Kutsu vastaanotolle lähtee, jos ensimmäisenä vuonna täytettävässä terveyskyselyssä alkoholinkäyttöosion pistemäärä ylittää riskirajan. Viime lukuvuonna se ylittyi 13 prosentilla fukseista.

Etenkin naisten alkoholinkäyttö on lisääntynyt viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana huomattavasti. Pikkutissuttelu ei enää riitä, vaan kertakulutus on suurta. Sama ilmiö on havaittu myös YTHS:ssä.

Kaikille opiskelijoille tehtiin terveyskysely viimeksi neljä vuotta sitten. Silloin joka neljäs mies ja joka kymmenes nainen kuului runsaasti alkoholia kuluttaviin.

Oonalla on päällisin puolin kaikki hyvin: kiva koti Punavuoressa, mielenkiintoinen työ ja jalkapalloilija poikaystävänä. Harva hänen lähipiiristään tietää, että Oona on juonut 12-vuotiaasta asti lähes joka viikonloppu. Alaikäisenä hän kulutti viikonloppunsa muiden pikkupaikkakuntalaisten nuorten kanssa juomalla blandattua pirtua.

Fuksivuonna alkoholinkäyttö lisääntyi, sillä ainejärjestön bileitä oli jopa kolme kertaa viikossa. Oona ei halunnut juhlia selvänä, kun kukaan muukaan ei sitä tehnyt. Joskus hän joutui aamulla perumaan työvuoroja, kun juhlinta oli venynyt pikkutunneille.

Reilu vuosi sitten Oona huolestui, kun hänen muistissaan alkoi olla bileiltoja koskevia aukkoja. Myös uusi poikaystävä auttoi näkemään tilanteen ulkopuolisen silmin.

Oona hakeutui lääkäriin. Hänellä diagnosoitiin alkoholin liikakäytön aiheuttama vakava masennus, ja hän aloitti terapian.

Tampereen YTHS:n ylilääkärin Aira Virtalan mukaan alkoholilla lääkitään mieltä nykyään valitettavan usein.

YTHS:ssä on ollut jo muutaman vuoden ajan käynnissä Päihde ja mieli -hanke, jonka tarkoituksena on lisätä yhteistyötä yleis- ja mielenterveyshoidon välillä. Yhä useammalla opiskelijalla on sekä mielenterveys- että päihdeongelma, mutta palvelut ovat erillään. Tavoitteena on koota apu yhdelle ovelle. Aiemmin YTHS:llä kehotettiin opiskelijoita hakeutumaan alkoholiongelmansa kanssa esimerkiksi A-klinikalle, mutta moni jätti menemättä.

Tampereen YTHS on toiminut hankkeessa pilottina, ja se on aloittanut yhteistyön A-klinikan kanssa. Kokemukset ovat olleet hyviä. Päihdeongelmaan liittyvät hoitoneuvottelut järjestetään Tampereella siten, että tarvittaessa paikalle kutsutaan potilaan ja YTHS:n työntekijän lisäksi A-klinikan työntekijä. Helsingin YTHS aloittaa yhteistyön A-klinikan kanssa syksyllä.

Oona ei pidä itseään alkoholistina.Hän kuitenkin pelkää, että vielä joskus alkoholi ottaa hänestä vallan. Helsingin YTHS:n yleislääkäri Ulla Salosen mukaan alkoholismille on ominaista jatkuva, usein toistuva tai pakonomainen juominen riippumatta sen aiheuttamista sosiaalisista ja terveydellisistä haitoista. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoistutkija Heli Mustosen mukaan nuorten naisten alkoholinkäytön kohdalla ei kuitenkaan voida vielä puhua alkoholismista, sillä varsinaisen riippuvuuden kehittyminen vaatii aikaa.

Helsingin alueen Anonyymeistä Alkoholisteista kerrotaan, että AAkokouksissa käy jonkin verran nuoria naisia, mutta kolmenkympin rajapyykin ylittäneitä naisia näkyy sen sijaan paljon.

Helsingin AA:n tiedotustoimikunnan sihteerin mukaan naisten määrä kokouksissa on kasvanut viime vuosina. Naisia on kokouksissa kävijöistä noin kolmannes.

Nykyään Oona juo enää harvoin ja kohtuudella. Hänet valtaa usein viikonlopun lähestyessä kuitenkin levoton tunne.

”Onhan se vähän… Kun ei ole enää niitä kreisejä tarinoita kerrottavana.” Ylilääkäri Aira Virtala myöntää, että alkoholilla on kohtuullisesti käytettynä myös myönteisiä ominaisuuksia. Joidenkin kohdalla esimerkiksi sosiaalisuus lisääntyy.

Oona on tyytyväinen tämänhetkiseen elämäänsä, jossa alkoholi ei näyttele enää pääroolia. ”Miksi ihmiset haluavat elää ilman todellista vapautta ja iloa? Kun se, mikä tulee alkoholista, on täysin tuotettua”, hän miettii.

Oonan nimi on muutettu

Sanat: Saija Viitala

”Yksi asia, mitä välillä kaipaan, on kiltteys”, Hyvönen kertoo, vaikka hän työnsä takia viettääkin edelleen paljon aikaa myös synnyinmaassaan.

”Ruotsalaisilla on paljon suurempi konfliktinpelko kuin ranskalaisilla, mikä tekee asiat helpommiksi. Ranskassa joutuu riitelemään joka asiasta. Ruotsissa jokainen on keskenään samaa mieltä”, Hyvönen sanoo.

”En tiedä, onko se välttämättä hyvä asia, mutta se on miellyttävää.” Hyvönen vastaa puhelimeen entisessä kotikaupungissaan Tukholmassa, jossa hän harjoittelee uuden yhtyeensä kanssa pian alkavaa Euroopan kiertuetta varten.

Hyvönen syntyi Robertsfors-nimisellä pienellä teollisuuspaikkakunnalla, joka sijaitsee Länsipohjan läänissä Pohjois-Ruotsissa.

”Se oli kiva paikka kasvaa isoksi. Lapselle ympäristö oli maailman harmonisin – ainakin siihen asti, kunnes tuli teini-ikään. Sitten se vaikutti tosi tylsältä.”

Kotona oli piano, jonka soittamisesta hän innostui jo pienenä.

”Siitä oli hyvin helppo saada aikaan hieno soundi, kunhan vain pimputti. Nokkahuilulla oli paljon vaikeampaa soittaa hyvältä kuulostava nuotti.”

Lähes pelkästään pianolla säestetty Until Death Comes -debyyttialbumi oli arvostelu- ja myyntimenestys paitsi Ruotsissa, myös maailmalla. Sitä seuranneiden pitkien kiertueiden jälkeen Hyvönen osti talon lapsuudenmaisemistaan, jossa hän kirjoitti kakkoslevynsä Silence Is Wild.

Artisti muutti Pariisiin syksyllä 2010, koska hän kaipasi muutosta elämäänsä tusinan Tukholmassa vietetyn vuoden jälkeen. Tyypillisesti ruotsalaiset lauluntekijät ovat muuttaneet New Yorkiin, jossa asuvat muun muassa Anna Ternheim, Lykke Li ja Nina Persson.

”Harkitsin sitä itsekin!” Hyvönen sanoo ja purskahtaa nauruun.

”Kaksi paikkaa, johon sekä mieheni että minä olisimme halunneet muuttaa, olivat Brooklyn ja Pariisi. Ajattelin, että levyttämisen takia olisi parempi asua Pariisissa, koska se on lähempänä.”

Hyvönen paljastaa, että pariskunta on jälleen muuttamassa, mutta ei vielä tiedä minne. Tulevan kesän he asuvat Tukholmassa.

Tukholmalaisessa studiossa ja länsipohjalaisessa talossa on nauhoitettu myös Hyvösen uutuusalbumi To The Soul. Sitä ennen hän matkusteli muun muassa Balilla, Intiassa ja Zimbabwessa. Matkailu sai alkunsa terveyshoitolasta Itävallan Alpeilta.

