Laajasalossa sijaitsevan keltaisen puutalokommuunin asukkaat ovat kahdeksalta aamulla jo pukeissa, ja aamupalat on syöty. Vain yksi tyttö petaa vielä sänkyään.

Ville Hulkkonenkin, 25, on ollut jo pari tuntia hereillä. Hän on aamuihminen.

Nyt hän pukee kaksivuotiaalle tyttärelleen Aavalle ulkovaatteita. Ilma on kylmän kostea, voi aavistaa, että jossain vaiheessa sataa.

Päivä on juuri sellainen, joita ilmastonmuutos tietää meille suomalaisille paljon lisää.

Aava-tyttären iloksi tänään päiväkotiin pääsee rattaissa. Tavallisesti isä vie hänet sinne pyörällä. Kun maassa oli vielä lunta, hän hiihti lapsi selässään.

”Kanervalle tämä on ollut stressaavaa”, Hulkkonen sanoo kävellessään ripeästi hyisessä säässä. Kanerva on hänen tyttöystävänsä. ”Tämä” taas tarkoittaa Hulkkosen uutta elämäntapaa.

”Ehkä silloin ensimmäistä kertaa ajattelin, että eikö mulla ole rohkeutta tehdä jotakin asiaa, jonka tiedän oikeaksi?” Hulkkonen sanoo.

Hän muistelee päätöstään mennä sivariin armeijan sijaan. Siinä oli vanhemmilla sulattelemista.

Vielä yläasteella nuori Hulkkonen oli sitä mieltä, että hänestä tulee investointipankkiiri. Kaikki muuttui lukiossa, kun hän vietti vuoden vaihto-oppilaana Brasiliassa. Vuosi avasi hänen silmänsä ihmisten eriarvoisuudelle. Sen jälkeen hän on ollut huolissaan monesta asiasta: sodista, köyhyydestä, sukupuolten välisestä epätasa-arvosta, lasten asemasta, eläinten oikeuksista, demokratian tilasta, epäreilusta kansainvälisestä talousjärjestelmästä ja nuorten syrjäytymisestä.

Huoli ajoi hänet opiskelemaan maailmanpolitiikkaa yliopistoon. Ja se sai hänet saarnaamaan, etenkin omalle pankinjohtajaisälleen.

Pikkuhiljaa yleinen taakka maailman ongelmista väistyi kaikkein suurimman huolen tieltä: ilmastonmuutoksen.

Hulkkonen alkoi ymmärtää, että jos ilmastonmuutosta ei pysäytetä, muita ongelmia ei tarvitse lopulta murehtia ollenkaan. Ei ole planeettaa, missä murehtia.

Hulkkonen on ollut mukana vihreiden toiminnassa, puhunut ympäristön puolesta niin kuin tiedostavat yliopisto-opiskelijat baari-iltoina puhuvat ja työskennellyt vihreiden kansanedustajan Pekka Haaviston avustajana.

Mutta se kaikki on tuntunut tavallaan tekopyhältä.

Viime jouluna Hulkkonen päätti lopettaa saarnaamisen ja tehdä tilit selväksi itsensä kanssa.

Hän perusti blogin, jonka nimeksi antoi Älä anna häiritä. Sen esittelytekstiin hän kirjoitti näin:

”Kirjoittaja ei keksi parempaa keinoa torjua ekologista katastrofia kuin aloittaa itsestään.”

Ja niin Hulkkonen teki.

Paluumatkalla päiväkodista kotiin Hulkkonen kävelee metsän halki. Tai no, entisen metsän. Nyt paikalla on hakkuuaukio. Kuusen kannot ovat paksuja ja tuoksuvat vielä vienosti.

Hulkkonen pysähtyy yhden kannon luo. Hän silmäilee sen vuosirenkaita. Puulla on ikää reilusti yli sata vuotta.

”Kahdessa aikuisessa puussa on sitoutuneena mun vuoden hiilikulutus”, Hulkkonen juttelee.

Hän aikookin istuttaa kesällä niin monta puuta, että ne sitovat 3 000 kiloa hiilidioksidipäästöjä.

Sen verran hiiltä Hulkkonen aikoo käyttää tänä vuonna. Sen verran me kaikki saisimme käyttää vuodessa.

Käytämme paljon enemmän, yli kolme kertaa enemmän. Suomalaiset kuluttavat keskimäärin 10 000 kiloa hiiltä per henkilö.

3 000 kilossa pysyminen tarkoittaa sitä, että Hulkkosen on pitänyt tehdä valtavasti selvitystyötä: kuinka paljon kodin lämmittäminen aiheuttaa päästöjä, kuinka paljon hiiltä menee liikkumiseen.

Hän on saanut vuokranantajansa vaihtamaan vanhan omakotitalon öljylämmityksen pellettilämmitykseen. Koska bussimatkailu lohmaisee liian suuren osan hänen hiilibudjetistaan, hän liikkuu hiihtäen, pyörällä ja metrolla.

Talvella hän istui luennolla hiihtoasussa ja monoissa. Ja haisi hieltä.

Kunnes keväällä selvitystyöt paljastivat yhden yllättävän asian: vanhaan autoon voi vaihtaa moottorin, joka pyörii leipomoteollisuuden jätteistä valmistetulla biopolttoaineella. Sen ansiosta autoilun päästöt vähenivät huimat 80 prosenttia.

Toukokuussa Hulkkonen matkustaa bioetanoliautolla perheensä kanssa Etelä-Ranskaan.

Se on mukavaa vaihtelua, sillä kyllä projekti on myös kyllästyttänyt, tyttöystävää varsinkin.

Etenkin silloin, kun Hulkkosen vanhemmat tarjosivat heille lahjaksi Vietnamin-matkaa. Sille Hulkkosen piti sanoa tietysti jyrkkä ei. Lentäminen panisi koko hiilidieetin aivan kuralle.

Asioiden polttaminen on aina ollut ihmisille luontaista.

Aivojen kehittyminen näin suuriksi on vaatinut sen, että ihminen oppi kypsentämään tulella ruokaa. Nuotiolla iloisesti rätisevistä puista niihin sitoutunut hiili vapautui ilmakehään.

1700-luvulla teollistuminen vei hiilen polttamisen aivan uudelle tasolle. Silloin alkoi ilmaston merkittävä lämpeneminen.

Nykyinen elintasomme perustuu sille, että hiiltä palaa.

