä takkimme tai polkupyörämme näyttävät.

Itseltämme, tietenkin.

Helpoiten löydämme VIP-sukupolven taskustamme. Siellä se värisee, itse valitsemissamme kuorissa. Itse muokatun valikon taustalla on kuva lemmikistämme tai hassu räpsäys festareilta. Uutisia ei tuuppaa mistä vain, vaan tarkoin valikoiduista medioista ja aihepiireistä. Itsellemme sopivia.

Samaa Piilaaksossa brändättyä älypuhelinta ostettiin pelkästään viime vuoden lopulla 37 miljoonaa kappaletta. Uniikkiin käyttöön.

Painava mappi lepää pelkistetyn liiketilan pöytätasolla. Rekissä roikkuu farkkuja. Vain viidet tai kuudet, vaikka tämä on farkkukauppa. Mutta Nomo Jeans on erilainen. Jokaiset farkut tilataan, uniikkeina. Täällä astutaan 3D-vartaloskanneriin. Malli, väri ja kulutus yhdistellään itse. Se mappi pöydällä: sieltä selataan yksilöllisiä tikkauksia ja taskuja.

Stop wearing other people’s jeans, lukee sloganissa.

Hypätään Kampin keskuksesta Australian paahteeseen, viime syksyyn. Kaupan hyllyiltä riuhdotaan limsapulloja. Niissä ei lue enää Coca-Cola, vaan Jack, Mary tai Isabella. Limsamammutti on tehnyt uuden lanseerauksen. Kaikkiaan 150 eri nimeä koristaa kolapullojen etikettejä. Ne, joille ei ole omaa pulloa, saavat kirjauttaa nimensä etikettiin kampanjapisteillä.

Tämä on historiallinen nytkähdys. Maailman tunnetuin, 126-vuotias brändi antaa tilaa maailman kuumimmalle brändille: minulle.

Suomessa on nähty muotisuunnittelijoiden, kuten Paola Suhosen ja Karl Lagerfeldin versioimia kolapulloja. On vain ajan kysymys, milloin Lagerfeld antaa suunnittelijana tilaa meille tuntemattomammille ponnaripäille.

Yhdysvalloissa nuorten narsistien sukupolvesta on puhuttu useita vuosia. Debattia on johtanut psykologian tutkija Jean Twenge. Yliopistojen käytävillä vaeltaa hänen mukaansa sukupolvi, jolla on paisunut itsetunto, puutetta empatiasta, materialistinen maailmankuva ja vääristynyt usko omiin erityisoikeuksiin.

Nietzschen yli-ihmisiä vuonna 2012, siis.

Kampuksilla lähes joka kolmas opiskelija on enemmän tai vähemmän narsistinen, Twenge esittää. Johtopäätös perustuu useisiin tutkimuksiin, esimerkiksi analyysiin yli 50 000 yhdysvaltalaisen yliopisto-opiskelijan tuloksista psykologisissa testeissä. Vielä vuonna 1982 narsismiin viittasivat harvemman kuin joka viidennen vastaukset.

Twengen mukaan kyse on kiihtyvästä sukupolvi-ilmiöstä. Hän puhuu oikeutuksen ajasta ja epidemiasta, joka leviää nuorten keskuudessa. Minä-sukupolvena korostuvat Twengen mukaan 18–19-vuotiaat.  Se on tutkijan mielestä shokeeraavaa: eihän sen ikäisellä ole ollut montaa vuotta aikaa paisuttaa egoaan.

Narsismi-termin kanssa pitää kuitenkin jarruttaa. Sana on kulutettu keittiöpsykologiassa niin rikki, että narsismin diagnoosi mielen sairautena on unohtunut. Narsistinen persoonallisuushäiriö on kirjattu kansainväliseen DSM-IV-diagnoosijärjestelmään siinä missä skitsofrenia, psykopatia tai ADHD:kin.

Se, että ostamme kustomoituja farkkuja, ei tee meistä ammattiapua tarvitsevia narsisteja. Sen sijaan VIP-sukupolvessa on kyse ilmiöstä, jota historioitsija Christopher Lasch kutsuu kulttuuriseksi narsismiksi. Nyky-yhteiskunta ruokkii hänen mukaansa pakonomaista kuluttamista, tyhjyyden tunnetta ja itsetutkiskelua. Psykologian professori Svend Brinkmannin mukaan psykologia pyrki ennen vakauttamaan ihmisiä osaksi yhteiskuntaa. Nyt elämämme näytetään meille omien valintojen sarjana.

Erityisten sukupolveen liittyvätkin juuri vapaavalintaiset terapiat ja valmennukset. Yliopistolla UniSport pilotoi Life Coaching – palvelua. Suomessakin on avautunut filosofien vastaanottoja. Sohvalla asiakas voi ruotia ajatusmallejaan ja arvojaan.

Uniikit aivomme ansaitsevat oman personal trainerinsa.

Tee itsesi näköinen säästösuunnitelma.

Mikä sen tyylikkäämpää kuin maksaa ostoksia kortilla, joka kertoo sinusta tai harrastuksistasi.