”Hoidot olivat aika intensiivisiä. Siellä oli paljon vanhoja ja rikkaita ihmisiä. Minä olin nuorin.”

Paikassa noudatettiin hyvin tarkkaa ruokavaliota: Hyvösen mukaan siellä syötiin joka päivä vain pieniä palasia vanhaa leipää ja juotiin teetä. Kerran samaan pöytään istahti englantilaisherra nimeltä John, joka kertoi omistavansa eri puolilta maailmaa pieniä saaria. Niille hän oli rakennuttanut luksuslomakohteita.

Myöhemmin Hyvönen sai Johnilta sähköpostia, jossa tämä kertoi perustaneensa apurahan taiteilijoille: ”ihmisille, kuten sinä Frida”, viestissä luki.

Se oli residenssikutsu Balille, missä Hyvönen vietti kuukauden merenranta- asunnossa. Toissa vuoden alussa Hyvönen esiintyi vielä Australian Sydneyssä ja Melbournessa. Noiden keikkojen jälkeen hän matkusti New Delhiin tapaamaan silloista poikakaveriaan, nykyistä aviopuolisoaan.

”Kiertelimme kahdestaan kuusi viikkoa ympäri Intiaa, se oli kuin rakkausloma. Olen aina matkustellut paljon. Sellainen minä olen.”

Viime keväänä Ruotsin suurlähetystö kutsui Hyvösen esiintymään kulttuurifestivaalille Zimbabween, ja seuraavana syksynä hän vihdoin istui alas kirjoittamaan kolmatta albumiaan.

”Se on oikeastaan jatkumoa kahdelle edelliselle poplevylleni. Tarinoita taiteellisesta muuttumisestani tai miksi sitä ikinä voikaan sanoa”, Hyvönen yrittää määritellä, mutta ei pysty pidättelemään nauruaan.

Huhtikuussa ilmestyneellä levyllä hän laulaa niin balilaisista öistä (Wild Bali Nights) kuin nimettömänsä ympärillä kiiluvasta kultasormuksesta, joka on peräisin Intiasta (Gold).

Aviomiehen – josta vaimo kertoo vain sen, ettei tämä halua itseään julkisuuteen – vaikutus kuuluu sanoituksissa. Albumin päättävässä Goldkappaleessa Hyvönen ihmettelee, miten tässä nyt näin pääsi käymään:

”En koskaan uskonut avioituvani / mikä minuun on oikein mennyt.”

Seuraavissa säkeistöissä hän saa vastauksen taustakuorolta, joka laulaa kymmeniä kertoja: ”Minä rakastan sinua.”

Vielä edellislevyllään Hyvönen vannoi, kuten niin moni muukin, ettei ole lainkaan naimisiin menevää ihmistyyppiä – ennen kuin päätyy naimisiin.

Sanat: Marko Ylitalo

Juuri totuusfiksaation vuoksi suomalainen puoluepolitiikka saa niin perverssejä piirteitä. Sen vuoksi esimerkiksi Keskustan oppositiotoiminnassa ei ole kyse politiikasta, vaan matematiikasta. Kepulaiset tavaavat Hesarista Piia Elosen yhteenlaskutoimituksia, joissa paljastetaan hallituksen säästävän pari sataa miljoonaa vähemmän kuin se oli alun perin uhonnut. Sen sijaan että Keskusta kritisoisi hallituksen vyönkiristyspolitiikkaa, se kritisoikin hallituksen taulukkolaskentataitoja.

Samasta asiasta on myös kyse silloin, kun vasemmisto kertoo eroavansa oikeistosta siinä, että se ei kannata ideologista yksityistämistä. Ei tietenkään, vasemmisto yksityistää julkisia toimintoja ainoastaan, koska se on tunnustanut tosiasiat ja haluaa pitää Suomi-laivan kurssilla. Näin ollen vasemmistoa äänestämällä voi tukea teknistä yksityistämistä, josta tulee paljon parempi mieli kuin oikeiston ideologisesta yksityistämisestä.

Suomalaisessa puoluepolitiikassa on omaksuttu käsitys, jonka mukaan on olemassa jokin totuudenmukainen, realistinen ja turvallinen yhteiskunnallisen kehityksen väylä. Puolueet kilvoittelevatkin siitä, kuka panisi tämän yhteisesti hyväksytyn kansakunnan tulevaisuuden ohjelman toimeen mahdollisimman tehokkaasti ja rehellisesti.

Tämän vuoksi suomalaisen poliitikon suurin synti on juuri politiikan tekeminen itsessään. Politiikassa kun on kyse jonkin nimenomaisen näkökulman tai ryhmän tukemisesta, ei yleisestä edusta. Näin ollen politiikka ilmiönä on jo lähtökohdiltaan ristiriidassa jaetun totuuden idean kanssa. Niinpä suomalaiset poliitikot joutuvat naamioimaan politikointinsa teknisluontoiseksi virkamiestyöksi. Jos tämä salailu paljastuu, edessä on Stefan Wallinin kohtalo, eli äkillisesti syttyvä himo panostaa perhe-elämään.

Suomalaiset puolueet ovat omalla retoriikallaan ja toiminnallaan tehneet politiikasta saastaista ja totuudenvastaista peliä. Voi olla, että tarvitaan vielä parikin kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmaa, ennen kuin ihmiset ymmärtävät, miksi heidän kannattaisi liittyä puolueisiin tai äänestää kaikissa vaaleissa.

Sanat: Lauri Holappa

Ensinnäkin livemusiikin kysyntä on kasvanut. Siitä kertoo Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimus vuodelta 2009. Sen mukaan konserteissa käyminen on noussut kaikissa ikäryhmissä 10–20 prosenttia.

Toiseksi, uudet tapahtumat ovat pienempiä ja ketterämmin järjestettäviä kuin klassikkofestarit. Niillä on vähemmän esiintyjiä, mutta halvemmat liput. Lisäksi uutuusfestareista vastaavat kokeneet tapahtumanjärjestäjät tai ohjelmatoimistot. Esimerkiksi BoomBoxin taustalla on jättikeikoista ja konkurssiuutisista
tuttu Kalle Keskinen. Garden Partyn ja Helsinki Classic Festivalin organisoi kansainvälinen Live Nation.

Kolmanneksi, festivaalinjärjestäjät uskovat löytäneensä markkinaraon, kuten huippuartistin tai uuden konseptin. Jälkimmäistä edustaa Kuudes Aisti, joka järjestetään heinäkuun lopussa Kuudennen linjan sisäpihalla ja sen ympäristössä. Miksi perustatte uuden kaupunkifestivaalin keskelle kesälomakautta, ohjelmistosta vastaava Toni Rantanen? ”Kuudennella linjalla on nasta sisäpiha, joten olisihan rikos olla käyttämättä sitä. Heinäkuu on ainoa vaihtoehto, kun vieressä sijaitseva Kuvataideakatemia on kiinni. Sinä viikonloppuna ei ole tämän tyyppisiä tapahtumia.”

Kuudennen Aistin kattaus on kirjava: viikonlopun aikana kuullaan kaikkea punkin ja teknon väliltä. Lavalle nousevat esimerkiksi Kim Gordon & Ikue Mori, Kurt Vile & Violators, Shabazz Palaces, Imatran Voima ja Pertti Kurikan Nimipäivät. Näitä nimiä voisi löytyä Flow’stakin, jonka klubiohjelmistosta Rantanen vastaa. Suvilahdessa järjestettävässä BoomBoxissa lavalle astuvat hiphopin kotimaiset suuruudet, kuten SMC Lähiörotat, JVG, Cheek, Elokuu ja Paleface. Samat esiintyjät nähdään heinäkuussa Pipefesteillä ja elokuussa Blockfesteillä.

Helsinki Classic Festival on Kaisaniemen puistoon kohoava päiväfestari, jossa esiintyvät Sting, Hector, Rumer ja Latebird’s All Stars. Garden Party -konserttisarja järjestetään Hietsussa, esiintyjinään muun muassa Regina Spektor, Kent, Niki & The Dove, Pariisin kevät ja French Films.