Tällä hetkellä esimerkiksi EU yrittää rajoittaa ilmaston lämpenemisen kahteen asteeseen.

Luultavasti tavoite on karannut jo kauas ulottumattomiimme: syyskuussa ilmestyy kansainvälisen ilmastopaneelin, IPCC:n, seuraava raportti. Nyt jo tiedetään, että raportti ennustaa viiden asteen lämpenemistä seuraavan sadan vuoden aikana, jos nykymeno jatkuu.

Vielä ei tiedetä, mitä niin suuresta ilmaston lämpenemisestä seuraa.

Vaikka me kaikki olemme nähneet tuomiopäivän katastrofielokuvia ja jo peruskoulussa on selitetty, miten vakavasta asiasta ilmastonmuutoksessa on kysymys, kukaan ei kuitenkaan halua elää niin kuin Hulkkonen.

Mutta ei meidän tarvitsekaan, uskoo mies itse.

Kun lounasaika lähenee, Hulkkonen kävelee Laajasalon rantaan. Siellä on vielä jäätä, mutta kevät on tulossa.

Hulkkonen on siitä ehkä iloisempi kuin kukaan meistä. Hän saa vihdoin syötäväkseen jotakin tuoretta.

Mies kerää muoviastiaan vuohenputkia. Niitä syödään leivän päällä, maku on pähkinäinen. Lounaaksi hän keittää myös puuroa, jonka päälle ripotellaan runsaasti hampunsiemeniä – tyypillinen Hulkkosen vähähiilinen ateria.

Jokapäiväinen leipä on yksi keskeisimmistä asioista, joka Hulkkosen elämässä on muuttunut näiden neljän kuukauden aikana, kun hän on elänyt hiilidieetillä. Ennen hän harrasti viinejä, tunnisti eri rypälelajit maun perusteella.

Mutta nyt hän on pitkälti luopunut viinistä: sitä kuljetetaan niin kaukaa.

Lihaa hän ei tietenkään syö, mutta suurta herkkuaan, popcornia, hän ei ole jättänyt. Se on ainut kaukomailta tuleva tuote, jota hän yhä ostaa.

Talvella Hulkkonen opetteli pilkkimään. Hän kävi kymmenen kertaa kalassa, tuloksetta. Kokeneen kalamiehen neuvojen avulla hän kuitenkin pääsi pilkkimisestä jyvälle ja on sen jälkeen kantanut kotiin kilokaupalla pikkukalaa, välillä yli oman tarpeen.

Ruokaan liittyviä selvitettäviä asioita on ollut paljon: esimerkiksi luomu vähentää tuotteen hiilitaakkaa. Luomuviljelyssä ei ole käytetty lannoitteita, joiden valmistamiseen taas olisi kulunut fossiilisia polttoaineita.

Hulkkosen tiedot ja laskelmat on tehty nettitietojen pohjalta.

Joskus hän myös soittaa, kun haluaa olla varma jostakin.

Esimerkiksi silloin, kun etsi lempijäätelönsä, Ben & Jerry’sin, hiilijalanjälkeä. Puhelu yhdistettiin Hollantiin. Sieltä kerrottiin, että jäätelöä voi syödä huoletta: yritys kompensoi päästönsä istuttamalla puita Peruun. Puut sitovat kasvaessaan hiilidioksidia ilmasta ja käyttävät sitä kasvunsa polttoaineena.

Ben & Jerry’siä tai ei, sisko on sanonut Hulkkosen laihtuneen.

On jo iltapäivä, ja sade on alkanut. Hulkkosen tyttöystävä muistuttaa pihatalkoista: kasvihuone on siirrettävä aurinkoisempaan paikkaan, jotta tomaatit kasvavat ensi kesänä paremmin.

Ennen siirto-operaatiota Hulkkosen pitää vielä selittää jotakin tärkeää.

Hän ottaa esiin ruutupaperilehtiön. Hän on piirtänyt mallin ennenkin, se tuli hänelle mieleen kerran junamatkalla.

Kuvalle ei ole vielä nimeä. Mutta se voisi olla esimerkiksi Silta ihmiskunnan tuhon yli tulevaisuuteen.

Piirroksessa on rotko ja sen yli Hulkkonen piirtää kaaren. Se kuvaa siltaa.

”Tarvitaan isoin ponnistus, mitä ihmiskunta on koskaan tehnyt.”

Hulkkosen mukaan me olemme nyt kuilun reunalla ja vaarassa vajota sinne. Alhaalla kuilussa on kadotus.

Vajoamme, jos ilmastonmuutosta ei pysäytetä, uskoo Hulkkonen.

Seuraa vitsauksia: hallitsemattomia tulvia, veden alle hukkuvia kaupunkeja, ankaraa kuivuutta ja sateita, jotka eivät hellitä.

Mutta Hulkkonen uskoo, että kuilun yli voidaan rakentaa silta – historian suurin ja tärkein rakennelma

Hän suunnittelee tekevänsä nettiin sovelluksen, virtuaalisen sillan, jonka rakentamiseen kaikki voivat osallistua.

Luopumalla esimerkiksi lihansyönnistä saa kasvatettua siltaa hieman, muurattua sinne yhden kiven. Ja virittämällä autonsa bioetanolilla kulkevaksi, silta kasvaa taas hieman.

Sillä Hulkkosesta yksilön valinnoilla on väliä. Hän uskoo, että yksilön mielipiteestä voi tulla yleinen mielipide, joka lisää painetta päätöksentekoon.

Voisi esimerkiksi viimein syntyä liike, joka poliittiselta kartalta vielä puuttuu: ilmastoliike, joka keskittyisi vain ja ainoastaan ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen.

Hulkkosen mielestä vihreät eivät kykene tarjoamaan ratkaisua. Puolue keskittyy vääriin asioihin, epäolennaisuuksiin: tappellaan esimerkiksi siitä, minkä verran jotain tiettyjä kalalajeja saa pyydystää ja mitä kasveja pitää suojella.

”Ilmastonmuutoksessa ei ole kysymys ympäristönsuojelusta”, Hulkkonen sanoo.

Ilmastoliikkeeseen olisivat tervetulleita ydinvoiman kannattajat ja ydinvoiman vastustajat, siinä voisivat olla rinta rinnan ituhipit ja ne, joiden mielestä vapaa markkinatalous on parasta, mitä ihmiskunnalle on tapahtunut.