Luota itseesi.

Ei yksilöllisessä kuluttamisessa ole mitään uutta. Zygmunt Baumanin kaltaiset tähtisosiologit ovat kertoneet pitkään, että tietyn tietokoneen tai tietyt tennarit ostamalla kokoamme identiteettiämme.

Uutta on räätälöinti. On aivan eri asia valita valmiista tuotteista kuin vaatia personointia. Mistä lähtien olemme olleet niin erityisiä?

Kirjailija, sosiaalipsykologi Janne Viljamaa ajoittaisi erityisyyden ajan alun 2000-luvun vaihteeseen – tai silloin ilmiö purskahti esiin. Puhuttiin curling-vanhemmista, jotka lakaisivat erikoislaatuisen lapsensa edestä kaikki pettymykset.

Sotienjälkeinen Suomi kasvatti lapsiaan vielä remmi viuhuen. VIP-sukupolvi taas on kasvanut yltäkylläisyydessä, mutta ennen kaikkea kuullut ainutlaatuisuudestaan jo lapsena.

Viljamaan mukaan kasvatusfilosofian murros voi ruokkia narsismia.

”Ongelma syntyy, kun lapsi kasvatetaan nerona. Hyvin harvahan loppujen lopuksi on nero.”

VIP-sukupolvea ei olisi ilman kulutuskeskeistä kulttuuria. Tai globaaleja markkinoita, jotka mahdollistavat kustannustehokkaan räätälöinnin, tai tekniikkaa, joka mahdollistaa itse netissä suunniteltavat laukut.

Tässä VIP-sukupolvi eroaa selvästi aiemmista sukupolvista, sanoo kuluttajaekonomian yliopistonlehtori Minna Autio Helsingin yliopistosta. Itseensä panostamiseen ja personointiin on käytännössä mahdollisuuksia.

”Se on kulutuskulttuurissa myös aiempaa sallitumpaa.”

Vielä 1980-luvun nousukaudella nuorten aikuisten elämää leimasi Aution mukaan ”agraari-Suomen henkäys”. 1960-luvun lapsuudenkodeissa ei aina ollut sisävessaa. Aution omissa opiskelijabileissä notkuttiin farkuissa.

Nyt hän on seurannut opiskelijoiden iltapukujuhlia.

”2000-luku on ollut näyttävän kulutuksen aikaa. Jos ajattelee hääspektaakkeleita, ruokaa, sisutusta, varusteurheilua. Sitä, miltä opiskelijakodin pitää näyttää. Ei se ole enää Hoas-huone, jonne kannetaan kalusteita mistä löydetään.”

Haluamme yksiöön, koska se ei ole standardikoppi.

Uusi lehti tee itse -sisustajalle!

Teetä sinulle sopiva säilytysjärjestelmä vakiokaapin hinnalla. 

Millainen asuntolaina sopii sinun elämääsi?

Me emme kuorruta itseämme tuotemerkeillä, kuten luottokorttia höylänneet jupit 1980-luvulla. Isosisko saattaa vielä muistella, miten Levis 501 -univormusta poikkeaminen oli 20 vuotta sitten sosiaalinen itsemurha.

Mutta kun kaikkea mainostetaan ylellisenä, luksuksella ei voi erottua oikein kukaan. Yksilöllisyydellä päteminen on helpompaa.

Jos nyt mietitään niitä juppien höyläämiä luottokortteja: 2000-luvulla niihin valittiin sarjakuvasika, Marimekkoa tai Kekkonen, 2010-luvulla kortin kuva on jo itse älypuhelimella kuvattu.

”Postimerkeissä tullaan näkemään enemmän perhekuvia. Personointi on tulossa tuotteiden ohella myös palveluihin”, Autio sanoo.

Suomessa VIP-sukupolvi ei välttämättä kimalla ja törsää. MTV:n My Super Sweet Sixteen -tosi-TV-ohjelmalle on tirskuttu täälläkin. Sarjassa ökyteinit lennättävät synttärivieraansa klubille yksityiskoneella ja uivat glitterissä Kanye Westin esiintyessä ja keinotulivuoren savutessa taustalla.

VIP-sukupolvea nuorempien ajattelussa näkyy Aution mukaan jo amerikkalainen kimalluskin. Hän on kartoittanut 13–14-vuotiaiden unelmia ”Jos olisin rikas” -kertomusten avulla yhdessä sosiologi Teija Strandin  kanssa.

”Haluttiin perustaa lastenkoti Intiaan, mutta seuraavassa lauseessa oltiin ostamassa New Yorkista penthousea itselle.”

Sen sijaan nuorilla aikuisilla ökykulutus ei ole kovassa kurssissa.

”Säästäväisyyden perinne on vahva, ja kulutuskulttuurimme on niin nuori. Suomessa maailman ilmiöistä voi vähentää puolet.”

Täällä VIP-sukupolvi ilmaisee itseään muuten kuin timanttisilla hammaskuorilla.