Weekend Festivalilla rymytään Luukin ulkoilualueella. Ohjelmistossa on listahittejä sellaisilta esiintyjiltä kuin David Guetta, Skrillex ja Hurts.Kasvanut tapahtumatarjonta on muusikoista varmasti myönteinen asia: heidän palkkapussinsa tukevoituvat keikkaliksojen myötä. Mutta riittääkö kaikille uutuusfestareille kävijöitä? Ainakin Weekend Festivalin perjantain päiväliput on myyty loppuun. Millaiset tunnelmat ovat Kuudennen Aistin järjestäjillä?
”Olemme myyneet jo neljäsosan lipuista. Uudet tapahtumat myyvät lippunsa tosi myöhään. Niiden kohdalla menekkiin vaikuttaa esimerkiksi se, millainen sää viikonloppuna on. En ole ikinä tuntenut pelkoa. Pakkohan tässä on luottaa itseensä”, Toni
Rantanen sanoo.

Sanat: Antti Berg

15.–16.6. BoomBox Festival, Suvilahti, liput 25–130€.
16.6. Helsinki Classic Festival, Kaisaniemen puisto, liput 69€.
27.6.–29.6. Garden Party, Hietalahti, liput alk. 52€.
27.7.–29.7. Kuudes aisti, Sörnäinen, liput 34–69€.
17.8.–18.8. Weekend Festival, Luukki, Espoo, liput 59–79€.

Lehden takaa löytyy osakeyhtiö KLR Kustannus. Sen toimitusjohtaja Matias Palmroth kertoo, että erittelyä lehden myynnillä hankittujen rahojen käytöstä ei voida tehdä.
Lehti nimeltä Koulurauhaa ilmestyi myös viime vuosikymmenellä. Sen julkaisun aloitti 1990-luvun alussa Kiusattujen tuki ry, joka muuttui 2000-luvun alussa osakeyhtiöksi. Ylioppilaslehti kirjoitti vuonna 2006 siitä, miten yhtiön toiminta kuivui kokoon ja laskuja jäi maksamatta.

Matias Palmroth sanoo, että Koulurauhaa-lehden kustantajalla ei ole mitään tekemistä aikaisemman toiminnan kanssa. Lehden päätoimittaja Esko Leipälä, joka on myös yrityksen ylläpitämän tukipuhelimen ainoa työntekijä, toimi kuitenkin 1990-luvulla Kiusattujen tuki ry:n toiminnanjohtajana. Leipälän mukaan hän ei ole ollut tekemisissä edellistä lehteä kustantaneiden tahojen kanssa vuoden 1999 jälkeen.

Viime heinäkuussa toimintansa aloittanut KLR Kustannus on tähän mennessä julkaissut kolme lehteä. Neljän lehden vuosikerran hinnaksi kerrotaan verkkosivuilla 76 euroa. Palmrothin mukaan tilauksia on kertynyt ”joitakin tuhansia”.

”Olemme break-even-tilanteessa, kaikki tulot kuluvat toiminnan pyörittämiseen.”

Lehden puhelinmyynti on ulkoistettu. Ylioppilaslehteen otti yhteyttä lukija, joka koki myyntitilanteen tuputtamiseksi. Palmroth arvelee, että kyseessä on yksittäistapaus, sillä lehteä myyvät hyvämaineiset telemarkkinoijat.

Koulurauhaa-lehti on otettu Palmrothin mukaan vastaan positiivisesti. Uusimman numeron kannessa poseeraa kiekkoleijonien valmentaja Jukka Jalonen, ja kolumnin on kirjoittanut Mikko Rimminen.

”Olemme niin hyvällä asialla, että nuorten parissa toimivat tahot suhtautuvat meihin positiivisesti.”

Kun keskustelu kääntyy yritykseen, Palmrothista tulee varautuneempi. Yrityksen tuloista koulukiusattujen auttamiseen käytettyä osuutta ei hänen mukaansa voi kertoa, sillä yrityksen kaikki toiminta on auttamista.

”Emme pysty määrittelemään osuutta.”

Palmroth toteaa, että yrityksen ei tarvitse kertoa, mitä se tuloillaan tekee.

”Tämä tekee meistä itsenäisen toimijan ja antaa mahdollisuuden päättää, mihin käytämme rahoja ja missä mittasuhteissa.”

Palmroth on toiminut yrittäjänä aiemminkin. Vaatekauppa on jo lopettanut toimintansa, mutta hän toimii myös konsulttifirman toimitusjohtajana. Konsulttiyrityksen toiminnassa olivat aiemmin mukana myös pikavipit. Palmroth muistaa pikavipit vasta, kun asiasta kysytään. Hän korostaa, että pikavippibisnes alkoi vuonna 2008 ja loppui jo seuraavana keväänä.

Miten KLR Kustannus sitten auttaa koulukiusattuja? Verkkosivuilla on laaja ohjelma: esimerkiksi lobbaamista, tutkimustyötä ja nuorten leiritoimintaa.

Tällä hetkellä auttaminen tarkoittaa tukipuhelinta, jossa lehden päätoimittaja päivystää kymmenen tuntia viikossa. Tarvittaessa päätoimittaja-neuvontatyöntekijä Esko Leipälä lähtee auttamaan kiusattua henkilökohtaisesti.

Palmrothin mukaan suurin ero muihin auttamistyötä tarjoaviin tahoihin on se, että KLR Kustannuksesta tarjotaan konkreettisia toimenpiteitä, tullaan vaikka kotiin tai avuksi koululle.

Leipälä kertoo saavansa muutaman uuden avunpyynnön viikossa. Tukikeikkoja apua tarvitsevien pariin hän ei ole vielä tehnyt, mutta ensimmäiset ovat pian. Verrattuna 90-lukuun on vielä hiljaista.

”Yhteydenottoja on tullut suhteellisen vähän, mutta tapaukset ovat vakavia.”

Leipälä kertoo voivansa auttaa etenkin tilanteissa, joissa kiusatun lapsen perhe ei osaa vaatia oikeuksiaan virkakoneistolta. Oikeustieteellistä koulutusta hänellä ei ole. Leipälä korostaa pätevöityneensä käytännön työssä 90-luvulla – vastaavaa asiantuntemusta ei lakimiehiltä Leipälän mukaan löydy.

”Autamme oikeasti. Me emme psykologisoi, muut puhelinneuvonnat antavat ymmärrystä.”

Leipälä korostaa, että palvelut ovat asiakkaille ilmaisia.

Uusi lehti on huomattu myös Mannerheimin Lastensuojeluliitossa, jolla on käynnissä Koulurauha-niminen ohjelma yhteistyössä muun muassa opetushallituksen ja poliisin kanssa. MLL toteaa hankkeen kotisivuilla, ettei sillä ole mitään yhteyttä Koulurauhaa-lehteen. Jos lehden markkinoinnissa on viitattu Koulurauha-ohjelmaan, kehotetaan ihmisiä ottamaan yhteyttä kuluttajaviranomaisiin.

MLL:n viestintäjohtaja Liisa Partio kommentoi tilannetta varovasti, mutta myöntää, että he saavat viikoittain yhteydenottoja liittyen Koulurauhaa-lehteen. Lehden ja ohjelman sekoittuminen koetaan selvästi kiusalliseksi.

Kuluttajavirasto kertoo lähettäneensä Koulurauhaa-lehdelle tietoiskun harhaanjohtavasta markkinoinnista. Toistaiseksi virasto ei ole saanut kuluttajilta yhteydenottoja lehden myyjien toiminnasta. Lakimies Katri Väänäsen mukaan KLR Kustannuksen olisi syytä satsata avoimuuteen.

”Tässä myydään lehteä hyväntekeväisyydellä. Moni ostaa tuotteen, vaikka ei olisi kiinnostunut lehdestä. Tieto siitä, kuinka paljon lehden hinnasta menee hyväntekeväisyyteen, olisi hyvä olla saatavissa.”

Miksi Koulurauhaa-lehti elvytettiin juuri nyt? Pöly edellisestä kohusta on laskeutunut. Leipälä arvelee, että lehti voi aloittaa nyt puhtaalta pöydältä. Hänen mukaansa ajatus lehden perustamisesta tuli Palmrothilta.