Sillä: jos ihmiset vain hetken aikaa sinnittelisivät tuhoamatta planeettaansa, sillä aikaa tiede voisi näyttää ihmisille valon.

”Tulevaisuus ei ole mikään pimeä monttu, missä kaikki syövät vain lanttua”, Hulkkonen sanoo.

Hänen mielestään ihmisluonto on sellainen: loputtoman kekseliäs. Jotenkin aina luovitaan pinnalle, vaikka sitten tajuttoman ”häsäämisen” kautta, kuten hän itse sanoo.

Nyt kehitellään esimerkiksi tapoja sitoa hiilidioksidia levään ja pumpata siihen rautaa niin, että levä uppoaa merenpohjaan hiilidioksidit mukanaan.

Suunnitellaan, että pilviä värjättäisiin niin, että ne heijastaisivat säteilyä takaisin avaruuteen. Lihaa voidaan ehkä tulevaisuudessa kasvattaa laboratorioissa siten, että siitä ei aiheudu hiilidioksidipäästöjä.

Hulkkonen uskoo, että ihmiset kyllä oppivat korvaamaan fossiiliset polttoaineet. Ja kun se tapahtuu, voimme elää niin kuin tähänkin asti: syödä lihaa, kuljettaa viinejä lentokoneilla ja valmistaa tavaroita tehtaissa.

Hulkkonen odottaa sitä, että lentokoneet kulkevat biokerosiinilla ja hän voi lentää Brasiliaan tervehtimään vaihto-oppilasaikaista isäntäperhettään.

”Uskon lentäväni vielä joskus”, hän sanoo.

Mutta sitä ennen tarvitaan se silta.

Teksti: Johanna Mitjonen
Kuvat: Niklas Sandström

Ville Hulkkosen blogia voi lukea osoitteessa www.alaannahairita.blogspot.fi

Tallinnan Mustamäen lähiö on yksi kaupungin köyhimmistä, ja alueen koulu hajoaa käsiin. Samoin osa oppilaista: on keskittymishäiriöitä ja rikkinäisiä perhetaustoja.

Moni oppilaista joutuu hylkäämään ajatuksen jatko-opinnoista lukukausimaksujen takia, eikä läksyjen tekeminen juuri motivoi.

”Ketään ei tunnu kiinnostavan huonomaineisen koulun oppilaat”, sanoo Ivo Visak, 23.

Visak opettaa koulussa yhteiskuntaoppia ja historiaa 11–19-vuotiaille.

Tosin hän ei vielä ole ihan oikea opettaja. Visak on opiskellut uskontotieteitä ja poliittista filosofiaa Tarton yliopistossa. Hän saa opettajan pätevyyden vasta ensi vuonna, opetettuaan kaksi vuotta Mustamäen koulussa.

Virossa pystyy nykyään suorittamaan pedagogiset opinnot käytännön työn kautta.

Ivo Visak on yksi kahdestakymmenestä yliopisto-opiskelijasta, jotka valittiin viime syksynä ”Noored Kooli” eli ”nuoret kouluun” -ohjelmaan. Parin kuukauden intensiivikurssin jälkeen kokelaat sijoitettiin Viron huonoimpiin kouluihin. Virossa tasoerot eri koulujen välillä ovat valtavat.

Ohjelmaan tulee joka vuosi satoja hakemuksia, mutta siihen valitaan vain yliopistojen parhaat opiskelijat. Ajatuksena on, että huiput opettavat niitä, joiden mahdollisuudet menestyä ovat kaikkein heikoimmat.

Tavoitteena on tarjota jokaiselle lapselle kunnon koulutus ja mahdollisuus myös joskus päästä koulusta pois todistus kourassa.

Lisäksi toiveena on, että nuoret lahjakkuudet uudistaisivat virolaista koulutusjärjestelmää. Nuoret pääsevät näkemään, miten asiat toimivat – tai useimmissa tapauksissa eivät toimi.

Esimerkiksi Ivo Visak on havainnut opetusmetodien olevan neuvostoaikaisia ja opettajien vanhanaikaisia. Opettaminen perustuu faktojen opetteluun eikä oppimiseen.

Lisäksi politiikka on sotkettu kouluihin: kaupunginvaltuustot nimittävät koulujen rehtorit ja tekevät sen monesti puhtaasti puoluekirjan perusteella.

Samanlaisiin ongelmiin herättiin Yhdysvalloissa jo 1990-luvulla. Siellä perustettiin Noored Koolin esikuva, ”Teach for America”. Britanniassa vastaava ohjelma perustettiin 2000-luvun alussa.

Noored Koolin isä, opettaja Artur Taevere, kuuli näistä malleista osallistuessaan kansainväliseen opettajien konferenssiin Yhdysvalloissa. Taevere innostui niin paljon, että alkoi puuhata kotimaahansa vastaavaa.

Vuonna 2007 ensimmäiset opettajaoppilaat lähetettiin uudistamaan kouluja ympäri Viroa.

Valmistuttuaan Noored Kooli -ohjelmasta nuoret saavat käytännössä valita, minne suuntautuvat. Moni jää opettamaan, osa siirtyy muihin tehtäviin esimerkiksi opetusministeriöön.

Ivo Visak on aina ollut kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Aikaisemmin hän on ollut mukana muun muassa Tarton nuorisolautakunnassa.

Visak kuitenkin kokee, että opettamalla hänellä on parhaat mahdollisuudet vaikuttaa – se tuntuu konkreettisimmalta tavalta nähdä oman vaikuttamistyön tulos.

”Joskus oppilaani kysyvät minulta, miksi jaksan opettaa, kun he eivät kuitenkaan osaa. Kukaan ei ole uskonut heihin”, Visak sanoo.

Virossa opettajan ammatti ei ole erityisen himoittu. Virolaisten keskipalkka on 916 euroa kuussa. Opettajan minimipalkka on reilut 700 euroa.

”Kukaan ei tee tätä rahasta”, Visak sanoo.

Hänkin tekee graafikon töitä opettamisen ohella.

Visak kertoo olevansa puolet ajasta opettaja ja puolet sosiaalityöntekijä. Hän kokee antaneensa oppilailleen pakollisen oppimäärän lisäksi myös tietynlaista turvaa.

”Luokkani ovi on aina auki, ja oppilaat voivat tulla juttelemaan milloin vain. Useilla heistä ei ole ketään muuta aikuista, jolle puhua.”