Tammikuinen hyhmä ympäröi saappaat. Iso-Roobertin kadulla kiemurtelee paleleva jono. On rikkinäisiä sukkahousuja, olkatopattuja turkkeja, linttaan astuttuja nilkkureita. Muutama jonottaja kerrallaan otetaan sisään ravintolaan. Siellä, Rättirieha-kirppiksellä, stylistit ja muut muotinimet tyhjentävät vaatekaappejaan.

Samalla kadulla, kuppiloiden ja muotiputiikkien keskellä avattiin viime keväänä suutari- ja sekatavaraliike Pinkomo. Sen mahonkitiskin äärellä voi suunnitella vaikka unelmiensa nahkavyötä.

”Tehkää iphone kotelo korttitaskulla niin tuun ostaa heti, pinkkinä jos mahdollista”, kirjoittaa kävijä liikkeen Facebook-seinällä.

VIP-sukupolvena rakastamme kirpputoreja ja käsityötä. Ketjuliikkeistä uniikkeja asuja tai koteja on hankalampaa koota.

VIP-sukupolven erityisyys punoutuu muihin megatrendeihin, esimerkiksi terveyshuumaan. On yksilöllisiä ruokavalioita, geenitestejä kotiin. SH’BAM:in, uuden zumban, motto kuuluu: come as you are, Leave as a star.

Ehkä kuumin megatrendi on kuitenkin ekologisuus, ja sen kanssa erityisyys lyö kättä juuri vintage-hyllyllä.

Tässä näkyy Aution mukaan se, että uniikkius on etenkin yliopistonuorten tonttia.

”Akateemisissa piireissä persoonan korostamiselle on mahdollisuuksia: on tieto ja taito valita.”

Mitä kauempana keskiluokasta ollaan, sitä tärkeämpiä kulutuksen ihanteet Aution mukaan ovat.

”Koulukodeissa brändivaatteet ovat nuorille todella tärkeitä. Niillä yritetään hankkia statusta, kun yliopisto-opiskelija voi ostaa UFF:ilta kolmen euron farkut. ”

Ilmiölle on nimikin. Yhdysvalloissa virinnyt vapaaehtoisen vaatimattomuuden liike on kantautunut Suomeenkin esimerkiksi downshiftauksen käsitteenä.

Samalla muotituotteet eivät tietenkään ole tyystin kadonneet. Moni 1990-luvulla Eastpak-reppua kantanut pakkaa tenttikirjansa nyt Fjällräveniin.

Samanlaista kettureppua saattoi kantaa isäkin 1970-luvulla.

Suunnittele verkkosivusto, jonka olet aina halunnut. 

Helpolla 3D-työkalulla luot keittiösi alta aikayksikön!

Tee kuvistasi kehystyksen arvoisia muutamalla napautuksella.

Erityisten sukupolvi eroaa vanhemmistaan paitsi materian myös tekniikan suhteen. Olemme kasvaneet netin ja kännykän syleilyssä. Seurauksena haluamme jopa aikamme räätälöitynä, sanoo Janne Viljamaa. Tapaamisia voi venkslata loputtomiin, olla  maybe attending. Fiiliksen mukaan.

VIP-sukupolven tarina ei ole silti rappiotarina. Kulttuuri on muuttunut, paljolti välineiden myötä.

Viljamaa näkeekin erityisyyden ajassa myös jatkuvuutta.

“Pahimmillaan tämä minun tapani -ajattelu on primadonna-asennetta. Se voi kuitenkin olla myös uutta, sirpaleista ja luovaa punk-ajattelua. Luovuudessa on aina ripaus narsismia. Vanhana Ramones-äijänä olen punk-asenteen kannalla. Oli sekin tavallaan narsismia, kun 1970-luvun punkkarit halusivat toimia ihan omalla tavallaan, räjäyttää ja tehdä uusiksi.”

VIP-sukupolven oma leima näkyy silti jopa musiikissa, joka on kaukana punkista. Billboard-hittien lyriikat ovat kääntyneet huomattavan narsistisiksi sitten 1980-luvun alun, esittää San Diegon yliopiston tutkimus. Esimerkiksi sanat ”I” ja ”me” ovat syöneet sijaa sanoilta ”we” ja ”us”. Erilaiset aggressiivisuuteen liittyvät sanat ovat lisääntyneet, onnen ilmaukset vähentyneet. Tutkijoiden mielestä VIP-sukupolvi kuuntelee poppia, joka ruokkii minäkeskeisyyttä entisestään.

Suomen kuunnelluimpien Spotify-kappaleiden lista on kirjava, mutta näytteeksi: Minä ja mun pää, Sexy and I Know It, Vapaa, Kohtalon oma. Ja niin, Narcissistic Cannibal.

Paitsi sisällöt, myös musiikin kulutus on erityisyyden areena. Last.fm-musiikkipalvelu löi läpi hivelemällä juuri VIP-sukupolven mieliä: lempiyhtyeiden perusteella sai uniikeilta tuntuvia musiikkisuosituksia! Ja oma Spotify -soittolista: se on Facebookissa paljon viileämpi julkaisu kuin yhdenkään radiokanavan fiilistely.