Koulurauhaa-lehti on vasta taipaleensa alussa, ja Palmroth toivoo työrauhaa. Hän korostaa, ettei toistaiseksi ole nostanut toimitusjohtajan työstään palkkaa. Kun yritys tulevaisuudessa kasvaa, hän toivoo pääsevänsä pk-yrityksen toimitusjohtajan ansioihin, kahdesta neljään tuhanteen euroon. Osinkotuottoa hän ei toivo, sillä kyseessä on sosiaalinen yritys, ei mikään bisnes.

Sanat: Hannu Hallamaa ja Maria Ruuska
Kuvat ovat ruutukaappauksia Koulurauhaa-lehden nettisivuilta.

”Mielestäni kaupungin toiminta on omituista. Emme ole häirinneet ketään, ja paikan nimi on Kansalaistori”, sanoo Heikki Ketoharju.

Torikokouksen aktiivit purkivat leirinsä tai siis mielenosoituksensa rivakasti. Leiriytyminenhän on julkiselle paikalle kielletty. Muuttoaamuna 3. toukokuuta leiristä muistuttaa enää muutama romukasa, telttapaikkojen kellastunut nurmikko ja pari vaunua, joille ei ole löytynyt siirtäjää.

Ketoharjun mukaan uuteen leiriin ei pystytetä yhtä mittavia rakennelmia kuin edelliseen, mutta aktivistit haluavat pysyä julkisella paikalla.

”Haluamme pitää tämän homman ulkotiloissa, se on avoimempaa. Jos menemme jonnekin Kirjasto 10:n kokoustilaan, ei meitä sieltä kukaan löydä.”

Lokakuussa alkanut mielenilmaus uhmasi tuulta, tuiskua ja loskaa. Torikokous on osa kansainvälistä Occupy Wall Street -liikehdintää, joka vastustaa taloudellista eriarvoisuutta. Mitä Helsingin mielenilmauksella saatiin aikaan?

”Kun olimme Sosiaalifoorumin vieraina, saimme palautetta, jonka mukaan muutimme keskustelua kaksisuuntaiseksi. Saimme aikaan aidosti demokraattista keskustelua, jota toivoisimme myös tuohon taloon”, sanoo Lassi ja viittaa kohti Eduskuntataloa.

Lassi, joka haluaa kertoa vain etunimensä, sanoo nukkuneensa telttaleirissä 160 yötä. Kannattiko?

”Pikkuinen pettymys on kevään mittaan tullut. Ajattelin talvella, että Torikokous on keväällä valmis väkijoukolle, ettei sitä tarvitse potkaista uudelleen käyntiin. Keväällä ketään ei näköjään tullutkaan.”

Lassi sanoo, että hän ei jaksa enää kovin kauaa torikokoustaa pienellä porukalla – välillä leirissä tuli oltua kolmen hengen voimin.

Torikokoustajien virallista linjaa muuttopakko ei murra. Toukokuun 12. päivänä on tarkoitus tempaista. Aktivistit vakuuttavat, että toiminta jatkuu kesälläkin. Onko varmasti näin? Tämä juttu näyttää pöljältä kesälehdessä, jos kokoatte teltat lopullisesti toukokuun aikana.

”Voiko tässä nyt kukaan luvata mitään, mutta kyllä tässä on tarkoitus jatkaa normaalisti”, sanoo Heikki Ketoharju.

Sanat ja kuvat: Hannu Hallamaa

Majamaa lähetti oikeustieteellisen opetushenkilökunnalle vastineen, jossa hän totesi huomautuksen jättävän pois olennaisimman osan hänen puheenvuoronsa sisällöstä. Majamaa kirjoitti:
“Tuossa mainitussa kokouksessa keskusteltiin siitä, että laitetaanko tiedekunnalle toinen myönnetty tenure track -apulaisprofessorin toimi haettavaksi avoimena vai jollain tavoin oppiaineeseen suunnattuna. Tähän keskusteluun liittyen käytin puheenvuoron, jossa kannatin suunnattua hakumenettelyä. Puheenvuoroni yhteydessä totesin, että dekaani on useissa eri yhteyksissä todennut ensimmäisen avoimena haettavaksi julistetun tenure track -haun johtaneen erinomaiseen rekrytointiin ja tuonut esiin valintakriteereinä, että valituksi tuli 1) nainen, 2) ulkomaalainen ja 3) ei-lakimies.
Mitenkä nämä dekaanin itsensä eri yhteyksissä mainitsemat kriteerit, joista saamassani huomautuksessa on tiedekuntamme tulevaisuuden kannalta olennaisin ja keskeisin “ei-lakimies” jätetty pois, minun lausumanani epävirallisessa, professoreiden keskinäisessä keskustelussa voivat johtaa huomautuksen antamiseen?”

Majamaa kertoo Ylioppilaslehdelle, että hän ei tiedä kuka oikeastaan on huomautuksen tekstin takana, ja mitkä ovat sen motiivit.
“Lähetin vastineen laajasti, sillä tilanne hämmästytti minua. Tämä ei ollut normaali esimiehen alaiselle antama huomautus, vaan sen jakelu oli dekaanin taholta salainen ja verraten laaja. Laitoin vastineen puolustuksekseni, koska en halua leimautua sovinistiksi, kun en sellainen ole.”

Dekaani Nuotio sanoo, että kokouksen jälkeen hän sai useilta tilaisuuteen osallistuneilta yhteydenottoja, joissa paheksuttiin Majamaan puheenvuoroa.
”Hän käytti erittäin terävän puheenvuoron, jossa hän piti tietyn tenure track -professorin valintaa epäonnistuneena.”
Nuotio sanoo, että kysymys oli enemmänkin puheenvuoron sävystä ja tyylistä kuin sanavalinnoista.
”Neljäkin henkilöä kävi huomauttamassa, että kommentti oli hyvin ikävään sävyyn esitetty ja suuntautui yhteen kollegoista. Hyvässä työyhteisössä saa olla kriittinen, mutta kommentit eivät saa olla kenenkään avointa halventamista.”
Nuotio kertoo, että huomautus annettiin tiedoksi niille ihmisille, joita asia koski. Laajempaan tietoisuuteen tapauksen toi Majamaan vastine.
”En halunnut tehdä asiasta numeroa.”

Huomautus on kurinpitotoimi. Sitä seuraavat pykälät ovat varoitus ja irtosanominen. Nuotion mukaan huomautus on kuitenkin annettu enemminkin kokouksen puheenjohtajan kuin dekaanin roolissa, eikä sillä ole seuraamuksia.
”Jokaisessa työyhteisössä pitää olla sääntöjä. Jos tästä seuraa provokaatioita, on asia mahdollista viedä yliopiston elimiin.”
Nuotion mukaan huomautus oli aiheellinen.
”Katson, että tässä ei ole millään tavalla rajoitettu sananvapautta.”
Majamaa sanoo saaneensa tiedekunnan henkilökunnalta runsaasti tukea vastineen lähettämisen jälkeen. Tiedekunnassa kuohuu.