Parasta Visakin mielestä on, kun oppilaat saa aidosti innostumaan päivän aiheesta. Visak opetti antiikin demokratiaa kuudesluokkalaisille järjestämällä luokassa kansanäänestyksiä. Oppilaat äänestivät läksyt tekemättä jättäneelle pojalle rangaistukseksi spartalaiset 30 punnerrusta.

Kun ohjelma päättyy ensi keväänä, Visak haluaisi jatkaa Mustamäen lähiökoulussa: hän haluaisi nähdä nykyisten oppilaidensa valmistuvan yläasteelta.

Teksti: Melissa Heikkilä
Kuva: Rihhard Krüüner

Hälytyskellot soivat, kun näin tämän numeron kansihenkilön, ilmastonmuutosaktiivi Ville Hulkkosen jättävän salaattipihdit koskemattomiksi Unicafessa. Hän pinosi salaattilautaselleen pelkkää porkkanaraastetta.

Hulkkonen on opiskelija ja perheenisä, joka aikoo vähentää hiilipäästönsä 3 000 kiloon vuodessa – kahdeksaan kiloon päivässä. Jos jokaisen maapallon ihmisen hiilenkulutus olisi sitä luokkaa, planeetta voisi säilyä elinkelpoisena. Nyt suomalainen käyttää hiiltä noin 10 000 kiloa vuodessa.

Siksi Hulkkonen välttelee salaattia talvella. Salaatti vaatii lämmittelyä: suomalaisissa kasvihuoneissa on kesä, vaikka ulkona olisi 20 astetta pakkasta.

Kilo nahjaantunutta salaattia Unicafen lootassa on vaatinut noin viisi kiloa hiiltä – yli puolet Ville Hulkkosen kahdeksan kilon päiväbudjetista. Porkkanakilo taas on polttanut hiiltä vain 0,5 kiloa.

Hulkkonen on luopunut monesta sellaisesta asiasta, josta minun on vaikea päästää irti (esimerkiksi bussilla matkustamisesta, lentämisestä ja kahvimaidosta).

Mutta talvisalaatista voisin minäkin helposti luopua.

Unicafen omistaa ylioppilaskunta, joka tehtailee erilaisia ympäristö- ja vastuullisuusstrategioita. Strategioiden sijaan haluaisin tietoa. Haluan, että Unicafe alkaa merkata ruokalajien yhteyteen niiden hiilijalanjäljen.

Jos tarjolla on sekä pinaattilettuja että lohta – molemmat maukkaita – valitsen mielelläni sen, kumpi tuhoaa planeettaamme vähemmän. Jos vain tietäisin, kumpi se niistä on.

Kun ensi lukuvuonna marssin Kaivopihan Unicafeen, toivon näkeväni siellä lukuja.

Teksti: Vappu Kaarenoja
Kuva: Noora Isoeskeli

Luova luokka majailee esimerkiksi Kreuzbergissä, Brooklynissa ja Punavuoressa ja tekee siellä muutakin kuin hörppii erikoiskahveja: tuottaa luovuudellaan ja innovaatioillaan vaurautta ja kilpailukykyä koko yhteiskunnalle.

Florida kehitti luovan luokan käsitteen 2000-luvun alussa. Silloin globalisaatiosta puhuttiin vielä uhkana kansantaloudelle, ja maailma rakentui vastakkainasetteluun, me vastaan muut maat. Punavuorelaisten piti ratkaista, miten Suomi pärjää kilpailussa brooklynilaisia tai kreuzbergiläisiä vastaan.

Jos helsinkiläisen luovan luokan unelmatyöpaikkaa, Demos Helsinkiä, on uskominen, luovan luokan aika on nyt kuitenkin ohi. Nyt paitsi ongelmat myös ratkaisut ovat globaaleja. Nyt tulee Utelias Luokka.

Demoksen ja kansainvälisen liikkuvuuden keskuksen Cimon huhtikuussa julkaiseman tutkimuksen mukaan maailma ei enää ole niiden, jotka suunnittelevat makeimmat jutut läppäreillään, vaan niiden, jotka jakavat kiinnostavimmat sisällöt tableteilla. Enää ei siis tarvitse keksiä uutta ja huutaa omia ajatuksiaan. Nyt tärkeintä on kuunnella, olla kiinnostunut ulkomaailmasta ja ymmärtää, mistä siinä on kysymys. Laaja-alaisuus on uusi asiantuntijuus. Eikä siinä ole kysymys koulutuksesta, ammatista tai asuinpaikasta – vaan asenteesta. Luovaan luokkaan pääsi vain pieni luova eliitti, utelias voi olla jokainen.

Jaa mitenkö tämä liittyy sosiaaliseen mediaan?

Kiinnostavin Twitter-seurattava tai Facebookkaveri ei enää ole se, jonka elämä on ihaninta tai joka osaa hauskimmin kuvailla kommelluksensa. 2010-luvun sometähdet ovat niitä, jotka tuovat newsfeediin mielenkiintoisimmat linkit, tarkkasilmäisimmät havainnot ja merkityksellisimmät tulkinnat siitä, mitä maailmassa on meneillään.

Ipadilla olisi kömpelö kirjoittaa kirjaa, suunnitella pelejä tai remixata Madonnaa. Ehkä siirtymä luovasta luokasta uteliaaseen on kuin loikka läppäreiden itsetekemistrendistä tablettien jakamiskulttuuriin. Utelias luokka tarkoitta samalla siirtymää Facebook-sukupolvesta Twittersukupolveen. Katse kohoaa minusta muihin.

Ai miten niin? Kun Facebookissa alkaa päivittä statusta, tyhjässä tekstikentässä odottaa kysymys: ”What’s on your mind?” Twitteriä se ei kiinnosta. 140 merkin tyhjä tekstilaatikko ei kysy, mitä sinun mielessäsi on, vaan mitä tapahtuu: ”What’s happening?”

Niin, kumpaan kysymykseen sinä kuulisit mieluummin vastauksen?

Teksti: Lauri Korolainen
Kuvat: Nick Tulinen

Kirjoittaja on Ylioppilaslehden sosiaalisen median kolumnisti, joka yrittää noudattaa somen 8+2-sääntöä: itsestään saa puhua – mutta vain viidesosassa päivityksistä.