VIP-sukupolven erityisyydessä onkin yksi aivan erityinen piirre. Ilman sosiaalista mediaa emme oikein voi olla ainutlaatuisia. Mitä persoonallista on appelsiini-quinoa-salaatissa, jos sitä ei näy ruokablogissa tai Facebookissa?

Haluamme ensin olla oman elämämme räätäleitä, ja sitten kuulla netissä kommentteja. Juuri oman henkisestä profiilikuvasta, kustomoidusta Joposta, Etelä-Kaukasian reppumatkasta.

Jos oikea narsismi eristää, kulttuurinen kevytnarsismi saa voimaa verkostoista.

”Facebookissa jokainen haluaa tuottaa yksilöllistä roolia. Siellä näkyy tietynlainen narsismi: osa postaa minuutin tarkkuudella tekemisiään. Nokkelasti sanominen on tärkeää”, Minna Autio sanoo.

Autio kiistää ajatuksen atomisoituneesta sukupolvesta. Oikea nimi ilmiölle on hänen mukaansa personoitu yhteisöllisyys. Tai termejä on tutkimuksessa monia: verkostoitunut individualismi, yksilöllinen yhteisöllisyys. Sosiologi Michel Maffesoli puhuu samanhenkisten uusheimoista, joihin yksilöt liittyvät vapaaehtoisesti. Autionkin mielestä räätälöityjen profiilien some on täynnä uusheimoja.

”Korkeakoulutetut äidit postaavat muksujensa tekemisiä ja pohtivat äitiyttään, ja lapsettomat kertovat matkustelustaan.”

Personoitu yhteisöllisyys liittyy Aution mukaan tavisten nousuun koko mediakulttuurissa.

”On hauskaa, että mediatutkijat ihmettelevät tosi-tv:n menestystarinaa. Sama ilmiö näkyy ihan kaikessa.”

Facebookissa kerromme vaalikoneiden tuloksilla itsestämme, emme ehdokkaista. Innostumme Ravintolapäivästä, sitten kyllästymme. Elokuussa olemme ironisia: ”tähän joku Flow-päivitys”.

Kiherrämme Satuhäiden hysteerisille morsiamille ja jaamme linkin kavereille.

”Paheksumme Big Brotheria ja Idolsia, mutta Facebookissa teemme itse ihan samaa. Se on itsensä tekemistä muille.”

Päivitämme statuksissa minuuttamme.

Suunnittele matkasi missä ja milloin tahansa.

Valitse itse täytteesi ja luo oma salaattisi.

Luo oma maailmasi.

Yritysten valtavirta on vasta tarttumassa VIP-sukupolven ainutlaatuisuuteen. Tähän asti yritykset ovat Aution mukaan ujostelleet kuluttajia.

”Mainonta pyrkii autenttisuuteen. Seppälän kampanjassa etsittiin mallia tavallisten tyttöjen joukosta. Vastaavia nähdään varmasti lisää.”

Erityisyyttä haluavista räätälöijistä aletaan ottaa hyöty irti. Mainonnan teorioissa asiakkaat pistetään töihin. Äärimmillään yrityksen fani räätälöi tuotteelle itse mainoksen, vaikka Facebook-sovelluksessa, ja julkistaa sen kavereilleen. Näin oli Coca-Colan nimipullojen kampanjassa.

Joskus yrityksen on parempi olla tekemättä mitään. Markkinoinnin tutkimuksessa puhutaan omapäisistä kaksoisagenteista, jotka tekevät tuotteista uskottavia. VIP-sukupolven erityiset asiakkaat ovat salaisen kellaribaarin tai pop up -kaupan paras mainos.

Kaverisuhteemme sekoittuvatkin jatkossa yhä enemmän mainontaan. Jo nyt Facebook näyttää mainoksia juuri meille, tuttaviemme suosituksia.

”Sosiaalisen median takia näemme ja kuulemme eri asioita kuin ennen. Vaikka asunnon ostamisesta poristaan verkossa ihan eri tavalla kuin viisi vuotta sitten.”

VIP-sukupolvi janoaa kavereiden mielipiteitä ainutlaatuisuudestaan. Aution mielestä ei olekaan aina ihan selvää, kumpi on muna ja kumpi kana: halu saada juuri itselle sopivaa, vai mainostajan idea ainutlaatuisuudesta luksuksena.

”Personointi on ideologinen markkinointiväline. Halu räätälöintiin on tavallaan totta, mutta samalla ei, koska me olemme yhteisöllisiä eläimiä. Historiallisesti näiden kahden tarpeen painoarvo on vaihdellut.”

Katsotaan vaikka Japaniin. Sen yhteisökeskeiseen kulttuuriin on Aution mukaan vasta 1990-luvulta lähtien juurrutettu erityisyyden ja yksilöllisyyden eetosta, juuri mainonnalla. Stressaantunut liikemies voi palkita itsensä laatuoluella.