Professori Jukka Kekkonen pitää huomautusta sananvapauden kannalta arveluttavana. Hän korostaa professorikokouksen olevan yliopiston luottamuksellisuuden ja kollegiaalisuuden ytimessä.
Kekkosen käsityksen mukaan kokoukseen osallistuneet parikymmentä professoria ymmärsivät Majamaan puheenvuoron ironisen retoriikan.
“Näin sen kriittisenä, mutta asiallisena puheenvuorona tenure-track keskusteluun.”
Professori Juha Raitio kertoo Majamaan huomautuksen tulleen hänellä täytenä yllätyksenä.
”Olin tilaisuudessa läsnä, enkä kokenut Majamaan kielenkäyttöä provosoivana.”
Raition mukaan Majamaan kolmikohtainen lausunto pitää paikkansa valituksi tulleen henkilön kohdalla.
”Tiedekunnan piirissä on herättänyt tiettyä hämmennystä tämä varsin laaja-alainen tenure track -hakumenettely, johon haki useita päteviä tutkijoita, ja valinta kohdistui Sabine Frerichsiin. Lausunnoissa, joissa arvioitiin hakijoiden pätevyyttä, oli piirteitä, jotka herättivät muun muassa tiedekuntaneuvostossa aikaisemmin keskustelua.”
Apulaisprofessori Frerichs on erikoistunut oikeussosiologiaan. Raitio toteaa, että Majamaan puheenvuoro oli osa laajempaa keskustelua tiedekunnan henkilöstöpolitiikasta.
”Puheenvuoro ei mielestäni ollut mitenkään loukkaava, mutta joku on näköjään pahoittanut mielensä. Käsitin niin, ettei Majamaa asettanut tehtävään valitun henkilön pätevyyttä kyseenalaiseksi. Pikemminkin ymmärsin keskustelun kontekstin liittyvän laaja-alaisen tenure track-menettelyn kritiikkiin.”

Professori Matti Mikkolan mukaan professorikokouksen ilmapiiri oli kireä. Dekaanin koollekutsumassa tilaisuudessa oli paikalla myös hallintohenkilökuntaa, joka normaalisti ei osallistu vastaaviin kokouksiin.
”Se ei ollut enää aikaisempaa tarkoitustaan vastaava professorikunnan mielipiteenvaihtotilaisuus.”
Mikkolan mukaan useat professorit huomauttivat asiasta dekaanille. Majamaan puheenvuoro kulki Mikkolan mukaan tämän vastineessaan kertomalla tavalla.
”Tarkoituksena ei ollut mollata valittua vaan osoittaa, että jos perustoimintojen professuurien määrää vähennetään silmällä pitäen määrittelemättömiä tenureja, se on epäedullista niille, jotka hoitavat perustutkimus- ja opetustehtävää isommissa oppiaineissa.”
Mikkolan mukaan puheenvuoro pitää nähdä kritiikkinä henkilöstöpolitiikan suuntaa kohtaan. Majamaa toi ensimmäisen tenure-track -tehtävän täytön esimerkkinä tästä politiikasta.
”Erityistä tässä on se, että hän sai huomautuksen faktojen esiin tuomisesta.”

Kekkosen mukaan tilanteen taustalla on uuden yliopistolain ja johtosäännön myötä tapahtunut siirtyminen huomattavasti aikaisempaa johtajavaltaisempaan järjestelmään.
“Dekaani kenties demonstroi omaa valtaansa näyttämällä, että jos arvostelet tiedekunnan johtoa tai sen tekemiä ratkaisuja, sinulle voi käydä näin. Tässä voi nähdä viestin nuoremmille kollegoille; johdon arvosteleminen voi johtaa sanktioihin.”
Kekkonen kertoo keskustelleensa tapauksesta ainakin parinkymmenen yliopiston eri tiedekuntien professorin kanssa.
“Kukaan ei ole törmännyt tällaiseen tapaukseen, että professori ojentaa vertaistaan professoria tällä tavalla.”
Kekkosen mukaan Nuotion olisi tullut kokouksen puheenjohtajana puuttua heti Majamaan puheeseen, jos hän koki sen ongelmalliseksi. Nuotio ei kuitenkaan toiminut näin.
Kekkosen mielestä tapaus on poikkeuksellinen.
“Yliopisto on kriittisen ajattelu, uuden tiedon ja totuuden etsinnän paikka. Täällä saa sanoa ja puhua vapaasti.”

Eräs dekaanin linjalle asettuneista on professori Panu Minkkinen. Hän katsoo, että Majamaan humoristiseksi tarkoitettu heitto ei ollut hauska.
”Se antoi ymmärtää, että nimitetty kollega oli tullut valituksi vain sen takia, että hän oli nainen ja ulkomaalainen.”
Minkkisen mukaan henkilökohtaisia mielipiteitä toisten tutkijoiden tieteellisistä ansioista voi käydä läpi kahvipöydässä, mutta ei professorikokouksessa.
”Tällaiset mielipiteet eivät kuulu ympäristöön, jossa yritämme tehdä yhdessä töitä.”
Dekaani Nuotion mukaan ilmapiiri oikeustieteellisessä tiedekunnassa on hyvä ja työhyvinvointi on lähellä yliopiston keskiarvoja.
”Ilman muuta on hiukan tyytymättömyyttä, erityisesti 60 vuotta täyttäneiden professorien keskuudessa. He ovat tyytymättömiä yliopiston nykytilaan.”

Sanat Hannu Hallamaa
Kuva Wikipedia

”Ihan tiukka matsi oli”, Anton Kuivanen kehuu jälkikäteen ja paiskaa kättä polttarien päätähden kanssa. Aikuisten miesten kasvot hehkuvat poikamaista intoa.

Tammikuussa allekirjoitettu sopimus amerikkalaisen vapaaottelujätti UFC:n kanssa teki Kuivasesta viimeistään Suomen Virallisen Vapaaottelijan. Siihen rooliin kuuluu, noh, kaikenlaista. Polttariottelu UFC-tähden kanssa järjestyy 150 eurolla, ja kysyntää kuulemma on. Kuivanen sparraa sulhasten kanssa ihan mielellään, mutta kansikuvapoikana poseeraminen tuntuu edelleen hämmentävältä.

”Mitä kauemmas mennään ajassa taaksepäin, sitä vähemmän mua on kiinnostanut raha tai se, tunnistetaanko tai arvostetaanko. Jenkkityylinen fanitus ei tunnu älyttömän mieluisalta vieläkään”, sanoo Kuivanen kotisalinsa GB:n sohvalla Arabianrannassa.

Takana on jo päivän toiset treenit, mutta Kuivanen ei anna eleelläkään ymmärtää, että kotiin olisi päästävä. Hän puhuu pitkään ja rauhallisesti. Ja hymyilee, jatkuvasti.

Kuivanen on käytännössä ensimmäinen suomalainen vapaaottelija, joka on päässyt mittelemään maailman suurimman vapaaotteluorganisaation Octagon-kehään. Showpainija Tony Halme piipahti häviämässä Randy Couturelle vuonna 1997, mutta tuolloin UFC oli vielä kamppailulajien Mortal Kombat, jossa eri lajien edustajat ottivat mittaa toisistaan. Spektaakkelin takana oli brasilialainen Gracien suku, joka edisti sillä oman jujutsu-tyylinsä myyntiä.

Kahdessa vuosikymmenessä vapaaottelu on kehittynyt omaksi urheilumuodokseen, jossa yhdistyvät potkunyrkkeily, paini ja jujutsu. Erityismausteen tuo se, että matto-ottelussa saa lyödä.

Lajin kehitys näkyy myös tavassa, jolla lajista on viime kuukausina kirjoitettu. Kuivasen ensimmäinen UFC-kamppailu yhdysvaltalaista Justin Salasia vastaan uutisoitiin MTV3:n urheilu-uutisissa ja Ylen Urheiluruudussa kuin mikä tahansa tennisottelu. Poissa olivat puheet hämäräperäisistä häkkitappeluista. Kuivasen hymypoikamaista olemusta tuntuu olevan mahdoton paheksua. Kun vapaaottelun ammattilainen puhuu lajistaan, hän puhuu ”itsensä ilmaisusta” ja ”mielen potentiaalista”, ei vastustajan murskaamisesta. Vapaa-ajallaan hän kertoo nauttivansa luonnosta ja lukemisesta.

”On hyvä juttu, että vapaaottelu saa mun kautta näkyvyyttä, mutta tuolla on niin monta muutakin kaveria, jotka omistautuvat lajille…”, Kuivanen empii.

”Tiedostan kyllä, että mulla on velvollisuus olla vapaaottelun kasvot. Olen saanut lajilta niin paljon, että nyt on aika antaa takaisinpäin.”