Viimein pääsee lenkille lipsumatta, eikä tarvitse väistellä hiihtäjiä. Oikeastaan minua ei häirinnyt väistely, vaan se mahdollisuus, että joku alkaisi valittaa, koska lenkkarit jättävät pienet kolot hiihtolatujen viereen.

Kuka tahansa vastaantulija saattaa olla kaupunkivalittaja.

Keväällä horroksesta heräävät toiset valituksen aiheet. Esimerkiksi skeittarit, graffitit, koirankakat, tupakantumpit, pyöräilijät, autoilijat, kävelijät, pussikaljoittelijat, terassit ja konsertit.

Kuuntelin Radio Helsingistä apulaiskaupunginjohtaja Pekka Saurin kyselytuntia. Alkoi naurattaa, kun kaupunkilaisten kysymykset koskivat sitä, mitä kaikkea Helsingissä voisi vielä rajoittaa. Voisiko esimerkiksi koirat kieltää?

Pekka Sauri vastaili rauhallisesti. Sauri, jonka lentävä lause on ”kaupunki olemme me”. Me, jotka käytämme kaupunkia yhdessä ja ilmeisesti ärsytämme toisiamme jatkuvasti.

Eräs nuori arkkitehti kertoi, että nykyään halutaan suunnitella sellaista kaupunkitilaa, jossa ihmiset voivat viettää aikaa ulkona, yhdessä. Esimerkiksi skeittaamiseen sopivia penkkejä ja kaiteita.

Ennen pitkää joku alkaa kuitenkin valittaa skeittareista, ja kaupungin työmies käy poraamassa tapit lautojen esteeksi.

Sitten kaikki on hyvin. Entinen skeittiparkki on tyhjää joutotilaa, ja on mukavan hiljaista. Arkkitehti muisteli Kallion Wamma-parkia, jonka omatekoiset rampit purettiin muutama vuosi sitten. Nyt niiden tilalla ei ole mitään. Kaikki voittavat, kun kukaan ei voita.

Hassua, että skeittipyörien rullaus kuulostaa jonkun korvaan pahemmalta kuin autot, bussit ja ratikat. Toisaalta nuoret liikkuvat pelottavan suurissa ryhmissä ja saattavat koska tahansa tehdä rikoksen. Tai ainakin sylkeä purkan katuun.

Johtuukohan valittaminen siitä, että suomalaiset ovat vasta muuttaneet korvesta kerrostaloon ja sielu haikailee takaisin, no, vaikkapa Pohjois-Karjalaan?

Kävin työkeikalla Lieksassa, jossa on noin 12 000 asukasta. Kaupunginjohtaja kertoi vinosti hymyillen, että aina kun Lieksassa on enemmän kuin kaksi ihmistä liikkeellä, sitä pidetään ruuhkana. Erityisesti lieksalaisia olivat käyneet korpeamaan maahanmuuttajat, jotka saattoivat kulkea kadulla kolme rinnakkain.

Nyt asia on ratkaistu. Viime vuonna Lieksan pääkatua levennettiin ja vedettiin kunnon pyöräviimeiSet
Sanat kaistatkin. Kohta bulevardille kasvavat puut, ja tie on suora ja leveä kuin kiitorata.

Harmaana huhtikuisena päivänä toivoin, että tiellä olisi näkynyt edes kolme kävelijää kerrallaan.

Tykkään asua Helsingissä, koska täällä on ihmisiä. Sen pitäisi olla kaupunkilaisen vähimmäismääritelmä.

Teksti: Noora Mattila
Kuva: Nick Tulinen

Kirjoittaja on toimittaja ja Ylioppilaslehden kolumnisti, joka tulee päivittäin ajatelleeksi.

Kuvablogipalvelu Tumblr on ladattu täyteen otoksia rautaa nostavista, hikoilevista pitkätukista, joiden hauislihakset ja takapuoli erottuvat kuperina kaarina. He ovat printtauttaneet viestinsä t-paitoihin tai lisänneet profiiliinsa kuvia muista saman asian puolesta liputtavista.

Kuvia kutsutaan fitspirationiksi. Se on lyhenne sanoista fitness ja inspiration. Niiden on tarkoitus motivoida terveelliseen elämäntapaan.

Tumblr ei listaa määriä, mutta Instagramista kuvia löytyy fitspiration-hakusanalla yli 800 000. Samannimiseen Facebook ryhmään kuuluu yli 200 000 jäsentä. Twitterissä tägillä postataan parin tunnin välein.

Useimmat kuvat on risuaidoitettu monilla muillakin sanoilla: treenaus, unelmavartalo, hyvä elämä, puhdas ruoka, onnellisuus, terveys.

Kuvissa on paitsi supistettuja sidekudoksia, myös sanallista tsemppausta: älä vertaile muihin, kuuntele kehoasi ja hyväksy virheesi, niissä sanotaan.

Samaa naistenlehdet ovat tolkuttaneet keski-ikäistyville, perheen ja uran välissä pendelöiville lukijoille aina pinnoitetun paperin keksimisestä lähtien. Samoin nuorisolääkärit palstoillaan ”onx ok” -kysymyksiä lähetteleville epävarmoille esipuberteettipotilaille. Paino ei ole pääasia, vaan hyvinvointi, omassa kehossaan viihtyminen.

Mutta enää se, mitä kutsutaan hyvinvoinniksi, ei ole vain tapa tyytyä itseensä.

Kuva Kaisa Merelän kukkakaali-kurkkupinaatti-banaani-omena-kanelismoothiesta
on tägätty 23:lla sanalla. Viidessä on sana fit, neljässä health. Kiinteys ja terveys kuuluvat yhteen.

En tajua, miksi terveydestä on tehty niin hemmetin vaikealta kuulostava superihmisten yksinoikeus, Merelä kirjoittaa blogissaan.

Kaikki ei oo syntyneet sisukkaiksi urheilijoiksi! Silti jopa herkkuperseestä voi tulla fitnessmalli.

Kirjoituksen on tarkoitus tsempata aloittelijoita, mutta 18-vuotias mikkeliläinen puhuu ennen kaikkea itsestään.

Postauksen alla on kuva Merelästä vanhojentanssimekossa. Se on klassista, muodonmuutosohjelmista tuttua jälkeen-materiaalia, jossa parhaimpiinsa tälläytynyt muuttuja esittelee dieetin tuloksia. Käsivarret lähentelevät anatomista havainnekuvaa.