Viime vuosina Suomessa on herätty puhumaan myös yhteisöllisyyden uudesta noususta, muuallakin kuin netissä. On leivontakursseja, tiedeleirejä, pihatalkoita, vuoroissa kasteltavia kaupunkiviljelmiä. Luovia työhuoneita yhdistää nykyään Mushrooming-verkosto. Unelmien asuminen on aiempaa yhteisöllisempää, kertoo Asukasbarometri 2010. Käpylän kylämainen puutaloidylli on kaupungin kuppiloissa jo kliseinenkin haave. Koko We Love Helsinki -liike perustuu urbaanien aikuisten, VIP-sukupolven, yhdessä olemiseen.

Sosiaalipsykologi Mikko Saastamoisen mukaan ei ole pelkoa, etteivät ihmiset löytäisi aina toistensa luo, netin ulkopuolellakin.

On kuljettu pitkä matka kirkonpenkkien tasaisista riveistä ratikoihin, tuijottamaan tyhjyyteen, ja sitten taas takaisin iskelmätanssien lavalle. Riveihin. Mutta on tärkeää yhdistellä elämässään ainutlaatuisesti.

Siirtolapuutarhassa saamme olla omilla neliöillämme erityisiä, muiden vieressä.

Sanat Veera Jussila, kuva Otto Donner

Ensimmäisenä teemana päärakennuksen kulmalla sijaitsevassa Tiedekulmassa on terveys ja hyvinvointi. Niiden parissa viihdytään pari viikkoa.

”Konttigalleriaan tehdään minilaboratorio, jossa voi esimerkiksi selvittää oman sylkensä sisällön ja tutkia mikroskoopin avulla punkkeja. Ihmiset voivat siis analysoida näytteitä yhdessä tutkijoiden kanssa”, kertoo Tanja Paananen Helsingin yliopiston viestinnästä.

Konttigalleria on Tiedekulman osa, jossa pyörii pääteemaan liittyvää toimintaa tai näyttely. Kun teema vaihtuu helmikuun lopulla arjen ruokavalintoihin, avataan galleriassa Veikko Somerpuron valokuvanäyttely ruuasta.

Opiskelijat ovat tiiviisti mukana Tiedekulman toiminnassa. Esimerkiksi ruokateemaan liittyen he teettävät kävijöillä aistinvaraisia ruokatestejä, joista rakentuu samalla projektitöitä. Tiedekulman monipuolisuutta lisää alakerrassa sijaitseva ryhmätyötila, jota opiskelijat voivat käyttää omiin projekteihinsa.

Kokeilemisen ja demojen lisäksi ohjelmassa on runsaasti tietoiskuja ja keskusteluja. Tiedekulmaa on tarkoitus käyttää myös opetukseen. Esimerkiksi kansatieteilijät ja folkloristit pitävät siellä huhtikuussa kenttäkurssin, jossa he keräävät ihmisiltä Unioninkatuun liittyviä muistoja.

”Sinne tulee esille paljon valokuvia ihmisistä ja tilanteista, joita ei ole tunnistettu. Ohikulkijat voivat tulla tunnistamaan kuvia ja kertomaan muistojaan opiskelijoille”, Paananen sanoo.

Tiedekulmaan etsittiin syksyllä ohjelmaa myös henkilöstölle ja opiskelijoille suunnatulla avoimella haulla. Erityismaininnan Paanaselta saa joulukuussa pääosin opiskelijavoimin toteutettava Myytinmurtajaiset-tempaus, joka on osa Amerikka-teemaa. Luvassa on pläjäys suomalaista Latinalaisen Amerikan ja intiaanikulttuurien tutkimusta samaan aikaan, kun kansainväliset maya-tutkimuksen huiput ovat koolla Helsingissä.

Sanat Hannu Hallamaa, kuva Otto Donner

Lisätietoja Tiedekulmasta osoitteesta www.helsinki.fi/wdc2012

Valtioneuvosto perustelee enimmäishinnan korotusta kustannustason nousulla. Opetus- ja kulttuuriministeriön neuvotteleva virkamies Virpi Hiltunen toteaa, että viimeksi opiskelijaruuan enimmäishintaan korotettiin vuoden 2008 alussa. Nyt tehtävällä hinnannostomahdollisuudella halutaan turvata ravintolayritysten toimintaedellytykset. Hiltusen mukaan hinnankorotusten suuruus riippuu ravintoloista.

UniCafe ei ole vielä tehnyt päätöstä siitä, kuinka paljon se aikoo nostaa ateriahintoja.  Varmaa on kuitenkin se, että hinnat nousevat. Aterioiden valmistaminen on kallistunut neljässä vuodessa noin kymmenen prosenttia UniCafen ravintolatoimen päällikön Vesa Sysiojan mukaan. Uusi hinta asetetaan hänen mukaansa maksuteknisesti helppoon tasasummaan.

”On selvää, että korkeampi hinta tulee näkymään myös tarjonnan laadussa. Pyrimme takaamaan ylioppilaille mahdollisimman hyvän lounaan käytettävissä olevilla rahoilla”, Sysioja kertoo.