Se on lyhyesti sanottuna se fiilis, jonka saavutan vapaaottelun parissa, kun saan vuoronperään antaa ja ottaa nahkakinnasta suuhun. Voin käyttää kaiken oppimani taidon sieluntoverini alistamiseen samanaikaisesti kunnioittaen häntä. Tunnen adrenaliinin ja fyysisen rasituksen aikaansaamaa tuskaa ja euforiaa omassa kehossani sekä yritän tämän kaiken avulla kehittyä päivä päivältä paremmaksi, myös ihmisenä, kohti kirkkaana ja hämärän peitossa olevia tavoitteitani.[Anton Kuivasen blogi, 2009]

Jos Anton Kuivasta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se voisi olla heittäytyjä. Vuonna 2008 Kuivanen matkusti Pietariin tarkoituksenaan reissailla pari kuukautta Venäjällä ja Kaukoidässä. Matka venähti seitsemään kuukauteen, jonka aikana Kuivanen hengaili venäläisen shootboxing-mogulin kanssa, etsiskeli mongolialaisia perinnepainijoita vuoristosta ja sparrasi thaimaalaisten vankien kanssa. Läheiset ehtivät jo luulla, että Kuivanen jäisi tien päälle iäksi.

Vähän samalla lailla kävi vapaaottelun kanssa. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Suutarilan lukiosta Kuivanen teki hanttihommia ja urheili epäsäännöllisen säännöllisesti. Liikunnanopettajan pojan elämään urheilu oli kuulunut aina – isä maksoi lapsilleen markan jokaisesta vedetystä leuasta. Parikymppisenä moni muu asia tuntui kuitenkin kiinnostavammalta.

Vuonna 2003 Kuivanen päätyi seuraamaan FightFestival-tapahtumaa Helsingin Kisahallille. Illan aikana nähdyt muutamat vale tudo -ottelut riittivät vakuuttamaan, että hommaa piti päästä kokeilemaan.

”Mentiin parin kaverin kanssa alkeiskurssin ekoihin treeneihin. Kaverit eivät enää tulleet uudestaan, mutta mä rupesin aika nopeasti panostamaan vapariin täysillä.”

Täysillä tarkoitti sitä, että Kuivanen kutsuttiin Espoon Kehähaiden alkeiskurssilta suoraan kisaryhmään. Hän alkoi treenata vapaaottelua lähes päivittäin. Intissäkin Kuivanen sai pitää erikoisluvalla kavereidensa kanssa kamppailukoulua.

Jo aiemmin Kuivanen oli nyrkkeillyt ja harrastanut liki 20 vuotta monipuolisesti
urheilua: jalkapalloa, jääkiekkoa ja lumilautailua. Silti vapaaottelu oli jotain aivan muuta. Lajin fyysisyys ja teknisyys koukuttivat nopeasti. Ei riittänyt, että hallitsi pystykamppailun iskuineen ja potkuineen, vaan pärjätä piti myös, kun kamppailu siirtyi maan tasolle.
”Kamppailulajeissa opetellaan monesti pois vaistonvaraisista reaktioista ja suoritetaan liikkeitä kurinalaisen teknisesti. Yliagressiivisena tekee helposti tyhmiä virheitä.”

Kun Kuivanen aloitti vapaaottelun Espoossa, lajista käytettiin vielä sellaisia nimityksiä kuin vale tudo tai shootfighting. Aktiivisia harrastajia oli Suomessa vähän, eikä ammattilaisia ollut lainkaan. Lajin pioneerit olivat tee-se-itse-miehiä, jotka opettelivat tekniikkaa katsomalla videoita YouTubesta ja matkustamalla kamppailuoppiin rapakon taakse.

Julkisuuskaan ei lajia juuri mairitellut. Vaikka vapaaottelun harrastajat tekivät hartiavoimin työtä kehittääkseen ottelutapahtumista ammattimaisia, ulkopuolisten korviin kantautuivat ne ikävämmät asiat. Milloin ottelija oli lyönyt tuomaria, milloin oli huudettu vitun ryssää ja soitettu White Power -biisejä. Kuivanenkin sai pitkään selitellä, ettei vapaaottelu ollut veristä tappelua ilman minkäänlaisia sääntöjä.

”Vapaaottelu sekoitettiin showpainiin tai vapaapainiin. Mun isäkin oli sitä mieltä, että vapaaottelu ei ole urheilua.”

Kehä rämisee, kun kahdeksankymmentä kiloa kaatuu kerrasta mattoon. Sparrikaveri kiepsauttaa Kuivasen haarojen välistä viedäkseen tämän yhdestä jalasta alas, mutta Kuivanen ehtii juuri ja juuri työntää polven vastustajansa mahan päälle. Uusi yritys päättyy nihkeämmin: trikooasuinen nuorimies pitelee munasuojiaan ja nauraa hervottomasti.

”Ei vittu, hyvin ajettu.”
”Osuit kolme kertaa kiville, mut oli niin hyvä tilanne, ettei voinut jättää kesken.”

Kuivanen treenaa GB Gymillä kuusi päivää viikossa, kaksi kertaa päivässä. Aamulla ohjelmassa oli nyrkkeilyä, nyt treenataan alasvientejä.Heinäkuussa edessä on ottelu, joka ratkaisee Kuivasen jatkon UFC:ssä, eikä harjoitteluohjelmasta ole varaa lipsua.

”Ei tämä oikein vieläkään tunnu työltä”, Kuivanen sanoo ja särpii palautusjuomaa.

Kahdeksan vuoden ajan Kuivanen rahoitti unelmaansa työskentelemällä muun muassa Megazone-pelihallissa.Viimeiset puolitoista vuotta hän on elättänyt itsensä vapaaottelulla.

Uravalintaakaan ei enää tarvitse joka käänteessä puolustella. Vapaaottelun on arveltu olevan yksi maailman nopeimmin kasvavista urheilulajeista. Alkeiskursseille tungeksivat
niin kotirouvat kuin konttorirotatkin.

Vapaaottelun maailmanlaajuisen maineenkiillotuksen moottori on ollut UFC ja sen rääväsuinen toimitusjohtaja Dana White, joka on määrätietoisesti brändännyt kamppailulajia huippu-urheiluksi. Vuodesta 2005 pyörinyt tosi-tv-sarja The Ultimate Fighter näytti suurelle yleisölle, kuinka raakaa työtä UFC-otteluun valmistautuminen on. Jotta suomalaisetkin ottaisivat vapaaottelun sydämiinsä jääkiekon tai jalkapallon rinnalle, tarvitaan Kuivasen kaltaisia kasvoja, kotimaisia menestystarinoita.

Kuivasella on kaikki edellytykset lunastaa tuo paikka: hänellä on kova työmoraali, viihdyttävä ottelutyyli ja rakastettava luonne. Ennen kaikkea hän jaksaa haastattelusta toiseen vakuuttaa, että vapaaottelulla ei ole mitään tekemistä väkivallan kanssa.

Kyllä, muutaman tuhannen harrastajan joukkoon eksyy aina pari väkivaltaista ihmistä, mutta he karsiutuvat nopeasti pois.
Ei, vapaaottelijat eivät pyri vahingoittamaan toisiaan, vaan olemaan parempia kuin vastustaja.
Kyllä, vapaaottelussa on säännöt.
Ei, vapaaottelussa ei tapahdu pahempia loukkaantumisia kuin vaikkapa jääkiekossa. Kipua kokee enemmän, mutta sen kanssa oppii elämään.

Epäilijöitä riittää silti edelleen. Viime vuonna Helsingin Sanomien toimittaja Esa Lilja kuvasi vapaaottelua ”kamppailu-urheilun terminaaliasemaksi” ja ”brutaaliksi väkivallaksi”. MTV3:n Lokakuussa esitetty 45-minuuttia ohjelma oli puolestaan kaivanut selville, että bussikuskin raa’asta pahoinpitelystä tuomitulla nuorella miehellä oli vapaaottelutausta. Kohua ovat herättäneet myös Kuivasen kanssa samassa painoluokassa ottelevan Niko Puhakan natsitatuoinnit.

”Niko on tehnyt valtavasti duunia ja rahkeet riittäisivät vaikka mihin, mutta nyt on alkanut tie nousta vastaan. Isommat organisaatiot eivät voi ottaa tatuointien takia Nikoa ottelemaan.”