”Olen aina ollut tyytymätön kehooni. En ole koskaan ollut ylipainoinen tai muuta, mutta minulla on koko elämäni ollut vaikeuksia suhtautua ruokaan”, Merelä sanoo.

Hän aloitti bloggaamisen viime syksynä, samalla kun uudisti arkensa.

Nuori nainen halusi löytää tasapainoisempia tapoja tulla sinuiksi itsensä kanssa kuin terveysjojoilun ja nälkään nääntymisen.

Hän alkoi lukea terveydestä: aminohapoista, transrasvoista ja e-koodeista. Sitten urheilla, vaikkei ollut koskaan välittänyt valita portaita hissin sijaan. Pikkuhiljaa päivät täyttyivät salista, lenkeistä, tanssista ja bodypumpista.

Ruokavaliosta hän karsi ensin einekset ja huonot rasvat, sitten karkit.

Sitä mukaa kun ulkonäkötavoitteet täyttyivät, muutoksesta tuli yhä kokonaisvaltaisempi. Merelä hurahti.

”Aloin karsia ihan kummallisia juttuja, en voinut esimerkiksi muka syödä pientäkään nokaretta tuorejuustoa”, hän sanoo.

”Aloin katsoa myös muiden ruokia, että ai tuollaista sitten. Siinä alkaa helposti sellaiseksi terveysterroristiksi.”

Taru Lintula Jyväskylän yliopistosta tunnistaa ilmiön.

”Nuorilla on elämässä paljon muutoksia, joita ei voi kontrolloida. Siksi tartutaan helposti ruokavalioon ja terveyteen, varsinkin, jos niitä pidetään hyvinä asioina. Silloin on kunnon kansalainen, jolla on elämä hallinnassa”, liikuntapsykologian professori sanoo.

Lintula oli Suomessa ensimmäinen, joka raportoi nuorten naisten ruumiinkuvaa koskevista tutkimustuloksista 1980-luvulla. Niiden mukaan suurin osa koki oman painonsa paljon mitattua suuremmaksi.

Ja kokee edelleen: YTHS:n tuoreen terveystutkimuksen mukaan vähän päälle 20 prosenttia korkeakoulussa opiskelevista naisista on ylipainoisia, mutta yli 30 prosenttia kokee olevansa.

”Jane Fondan mukana tuli sitten aerobic ja vähän lihaksikkaampi nainen. Pikkuhiljaa se on levinnyt. Nyt saa näyttää treenatulta”, Lintula sanoo.

Hakusanoja kartoittava Google Trends ei edes tuntenut fitspirationia ennen vuotta 2011. Maaliskuusta 2012 mainintojen määrää kuvaava käyrä on kasvanut suorana viivana ylöspäin.

Sattumaa tai ei, samassa kuussa Instagram kielsi laihduttamiseen kannustavien kuvien julkaisemisen.

Thinspiration-tägiä tai sen versioita ei saa käyttää enää ollenkaan. Sivuston käyttöohjeissa on linkki syömishäiriöisten tukisivustolle. Tumblr ja kolmas kuvablogi Pinterest olivat hyllyttäneet laihdutuskuvat jo aiemmin.

Laihuuden ihannointi on nykyään vähän nihkeää ja noloa, mutta kauneusihanne ei silti ole muuttunut ratkaisevasti.

Mallit ovat edelleen hyvin, hyvin siroja. Niin siroja, että mallitoimistot värväävät riveihinsä tyttöjä tukholmalaiselta anoreksiaklinikalta potilaiden ollessa kävelyllä, kuten huhtikuussa kävi.

”Treenatulta näyttäminen tarkoittaa usein sitä, että treenataan kovasti, mutta ei syödä juuri mitään”, professori Lintula sanoo.

Kaisa Merelä syö. Blogissa on reseptejä proteiinipannukakkuihin, mustapapubrownieihin ja raejuustoversioon Ben&Jerry’s jätskistä.

”Nykyään laitan ihan juustoakin leivän päälle. Ja esimerkiksi eilen söin oikeaa jätskiä”, hän sanoo.

Sillä jos ei koskaan höllää, romahtelee ääripäästä toiseen. Se on epätasapainoista. Kaloreita ei saa laskea, mutta niistä pitää olla tietoinen.

”Aiemmin minulla oli selkeät ulkonäkötavoitteet, mutta mitä syvemmällä tässä on, sitä tärkeämmäksi oma olo ja terveys nousee”, Merelä sanoo.

”Kyllä siihen hetki menee, että oikeasti syvällä sisimmässään haluaa valita salaatin hampurilaisen sijaan.”

Professori Lintulan mielestä hyvinvointipuhe on tervetullutta yksipuolisen laihduttamisen paheksumisen rinnalle. Mutta:

”Ei terveys ole nuorille aito motiivi liikkua. Se tulee vasta keski-ikäisenä, kun alkaa ymmärtää, että on eilinen ja huominen”, hän sanoo. Sitten naistenlehti-iässä.

Nuoret liikkuvat ulkonäön, suosion ja hyvän fiiliksen takia, Lintula jatkaa.

Kaisa Merelä tietää kyllä.

”Itseään ei voi hyväksyä, jos ei ole tyytyväinen ulkonäköönsä. Siksi pitää tehdä itsestään sellainen, minkä pystyy hyväksymään”, hän sanoo.

Nyt hän haluaa enää vain ylläpitää kuntoaan ja etsiä uusia terveysreseptejä. Hän haluaa pysyä rennolla keskitiellä, voida hyvin.

Mutta voiko hyvinvointi olla yhtä aikaa tavoite ja vallitseva olotila?

Teksti: Aurora Rämö
Kuvat: Elina Niemistö

Juttu on kuvattu Sörnäisten Fitness24Seven-salilla, joka on auki ympäri vuorokauden. 24h-salit ovat yleistyneet muutaman vuoden aikana.

Tänään on satanut räntää ja ilman takkia on kylmä.

Nurmikolla seisoo kaksi seksillä ratsastavan tv-sarjan nuorta esiintyjää. Tai ei oikeastaan. Nurmikolla ei poseeraa tv-tähtiä, vaan kaksi saamelaisuuden sanansaattajaa.

Mutta sen ei ollut tarkoitus mennä niin.

Kirste Aikio näki Suvi Westin ensimmäistä kertaa 16-vuotiaana inarilaisessa baarissa, kun West tanssi pöydällä. Vakka oli löytänyt kantensa.