Opiskelija-aterioiden hintoja sääntelee asetuksella valtioneuvosto, ateriatuen puolestaan maksaa eduskunnan päätöksen mukaan Kela. Enimmäishinta on 1. maaliskuuta alkaen 4,54 euroa. Ateriatuen määrä on 1,84 senttiä. Ateriatuki nousi viimeksi vuodenvaihteessa seitsemällä sentillä.

Sanat Hannu Hallamaa, kuva Morguefile

Yle on luonnollisesti pyytänyt asiantuntijan kommentoimaan tutkimusta presidentinvaalien näkökulmasta. Aalto-yliopiston professori venkoilee jutussa vähän kiusaantuneena, mutta suostuu lopulta esittämään arvion: jos yhteiskunnan ilmapiirissä on esimerkiksi heikosta taloustilanteesta johtuen paljon pelkoa, jopa pienimantelitumakkeiset ihmiset voivat intoutua äänestämään konservatiivista, siis suuritumakkeista, ehdokasta.

Oma teoriani on erilainen. Mitä enemmän huolta ja epävarmuutta yhteiskunnallisessa ilmapiirissä on, sitä useampi meistä pyrkii kuvaamaan politiikkaa biologisena ilmiönä.
”sä oot aikuistumassa”, ystäväni sanoo Kurvin William K:n karvaisen pöydän ääressä kuunneltuaan pähkäilyäni hankalasta valinnasta.

(Hei Kurvin William K:n väki, miksi teillä on matot pöydillä? Pestäänkö niitä ikinä?)
”Sä oot aina ennen perustellut kaikkia tekojasi sillä, että vaan olet sellainen ihminen, joka syntyjään toimii näin. Nyt puhut siitä, mikä on järkevää ja oikein.”

Ystävä on oikeassa: olen ollut varsinainen baaridebatoinnin Henry Laasanen. Jos minulta on kysytty, miksi särmikäs nuori poliitikko äänestää eduskunnassa konservatiivisesti tai miksi itse olen ihmissuhteissani umpimielinen idiootti, olen iloisesti hölpöttänyt vastaukseksi jotain sosiaalidarwinismin, kyökkipsykologian ja peliteorian niljaisilla rajamailla liikkuvaa sontaa.

Tämän taantuman aikana tiedeuutiset ovat täyttyneet tutkimuksilla siitä, miten yksi jos toinenkin aivorakenteen koukero tai evoluution muokkaama vaisto ohjaa toimintaamme yhteiskunnassa. Eurooppa-ministeri Alexander Stubb kutsuu euroaluetta darwinistiseksi järjestelmäksi, jossa vahvan luottoluokituksen maiden kuuluu alistaa heikompia.

Talousjärjestelmän voidessa huonosti meidän pitäisi katsoa yhteiskuntaamme kirkkaasti ja rehellisesti, oma vastuumme tuntien. Silti teemme päinvastoin. Epävarmuus vahvistaa taipumustamme kiertää vaikeat kysymykset palaamalla evoluutiosta, uskonnosta tai uusklassisen taloustieteen laskentakaavoista johdettuihin fatalistisiin selityksiin.

Evoluutio on toki maailman kiinnostavin asia, ja pulskien mantelitumakkeiden poliittisuutta käsitteleville uutisille olkoon täällä paikkansa. Silti minä – tämä uusi, aikuisempi minä – soisin niiden ympärille mahtuvan enemmän kontekstia ja viisautta, vaikkapa verrattomalta evoluutiobiologi Stephen Jay Gouldilta:

”Einsteinin aivojen paino ja koukerot kiinnostavat minua lopulta jostain syystä vähemmän kuin se lähes varma seikka, että yhtä lahjakkaita ihmisiä on elänyt ja kuollut puuvillapelloilla ja hikipajoissa.”

Hanna Nikkanen

Olet syyttänyt metsästäjiä lauman alfanaaraan tahallisesta ampumisesta. Uskotko todella näin käyneen?

”Lisääntyvän naaraan poisto oli ennen jahtia yleisessä keskustelussa esillä. Kun kyseessä oli jahdin toinen ammuntatilanne, ei kuulosta millään tavalla uskottavalta, että räikeänkeltaista heijastinpantaa kantava susi ei tulisi huomioiduksi siinä tilanteessa. Metsästys lähtee siitä, että pitää tietää mitä ampuu.”

Metsästäjät ovat kertoneet kärsineensä radio-ongelmista. Onko sinulla tietoa asiasta?

”Suojelupuoli ei varmasti ole häirinnyt radioliikennettä. Jos siellä oli 130 jahtaajaa ja moni haluaa puhua samaan aikaan, se riittää kanavan tukkimiseen.”

Miten loppulauman nyt käy?

”Sitä on vaikea ennustaa. Otukset voivat tulla jotenkin toimeen, osa jää syntymäreviirilleen ja osa lähtee pois. Ne voivat myös kuolla nälkään ilman, että mitään sen kummempaa huomataan. Johtajayksilön kadotessa voi kuitenkin ilmaantua koirien hakua pihasta. Toivotaan, ettei mitään ihmeempää tapahdu.”