Kuivasen peace & love -filosofia on toki pr-ystävällisempi kuin sieg heilit, mutta koko perheen penkkiurheiluksi vapaaottelulla on vielä matkaa

Sanat: Verna Kuutti, Kuvat: Pekka Niittyvirta

KUKA

Anton Kuivanen, 28, on helsinkiläinen vapaaottelija, joka on ammattilaisuransa aikana voittanut 20 ottelustaan 16. Heinäkuussa Kuivanen ottelee elämänsä toisen UFC-ottelun. Vastassa on kanadalainen Mitch Clarke. Vaikka Kuivasen UFC-sopimus on neljän ottelun mittainen, ottelu täytyy voittaa, sillä käytännössä sopimus voidaan irtisanoa milloin vain.
Kuivanen asuu fysioterapeuttityttöystävänsä kanssa Arabianrannassa, GB Gymiä vastapäätä. Tulevaisuudessa Kuivanen toivoo luotsaavansa kamppailukoulua lämpimässä ilmastossa, meren rannalla.
Himottaa: Heittää rinkka selkään ja lähteä vuoristoon.
Kaduttaa: Omahassa hävitty UFC-debyytti harmitti ja kadutti jonkin aikaa.
Kyrpii: Se mitä ihmiset tekevät tälle maapallolle.

Olen tullut päiväksi testaamaan, miten Kampin kauppakeskus toimii kaupunkilaisen olohuoneena, viiden euron päiväbudjetilla. Katetut korttelit kun haukkaavat yhä enemmän neliöitä, jotka ennen olivat avointa tilaa: aukioita ja katuja.

Suomen 80 kauppakeskuksesta yli puolet sijaitsee ydinkeskustoissa. Niillä on pelkästään liikealaa lähes 1,6 miljoonaa neliötä, ja määrä kasvaa nopeasti.

Kampissa pinta-alaa on kaikkiaan 135 000 neliömetriä. Vertailun vuoksi: Senaatintorilla on 11 300 neliötä. Kaupallisen ja julkisen tilan suhdetta ei Helsingissä ole laskettu. Kysymys herättää eri virastoissa hämmennystä.

Mutulla katutilan kutistumisen kuitenkin huomaa. Parhaillaan lasipeittoa saa uuden City-Centerin myötä Asematunnelia ja Aleksanterinkatua yhdistävä Saarisen piha. Samaan aikaan ”kauppakeskusten rooli yhdyskuntien sykkivinä sydäminä, ihmisten olohuoneina ja kohtaamispaikkoina on vahvistunut”, viestii Suomen kauppakeskusyhdistys nettisivuillaan.

Kaikkien mielestä se ei ole ihan niin ongelmatonta.

Kampissa kysymys kaupunkitilasta on saanut keltaiset, uurteiset kasvot. Yritän istua metron liukuportaita suojaavalle keramiikkateokselle, Gekolle, jota Kusi-igluksikin kutsutaan.

Kiiltävä pinta luistaa farkkujen alla, on nojattava selkä mutkalla. Alun perin Gekkoa ympäröivän suojakaiteen piti estää teoksella liukuminen. Kauppakeskus poisti sekä kaiteen että läheiset istuinpaadet, koska ne keräsivät teinejä ruuhkaksi asti.

Nyt teinejä hätistellään lattialta. Juridisesti kauppakeskus on harmaata aluetta.

Se on kaupallistunutta julkista tilaa. Sinne saa tulla kuka tahansa, kuten kaduille ja toreille. Sosiologi Pasi Mäenpää kirjoittaa Narkissos kaupungissa -väitöksessään, että nyky-Helsinkiä leimaa panoptismi: lasiseinäinen kaiken näkyvillä olo, tunne sisäänkäyntien poissaolosta.

Seuraan sivusilmällä itsekseen puhuvaa naista nuhjuisessa myssyssään. Omaisuus näyttäisi olevan kahdessa muovikassissa. Järjestyslain mukaan kauppakeskus saa poistattaa käytäviltään vain uhkaavat häiriköt ja räyhäjuopot. Nainen ei taida kriteerejä täyttää.

Minäkin asetun taloksi. Levitän laukun ja kangaskassini piknik-hengessä neljännen kerroksen keilahallin portaille.

Saan lukea rauhassa kirjaa. Mutta eipä tässä ole oikein kaupungin elämääkään, mitä seurailla. Alkuiltapäivästä yksittäisiä ihmisiä puikahtaa vaatekauppaan ja sieltä ulos.

Katutasossa se kohtaamisten kaupunki on. Metalliovisen wc-rivistön luona kohtaan kyltin. Maksamattomien asiakkaiden päästäminen koppiin on ehdottomasti kielletty ja aiheuttaa hälytyksen.

Liityn toisen kerroksen wc:llä norkoajiin. Täällä hätä on yhteinen, ja edellinen kävijä päästää seuraavan ovesta.

Keväällä Helsingin kaupunginvaltuusto kiihtyi pitkään sanailuun hengailusta. Valtuutettu Laura Kolbe (kesk) esitti Forumin kauppakeskukseen nuorten ja vanhusten istuskelualueita. Pontta ei hyväksytty.

Vastakkain kalahtivat näkemykset koko julkisessa tilassa oleskelun tarpeesta. Kolbe puhui kansalaisten eikaupallisesta viihtyvyydestä, kun taas Jussi Halla-aho (ps) kuvaili keskimääräistä ihmistä, joka menee töistä kotiin. Kaupungilla notkumista harrastavat hänen mukaansa ne, keiden sitä ei tarvitsisi tehdä.

Kaupunkiaktiivi Otso Kivekäs kirjoittaa blogissaan, että kun julkinen tila katetaan ostoskeskukseksi, kadun normaali elämä pyrkii väkisinkin siirtymään mukana.

Tai ainakin siirtyäkseen. Katto ja lasikäytävät eivät hävitä sitä kohtaamisten tarvetta, jonka vuoksi maaseudulla on päristelty mopoilla kylille.

On täälläkin kyllä tori, aukio pääovista sisään tultaessa. Tänään sitä hallitsee energiajuomamerkki, jonka lavalla mitellään tuijotuskisan MM-tittelistä. Juontaja Heikki Paasonen kannustaa toisiaan tapittavia Reettaa ja Jania. Kulautan kaupan kolmioleipää alas oranssilla maistiaisjuomalla, jota sponsoritytöt kaatavat muovipikareihin.

Siirryn Espoon bussien terminaaliin. Täällä iltapäivän ihmismassa on suurin. Vastaisikohan tämä puistoa?

Ihmiset pyyhältävät käytävää nopeasti, katse horisontissa tai puhelimissa. Ei tämä ole mikään kohtaamisten promenadi, penkitkin selät vastakkain. Muoviset istuimet taipuvat matkalaisten alla vain hetken.

Brittikirjailija Will Selfin mukaan kaupunkilainen on menettänyt otteen ympäristöstään. Urbaani tila paisuu suhteettomiksi läpikulkuväyliksi, kun väki istuu metrossa eikä kävele. Kävelystä on tullut poliittista: tilan haltuunottoa valtion ja yritysten edessä.

Kolmen maissa olen hahmottanut kokonaiskuvan penkeistä. Ruokakaupan edessä on muutama asiakaspöytä tuoleineen, joilla istuvat etenkin bussikuskit. Sitten ovat nämä terminaalin muovi-istuimet. Tavaratalon edessä on maksimissaan neljä henkeä mahduttava kivipaasi.

Siinä ovat katutason, vilkkaimman kaupunkiareenan, istuimet.

Ylemmistä kerroksista olen löytänyt yhteensä neljä penkkiä. Toisen kerroksen ikkunatasoilla istuu pari rouvaa syömässä jäätelöä. Teinikolmikko päivystää vapaita istumapaikkoja.

Mineraalimeikkien ja sähköyhtiön esittelijät pyydystävät ohikulkijoita. Luovin ohi kurkistamaan alas torille. Tuijotuskisa kerää jo ympärilleen uimarengasta muistuttavan ihmismassan.