Heistä tuli nopeasti ystäväkaksikko, joka tunnettiin hulluttelusta, meuhkaamisesta ja hauskanpidosta. Joskus kaverit sanoivat, että yhdessä naiset olivat liian rasittavaa seuraa.

Aikio ja West olivat samassa media-alan koulussa ja halusivat aina tehdä kaikki työt yhdessä. Kerran he ehdottivat, että luokka toteuttaisi sukupuolitaudeista kertovan musiikkivideon. Luokkakaverit kuitenkin halusivat mieluummin tehdä lastenohjelman. Jälkimmäinen idea toteutettiin.

Nyt West ja Aikio voisivat halutessaan toteuttaa musiikkivideon, joka näytettäisiin telkkarissa.

Ylellä pyörii kaksikon oma viihdeohjelma Märät säpikkäät.

Ohjelmassa naiset haastattelevat julkkiksia, tekevät stereotypioista sketsiviihdettä ja puhuvat härskejä.

Märkien säpikkäiden sketsien maailma hyödynsi ensimmäisellä kaudella saamelaisen ja suomalaisen elämänkatsomuksen yhteenkolahduksia. Nyt toisella kaudella sketsit ruotivat enemmän länsimaalaisen ihmisen elämänmenoa – aiheena on esimerkiksi suuri tarpeemme omistaa lemmikkieläimiä.

Jos kyseessä olisi jokin muu ohjelma, sen kohdalla olisi pohdittu, mikä siinä on performanssia ja mikä ei: esittävätkö naiset sarjassa itseään, koska esiintyvät omilla nimillään? Olisi tartuttu siihen, kuinka ohjelmassa puhutaan seksistä. Siitä puhutaan suoraan, niin kuin parikymppiset suomalaiset naiset seksistä keskenään puhuvat.

Joku olisi pitänyt sitä huomionhakuisena, toinen emansipatorisena.

Mutta tätä keskustelua ei käyty.

Westin ja Aikion viihdeohjelmasta tehtiinkin yhteiskunnallinen.

Kun naiset tapaavat toimittajia, he joutuvat tietovisaan: Kuinka monta saamelaista Suomessa on? Saako suomalainen käyttää kuksaa? Entä leukua? Entä neljäntuulenlakkia? Mitä mieltä he ovat Lapin luontoa myllertävästä kaivosteollisuudesta? Ovatko saamelaiset naiset mustasukkaisia? Äänestävätkö kaikki saamelaiset Paavo Väyrystä?

”Kaikista vähiten haluan puhua saamelaisuudesta. Mieluummin puhun vaikka omasta seksielämästäni”, Suvi West sanoo heti haastattelun aluksi.

Hänellä ja Kirste Aikiolla olisi kuitenkin erinomainen tausta saamelaiskysymyksiin vastaamiseen. Aikiolla olisi siihen täydellinen koulutuskin: hän on opiskellut Oulun yliopistossa saamen kulttuuria ja kieltä. Hän osaa tehdä esimerkiksi nutukat, poronnahasta valmistetut perinnejalkineet.

Molemmat ovat saamelaisia, jotka tuntevat juurensa.

West on kotoisin Outakoskelta, mutta asuu nyt Kalliossa. Aikio on asunut eri puolella Lappia, muun muassa saamelaisten pääkaupungissa Kautokeinossa Norjan puolella ja nyt Inarissa. Hän haaveilee muutosta isänsä syntysijoille Utsjoelle.

Ja kyllä heistä saamelaisaktivistia löytyy. He ovat esimerkiksi järjestäneet mielenosoituksen, jossa vastustettiin saamelaispuvun ryöstökäyttöä turismissa. Yhdessä Säpikkäiden jaksossa West lupasi paljastaa rintansa Seiskan kannessa, jos lehti kirjoittaisi saamelaisten maaoikeuksista.

Saamelaiselle ei nimittäin ole itsestäänselvyys olla olemassa.

”Saamelaisia ei ole pelastamassa saimaannorppia tai etsimässä itseään Intiassa, koska oman kansan pelastamisessa on niin paljon työtä”, West sanoo.

Kun saamelaisuuden päivää vietetään, citysaamelaisenkin puhelin pirisee. Huvitti tai ei, sitä tuntee pakkoa olla pienen, kuolemanuhan alla olevan kansansa edustaja aina tarvittaessa.

Se voi joskus olla taakka. Mutta suurempi on kuitenkin tunne siitä, miten tärkeää on kuulua johonkin suurempaan.

Naiset myöntävät ristiriidan: he kyllä arvostavat juuriaan ja ammentavat saamelaisuudesta – kirjoittavat esimerkiksi säpikäshenkistä Saamelaisen käyttöopas -kirjaa, joka ilmestyy syksyllä.

Mutta siitä huolimatta he eivät haluaisi profiloitua saamelaisiksi viihteen tekijöiksi.

Ihan niin kuin tummaihoinen lesbo naiskirjailija ei haluaisi olla tummaihoinen lesbo naiskirjailija, vaan ihan vain kirjailija.

Suvi West ja Kirste Aikio haluavat olla käsikirjoittajia, ilman mitään etuliitteitä.

Norjassa on jo mahdollista olla elokuvaohjaaja ilman, että saamelaisuutta mainitaan, sen on Nils Gaup todistanut.

Mutta Westin ja Aikion kohdalla saamelaisuus mainittaneen vielä jonkin aikaa. Ja kun kuuntelee naisten puhetta, vaikuttaa siltä, että se ei ehkä kuitenkaan ole valtava tragedia:

”Elämäntyöni on palvella kansaani”, Aikio sanoo.

”Koen, että elämäni yksi tärkeimpiä tehtäviä on saamelaisuudesta kertominen ja sen esille tuominen.”

Teksti: Johanna Mitjonen
Kuva: Iina Esko

Helsinki Hash House Harriersin viikoittainen juoksu on päättymässä. Lumien sulettua jalkakäytävät ovat taas täyttyneet sykemittarien kanssa pinnistelevistä suorittajista. Sportstracker raportoi Facebookissa kavereiden juoksukilometreistä.

Lenkkeilyllä on ikävä maine hammasten kiristystä vaativana harrasteena.

Mutta onneksi englantilaiset siirtomaaherrat ryhtyivät korjaamaan tilannetta 1930-luvulla Malesiassa. He perustivat ensimmäisen Hash House Harriers -klubin, joka yhdistää juomisen ja juoksemisen.