Mikä metsästäjiä vaivaa?

”Jahtitilanteessa monelta metsästäjältä unohtuu kunnioitus luontoa kohtaan. Kun on kyse harvinaislaatuisesta kohteesta, jonkinlainen paukkuahneus ottaa vallan. Tämän jahdin kohdalla metsästäjillä on ollut aikamoiset paineet saada saalis ja heidän näkemäänsä susiongelmaan ratkaisu.”

Mitä asialle voisi tehdä?

”Ainakin keskustelu täytyy saada käyntiin. Jahtitilanteessa pitäisi olla vähintään kokemusta toiminnasta suden kohdalla. Jollakin tavalla ammattimainen toiminta täytyy turvata.”

”Kuntosalille on jaettu avain yli sadalle taloudelle”, asukastoimikunnan varapuheenjohtaja Tom Ingberg kertoo.

Aktiivinen asukastoimikunta on puuhannut vuosien saatossa Jokiniemeen muun muassa pimiön, nikkarointihuoneen, tekstiilityöhuoneen ja musisointitilan. Lainatavaroina kiertävät esimerkiksi ompelukone ja saumuri.

Jokiniemi onkin varsinainen mallioppilas. Osa asukastoimikunnista on nimittäin sen verran laiskoja, ettei Hoasin määrärahoihin edes päästä käsiksi.  Kaikkiaan Hoas budjetoi viime vuonna 205 370 euroa asukastoimikuntien käyttöön. Näistä rahoista kulutettiin vain 70 prosenttia, kertoo yhteyspäällikkö Satu Kivipuro.

”Määrärahan saadakseen asukastoimikunnan on toimitettava Hoasille vuosittain toimintasuunnitelma, edellisen vuoden toimintakertomus sekä inventaario ja säilytyssuunnitelma. Lainatavaralistan on oltava asukkaiden nähtävillä.”

Asuntokohteille budjetoitu rahamäärä vaihtelee niiden koon mukaan. Pienempien tapauksessa liikutaan satasissa. Lähes 500-asuntoinen Jokiniemi saa Hoasilta Ingbergin mukaan ”muutaman tonnin” vuodessa.

Pitkään Hoas-aktiivina vaikuttanut Ingberg sanoo, ettei Jokiniemessä ole koskaan ollut ongelmia käyttää asukkaille osoitettuja rahoja. Hän arvelee, että suuri osa rahoista jää käyttämättä pienissä Hoas-kohteissa, joissa ei riitä innokkaita ihmisiä asukastoiminnan pyörittämiseen.

Sosiaalisuutta vaikka väkisin
Nyt Hoasin rahanjaossa eletään muutosvaihetta. Varsinaisiin hankintoihin on nimittäin käytettävissä aiempaa vähemmän rahaa, ja asukkaiden yhteiseen hupiin vastaavasti enemmän.

”Yhteisöllisyyden lisäämiseksi määrärahojen jakoperustetta muutettiin viime vuonna niin, että puolet budjetoidusta rahasta voi käyttää hankintoihin ja puolet virkistykseen eli yhteisten tapahtumien järjestämiseen. Aikaisemmin virkistykseen oli varattu vain neljännes koko määrärahasta”, Kivipuro kertoo.

Muutoksessa voi kuitenkin nähdä myös ansan. Risteilyillä riekkuminen voi kiinnostaa määrärahan hakijoita enemmän kuin kuntosalin pykääminen. Esimerkiksi Jokiniemen asukastoimikunnan Ingberg suhtautuu uudistukseen hieman nihkeästi. Hän muistelee 1990-luvulla Hoas-kohteissa esiintynyttä taipumusta käyttää virkistysrahat alkoholiin.

Toimitukseen kantautuneiden huhujen mukaan virkistysrahoilla on myös leivottu joulupipareita sukulaisille ja kustannettu Tallinnan laivalle kavereita, kun asuntokohteesta ei ole ilmoittautunut tarpeeksi lähtijöitä. Nyt Hoasilta vakuutetaan, että kontrolli on tiukka.

Myös valtakunnallisessa opiskelija-asumistoiminnassa mukana ollut Ingberg korostaa, että rajoitteistaan huolimatta Hoasin malli on hyvä. Esimerkiksi Turussa kerhotiloista puuttuu kalustus, sillä määrärahoja ei ole.

”Pitää olla leipää ja sirkushuveja, että suomalaiset jurnuttajat saadaan asunnoistaan ulos kokoontumaan ja keskustelemaan.”

Sanat Hannu Hallamaa, kuva Otto Donner

Korean tasavallassa lukion viimeisenä vuonna pidettävät loppukokeet määrittävät sen, saako opiskelija paikan hyvästä yliopistosta. Paikoista on kova kilpailu maassa jossa yli 80 prosenttia nuorista jatkaa lukiosta korkeakouluun. Kokeisiin ottaa vuosittain osaa jopa 600 000 nuorta, ja heistä vain puolien arvellaan läpäisevän kokeen.