Eivätkö nämä seisojat ole tiellä, jos teinien koivetkin?

Hengailua on puolustettu paitsi sen itseisarvolla, myös bisneslogiikalla: näyteikkunan edessä nuori kasvaa kuluttajaksi. Kauppakeskus tarvitsee tutkija Pasi Mäenpään sanoin ”katuseurallisen kehyksensä”: väen täyttämiä aukioita ja katuja. Kuluttaja kaipaa muita ihmisiä suuntautuakseen itseensä.

Politiikan tutkimuksessa julkisen tilan rapistumista on kritisoitu demokratian lamauttajana. Mäenpääkin näkee lasipeittoja saavat aukiot osana jatkumoa, Antiikin Kreikan agoroista asti. Ilman julkista tilaa länsimainen demokratia, kulttuuri ja tiede olisivat jääneet horrokseen.

Ranskalaisrunoilija Charles Baudelairen mukaan 1800-luvun modernin yhteiskunnan murroksia saattoi ymmärtää vain kaupunkia tarkkailemalla. Syntyi käsite flanöörista, päämäärättömästä suurkaupungin kulkijasta.

Juuri nyt on vaikea kuvitella aukiolle tooga-asuisia filosofeja tai modernia havainnoivia keikareita. Tuijotuskilpailijat ovat Paasosen mukaan jo ”mielenterveyden rajoilla”. Tarzanhuudoilla koetetaan herpauttaa vastustaja, kaiuttimista päälle pauhaa Adele.

Tämä on agora 2012.

Viideltä katutaso tulvii läpikulkijoita. Kuntosalin mainostajat pysäyttelevät heitä. Bussiterminaalin hulinassa istuu pokkaria lukeva nuori nainen. Hengaaja! Mutta Pirita odottaa töistä poikaystävää, joka jo saapuukin. Muita yleisöpenkkejä hän ei löytänyt.

Asiakaspaikkoja toki riittää. Jäätelökioskin tuolilla punanaamainen, rönttöfarkkuinen kadunmies kiskoo sipsejä ja katoaa ennen hätistelyä. Noin 80-vuotias muori taas on siirtänyt tuolin kauemmas kioskista ja istuu ylväästi ruskeassa kevättakissaan, selkä myyjiin päin. Hän odottelee poikaansa, muttei löytänyt penkkejä.

”Minä sitten otin tämän ja käänsin poispäin.” Kapinaa!

Ulkona Narinkkatorilla istutaan terassilla. Kysymys kaupunkitilasta ei katoa kesällä, vaan siirtyy ulos. Talvella jo älähdettiin kaupungin uusista, yhden hengen puistotuoleista. Ne nähtiin pötköttelyn vastaisina, vaikka käsinojineen niitä myös puolustettiin vanhusten ja liikuntaesteisten tuoleina.

Trikoisiin ja uimarenkaisiin sonnustautunut tyttölauma alkaa kontata Gekon ympäri. Luistelujoukkueen kastajaistempaus saa vartijoilta hyväksynnän.

Vieressä ”emäntää” odottava Eetu istuu kahden muovisen säilytyslaatikon päällä. Hän on kehittänyt ostoksista oman tuolin.

Juontaja kannustaa tuijotuskilpailijoita mölysauvalla.

Kartoitan löytämäni ilmaiset huvit. Tuijotuskisan, tietenkin. Kaupan juustomaistiaisia olen hakenut jo kahdesti. Konsolia voisi vielä hakata peliliikkeen ovella.

Ihmisiä voi katsella, jos löytää vapaan istumapaikan. Lueskella voi, jos pystyy keskittymään. Ehkä siihen kirjasto on kuitenkin osuvampi olohuone.

Koko ajatus julkisesta tilasta toreina tai kirjastoina on kuitenkin Pasi Mäenpään mukaan vanhentunut. Kauppakeskuksista on keskustoja haukatessaan tullut yhteiskunnan tärkein julkinen tila. Siksi näiden tilojen sisältöä pitäisi kehittää yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Voisi olla julkisia palveluja, vapaampaa aukioloa, valvonnan muutoksia.

Tänään olen nähnyt noin kymmenen eri vartijaa.

Kaikille yhteisenä paikkana kauppakeskus palaisi tutkijan mukaan juurilleen, kauppakujille ja toreille. Niitä keskusten bulevardit ja piazzat nytkin jäljittelevät nimillään.

Jatkossa käsitys julkisesta ja kaupallisesta tilasta saattaa murtua kokonaan. Kauppakeskus Ison Omenan asuntosiivistä kuljetaan yhdyskäytävää yksityiselle lääkäriasemalle. Ruotsalaisten vaateketjujen ja sushipisteen kanssa majailevat niin kirjasto kuin Kelakin.

Rajojen hämärtyminen vain lisää tarvetta huolehtia siitä, kuinka tasaarvoisesti kaduilta lohkottu tila kaupunkilaisia palvelee.

Puoli kahdeksalta tuijotuskisan voittaja on saanut 3 000 euron shekkinsä. Oma vitosen budjettini ylittyi jo vesipullon myötä.

Lavaa puretaan, energiajuoman sijasta aukiolla virtaavat taas ihmiset. Liityn massaan, läpikulkijoihin.

Sanat: Veera Jussila, Kuvat: Pietari Hatanpää

Humanistisessa tiedekunnassa on jo työstetty omin päin uusia, elokuussa alkavia opiskelukokonaisuuksia, kertoo tiedekunnan varadekaani Kirsi Saarikangas. Esimerkiksi arkeologia, kansatiede, Folkloristiikka ja taidehistoria muodostavat kulttuuriperintökokonaisuuden. Joskus siihen kenties haetaankin vain yhdellä kokeella. Ideana on, että naapuriaineista kootussa opintokokonaisuudessa on vähintään 25 opintopistettä uudenlaisia yhteisiä kursseja. Pääaineeseen erikoistutaan rinnakkain yhteisten opintojen kanssa. Tulevaisuudessa maisterivaiheen syventäviin opintoihin voisi kuitenkin riittää nykyistä 70 opintopistettä vähäisempi tausta aineesta, jotta pääaineen vaihto helpottuisi.
”Me emme ole tekemässä tästä ammattikoulua, mutta ihanteellisesti työelämässä tarvittavia taitoja opetettaisiin yhdessä substanssin kanssa. Yhteistyötaitoja, projektinhallintaa, kirjoittamista”, Saarikangas sanoo.
Siis lisää ryhmätöitä. Graduntekoakin voisi opettaa projektina.

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa reformiryhmän raportti on herättänyt hämmästystä, sanoo opintoasiainpäällikkö Tuula Hakkola. Paperin mukaan tiedekunnassa on jo aloitettu yleisemmän kanditutkinnon kehittäminen, mutta Hakkolan mukaan aiheesta on spekuloitu vasta yhdessä keskustelutilaisuudessa. Ei ole puhuttu siitä, mitä yleinen kandi käytännössä tarkoittaisi ja olisiko siinä järkeä.
Lähiaineissa yhteistä opetusta voisi lisätä, mutta Hakkola on skeptinen kovin yleisluontoisen kandin ajatuksesta.
”Se olisi toinen ylioppilastutkinto.”
Yleisluontoisen kandin jälkeen maisterivaiheeksi ei Hakkolan mukaan missään nimessä riittäisi kaksi vuotta.
”Reformiryhmän paperissa kaikkein epärealistisin ajatus on, että jo ennen kandia yliopistossa pitäisi joustavasti siirtyä yli tiedekuntarajojen. Se on mahdotonta meidän tyyppisessä tiedekunnassa, jossa on kova karsinta. Tänne olisi hirveästi tulijoita. Rahkeet eivät kestä.”
Reformiryhmän ehdotuksiin odotetaan lausuntoja yliopiston toimijoilta 25. toukokuuta asti. Kuka tahansa yliopistolainen voi lähettää kommentteja asiasta suunnittelujohtaja Jussi Karviselle.

Sanat: Veera Jussila