Sen jälkeen tylsistyneiden ekspatriaattien aloittama perinne on levinnyt ympäri maailman. Helsingin kerhossa juoksevista useimmat ovat suomalaisia, mutta moni on aloittanut harrastuksen ulkomaankomennuksella ollessaan.

Klubien perusajatus on kaikkialla sama, mutta kaljan juontia ja kuntoilua painotetaan eri suhteissa. Helsingissä lenkin varrelle ei ripotella olutpisteitä, vaan juominen rajoittuu päätösseremoniaan.

Siitä huolimatta kyseessä on selvästi lenkkikerho, jonka asenteesta kaikkien otsasuoni pullottaen juoksevien pitäisi ottaa oppia: juoksun päätteeksi juomarangaistuksia jaetaan esimerkiksi liian tosissaan juoksemisesta.

Teksti: Matti Koivisto

Helsinki Hash House Harriers kokoontuu juoksemaan kerran viikossa. Kaikille avoimien Hash Runien lähtöpaikka selviää osoitteesta hhh.reinikainen.net

Piip, hän heilauttaa pankkikorttiaan tummansinisen laitteen edessä ja kas, kanapalat on maksettu. Ei pinkoodia tai kuittiin söhräämistä.

MasterCardin mainosvideolla kaikki sujuu kuin rasvattu.

Tummansinisessä laitteessa lukee PayPass. Se on maksutapa, johon ei vaadita kuin sirutarra. Tänä keväänä jokainen opiskelija saa tarran ilmaiseksi, sillä Lyyra on tehnyt yhteistyösopimuksen Elisan kanssa.

Tarra liimataan opiskelijakorttiin, minkä jälkeen Lyyralla voi maksaa missä tahansa kaupassa, jossa on PayPass-laite.

Paitsi että missään ei ole piippauspömpeleitä, ei edes Unicafessa. MasterCardin sivuilta ei löydy yhtään suomalaista ostospaikkaa, jossa PayPass kävisi. Valikosta ei löydy koko maata.

Kätevää, Elisan liittymäliiketoimintajohtaja Henri Korpi.

”PayPass käy vasta muutamissa irtomaksupäätteissä ja pilottipaikoissa. Mutta kun isojen kaupan keskusliikkeiden maksupäätteiden sertifiointi on saatu tehtyä, maksutapa tulee lyömään todella nopeasti läpi”, Korpi sanoo.

Piippaustarra toimii todennäköisesti esimerkiksi Keskon ja S-ryhmän kaupoissa vielä tänä vuonna. Vähän pienemmät ketjut, kuten R-Kioski ja Alko, saattavat saada kassakoneensa kalibroitua jo kesän aikana.

Tällä hetkellä nugettien maksamista voi harjoitella lähinnä Helsingin jäähallin ravintoloissa – ne ovat niitä pilottipaikkoja.

Ensi syksynä ei tarvita enää erillisiä tarroja, sillä koko opiskelijakortti uudistuu. Kaikki korkeakouluopiskelijat, lukiolaiset ja ammattikoululaiset alkavat käyttää samanlaista korttia, jossa PayPass-siru on sisäänrakennettuna.

Uuteen korttiin saa myös pankki- ja luotto-ominaisuuden. Opiskelija, jolla on luottotiedot kunnossa, voi myös höylätä muutaman satasen verran velkaa kuussa. Isommat luottorajat vaativat jonkinlaisia tuloja.

Samalla Lyyra-kortin nimi vaihtuu ja Lyyra-sivusto lakkaa toimimasta. Uutta nimeä ei ole vielä keksitty.

Syksyllä aloittavat opiskelijat saavat uuden kortin automaattisesti, lyyralaiset halutessaan 15 euroa kustantavalla vaihdolla. Vanha kortti käy kyllä jatkossakin.

Teksti: Aurora Rämö

PayPass-tarran voi hakea Elisa Shopit -myymälästä opiskelijakorttia näyttämällä. Systeemin saa toimimaan rekisteröitymällä Elisa Lompakko -palveluun.

Ihmeellisen ehkäisyvälineen esitteli minulle maanviljelijä, johon törmäsin Nepalissa matkustaessani: se on neempuu, todellinen ihmepuu.

Maanviljelijä väitti pysyneensä terveenä viimeiset 30 vuotta siemailemalla säännöllisesti puun lehdistä tehtyä kitkeränmakuista uutetta. Puuta käytetään Aasiassa myös hampaiden hoitoon, malariaa vastaan ja antiseptisten ominaisuuksiensa takia myös haavojen parantamiseen. Lisäksi sen siemenistä tehdään tuholaismyrkkyä.

Eikä siinä vielä kaikki: maanviljelijä väitti puun siemenistä valmistetun öljyn toimivan myös pomminvarmana ehkäisyvälineenä. Siis ehkäisypuu! Voiko se olla totta?

Kehitysmaiden metsänhoidon emeritusprofessori Olavi Luukkanen Helsingin yliopistosta sanoo törmänneensä tutkimustuloksiin, joiden mukaan neemöljyllä todella on spermisidisiä eli siittiösoluja lamaannuttavia vaikutuksia. Tippa neemöljyä vaginaan estää haikaran epätoivotun visiitin.

“Kliiniset kokeet ovat kiistatta osoittaneet, että neemillä on tehokas spermisidinen vaikutus yhdynnän aikana käytettynä”, Luukkanen sanoo.

Hän sanoo, että yhdysvaltalainen yritys yrittikin 1990-luvulla patentoida neemin lääketieteelliseen käyttöön. Patenttia ei kuitenkaan myönnetty, joten kuka tahansa voi jalostaa neemistä tuotteita.

Siis neemillä voisi osallistua myös Gatesien kondomikisaan, jossa on tarjolla miljoonan dollarin palkkio.

Kisan tarkoitus on tosin löytää kondomia parempi ehkäisyväline, joka ehkäisee raskauksien lisäksi myös sukupuolitauteja.

Ja sukupuolitauteja ei siittiöitä lamaannuttamalla taltuteta. Mutta toisaalta: Neempuulla voi puhdistaa haavoja, pestä hampaat, taistella malariaa vastaan, torjua tuholaisia ja ehkäistä raskauksia. Kyllä se varmasti parit sukupuolitauditkin nujertaa.

Teksti: Otto Kronqvist