“Monet opiskelijat ovat eläneet tätä päivää varten. Se, että kaikki päätetään tänä yhtenä päivänä, saattaa asettaa heidät suunnattoman paineen alaisiksi”, selitti eräs nimettömänä pysytellyt tyttölukion opettaja. Kokeista stressaantuneita opiskelijoita ajautuukin säännöllisesti jopa itsemurhiin.

Viime vuonna maassa päätettiin, että opiskelijoiden keskittymisen helpottamiseksi suihkulentokoneet kautta maan eivät saa enää nousta tai laskeutua suullisten tenttien aikana. Lisäksi autoilijoita kiellettiin tööttäilemästä autojensa torvia kokeiden aikana.

Ja jotta opiskelijat eivät jäisi jumiin liikenneruuhkiin matkalla kokeisiin, päätti maan pörssi lykätä avautumistaan tunnilla koepäivänä. Lisäksi poliisit tarjoutuivat saattamaan opiskelijat kokeisiin varmistaakseen näiden ajoissa ehtimisen.

Jälkikasvunsa menestyksen puolesta rukoilevat vanhemmat täyttävät buddhalaiset pyhäköt jo viikkoja tai jopa kuukausia ennen kokeita. Vanhat uskomuksetkin otetaan käyttöön – opiskelijoille muun muassa annetaan haarukoita auttamaan heitä “keihästämään” oikeat vastaukset. Opiskelijoiden ei myöskään anneta syödä puuroa, sillä koreaksi fraasi “tehdä puuroa” on myös slangia ja tarkoittaa mokaamista.

Lähteet: CNN, Weird Asia News

Sanat: Oona Juutinen

Kuva: Steve Johnson

”Toivomme, että palvelu kiinnostaa erityisesti vähän liikkuvia ja painonsa kanssa taistelevia opiskelijoita. Pyrimme löytämään tukivälineitä oman terveyden hahmottamiseen laajemmin”, sanoo kehittämispäällikkö Kimmo Kääriä YTHS:tä.

Puoli vuotta kestävään kokeiluun valitaan aluksi sata opiskelijaa. He saavat henkilökohtaiselta hyvinvointivalmentajaltaan puhelimitse tukea noin kerran kuukaudessa.

”Hän auttaa asettamaan konkreettisia terveystavoitteita ja luomaan keinoja niiden saavuttamiseksi. Jos keskusteluissa tulee esille sairaanhoidollista tarvetta, hän ohjaa vastaanotolle.”

Kokeilun osallistujat valitaan sähköisen alkukyselyn perusteella.

”Jos hakijoita tulee kovin paljon, painotamme valinnassa painoindeksiä ja liikunnan määrää.”

YTHS ei tarjoa osallistujille puhelimia. Kääriä ei osaa vielä tarkkaan sanoa, missä laitteissa sovellus tulee toimimaan. YTHS:n käyttämä palvelu noudattelee hyvin pitkälti Nokia Wellness Diary -sovellusta, jonka voi ladata jo nyt ilmaiseksi internetistä.

Kokeiluun ei kulu YTHS:n varoja, koska sen rahoittaa kokonaisuudessaan Sitra.

Sanat Maria Ruuska, kuva Otto Donner

Lisätietoja löytyy osoitteesta
yths.fi/mobiiliterveysvalmennus.

Yliopiston noin sata opiskelijaa perehtyvät opinnoissaan muun muassa alkuperäiskansojen oikeuksiin, kieliin ja mytologiaan. Iltapäivisin he harjoittelevat käytännön taitoja, kuten paimentamista ja vihannestarhojen hoitamista.

Yliopiston kampus on keskellä sademetsää. Opiskelijat asuvat heimotaustansa mukaan jaotelluissa pienryhmissä noin 2000 hehtaarin alueella.

”Voin elää täällä niin kuin eläisin omienikin luona”, kehui 19-vuotias Yadumenedu taannoin BBC:n haastattelussa kampusolosuhteita.

Noin neljän vuoden opiskelun jälkeen opiskelijoiden oletetaan palaavan takaisin kotikyliensä johtajiksi.

Tähän asti pieni yliopisto on pärjännyt kansalaisjärjestöiltä saaduilla apurahoilla, mutta jatkossa valtion rahallinen apu on elintärkeää.

”Menestymisemme tulevaisuudessa vaatii ehdottomasti valtion poliittista ja taloudellista tukea”, muistutti professori Julio Avalos, yksi yliopiston valtaväestöä edustavista luennoitsijoista BBC:n haastattelussa.

Muutoksia on odotettavissa. Prosessi, jossa The Indigenous University liitetään Venezuelan viralliseen yliopistoverkostoon, on loppusuoralla.

Tunnustus on tärkeä heikossa asemassa oleville alkuperäiskansoille. Öljyteollisuus ja kulta- ja timanttikaivokset ovat ajaneet heimot sademetsissä ahtaalle. He muodostavat enää vain noin puolitoista prosenttia Venezuelan väestöstä.

Sanat Oona Juutinen