Skeggs on yhteiskuntatieteen superjulkkis, joka on kirjoituksissaan perehtynyt etenkin luokkakysymyksiin. Vaikka kello käy jo viittä, ja takana on pitkä symposiumpäivä Helsingin yliopistolla, Skeggs jaksaa vitsailla.

Mutta kun luokkasosiologi pääsee vauhtiin puhuessaan työelämästä, on sanomasta tonttuilu kaukana. ”Aikamme joustavan työn ihanne on ajanut yhteiskunnan yhä pahenevaan kilpailun ja työmäärän kasvun kierteeseen”, Skeggs lataa.

Ajatus joustavasta työstä on hänestä myytti. Käsitteellä hän tarkoittaa työnkuvan ja työajan jatkuvaa muutosta, työsuhteiden ja -ehtojen epävirallistumista sekä työn ja muun elämän eron sumentumista.

Skeggsin mukaan alati turvattomammaksi käyvässä työelämässä häviäjä ei ole vain työväenluokka vaan myös korkeakoulutettu keskiluokka, joka työskentelee parhaillaan itseään hengiltä. Ihmiset tekevät hänestä käsittämättömän pitkiä viikkoja.

”Sanotaan, että esimerkiksi akateemisen työn hienous on sen joustavuus – mutta mitä se auttaa, että saat tulla töihin kymmeneltä kello yhdeksän sijaan, jos töissä joutuu
olemaan puoleenyöhön?”

Joustavuudesta on Skeggsin mielestä tullut nyky-yhteiskuntamme luokkamäärittäjä – se yhdistetään onnistumiseen, keskiluokkaiseen etuoikeuteen. Ja juuri siihen kytkeytyykin hänestä aikamme suurin huijaus.

”Keskiluokkaiset luulevat, että heillä on vapaa tulevaisuus. He kuvittelevat olevansa joustavia ja tekevänsä jotain työläisiä parempaa, vaikka todellisuudessa he vain riistävät itseään.” Joustavan ihmisen koko elämästä tulee yhtä työprojektia.

Skeggs katsoo, että nykyajan ihanneihminen on se, joka ajattelee itseään yksityisyrityksenä. Ihannetta palvotaanm myös Helsingin yliopistossa, jossa opiskelijoita kehotetaan yhä hanakammin tuotteistamaan omaa osaamistaan ja harkitsemaan yrittäjyyttä. Asioita tehdään ansioluettelo mielessä, ja ihmissuhteet nähdään verkostoitumisena.

Keskiluokan sisäistämän huijauksen keskiössä on Skeggsin mielestä kilpailu.

”Kilpailu ja yhä suurempien palkkioiden hakeminen ajaa ihmisiä, ei se, että he haluisivat tehdä juuri tekemäänsä työtä.”

Jotta pääsisimme pahenevasta työspiraalista irti, meidän pitäisi oppia Skeggsin mukaan kilpailemaan vähemmän. Se ei ole kuitenkaan aivan yksinkertaista. Hän myöntää itsekin olevansa siihen kykenemätön.

”Perheeni ihmettelee, miksi työskentelen niin paljon, vaikkei olisi pakko. Kilpailun sisäistäminen alkoi yliopistolla.”

Kun kilpailupuhe on lyönyt läpi kodeissa, kouluissa, politiikassa ja mediassa, on Skeggsin mukaan ymmärrettävää, että siitä on vaikea irrottautua.

Skeggs näkee oman roolinsa yhteiskuntatieteilijänä välittäjänä, heikompien kuvaajana ja edustajana, joka pyrkii puuttumaan sortaviin valtarakenteisiin.

”Tekstini puhuttelevat valtaapitäviä. Ihmisiä, jotka organisoivat sosiaalipolitiikkaa ja kaikkia heitä, jotka hyväksikäyttävät kuvaamiani ihmisiä”, hän sanoo.

”Olen aina tehnyt töitä asioiden kanssa, jotka alkavat marginaaleista. Koen luokan agendalla pitämisen tehtäväkseni akatemian sisällä.”

Yhteiskuntatieteilijät ajattelevat Skeggsin mukaan usein, että vaikka teoria olisi poliittista, akateemikkojen ei kuulu puuttua ympäristönsä konkreettisiin epäkohtiin. Hänestä moinen ajattelutapa on outo. Onneksi hän näkee sen olevan vähitellen väistymässä.

”Yliopistojen poliittisuus on suuressa muutoksessa. Kaksi vuotta sitten Lontoon suurten mielenosoitusten aikana koko laitoksemme – opiskelijatja joka ikinen henkilökunnan jäsen – oli kaduilla osoittamassa mieltään. Nykyinen hallituksemme on toden teolla ravistellut ihmiset hereille – kun politiikkaa on enää mahdoton piilotella, on siihen vastattava.”

KUKA

Beverley Skeggs toimii professorina ja sosiologian laitoksen johtaja Goldsmithsin collegessa Lontoossa. Luokka-analyysiin ja feminismiin painottunut Skeggs on alansa johtavia tutkijoita. Varsinkin hänen kirjansa Formations of Class and Gender (1997) ja Class, Self and Culture (2004) ovat saaneet suurta kansainvälistä huomiota. Viime vuonna hän toimitti Helen Woodin kanssa teoksen Reality television and Class. Skeggs vieraili Helsingissä huhtikuussa poikkitieteellisessä symposiumissa, joka käsitteli self-käsitteen muutosta kulttuurisessa, lääketieteellisessä ja poliittisessa kontekstissa.

Sanat: Otso Harju, Kuva: Pietari Hatanpää

”Mitä tarkoittaa 2:1?”, kysyy erityisopettaja Jaana Hintikka.

Vastausta ei tarvitse odottaa kauaa, sillä nyt kerrataan jo aiemmin opittua asiaa.

”Se tuplaantuu”, vastaa Benjamin.

Luokassa on tänään vain kuusi oppilasta, joten Hintikka ehtii ripeästi tarkastamaan, mitä kotitehtäville kuuluu. Melkein kaikkien läksyissä on puutteita. Niitä korjataan iltapäivällä kotiläksypajassa.

Mikaelin koulu on erityiskoulu, vanhalla kielellä tarkkis. Se on yhä harvinaisemmaksi käyvä laitos suomalaisessa koulujärjestelmässä.

Erityisopetus sinänsä ei ole Suomessa harvinaista, pikemminkin päinvastoin. Noin joka kolmas koululainen on nykyään erityisoppilas. Suurin osa saa vain osan opetuksestaan erityisopetuksessa, mutta täysipäiväisiä erityisoppilaitakin on lähes 50 000, yli kahdeksan prosenttia peruskoululaisista. Heidän määränsä on 15 vuodessa lähes kolminkertaistunut.

Erityiskouluissa on kuitenkin enää vajaat 7 000 oppilasta, kun huippuvuonna 1998 määrä oli 12 000.

Oppilasmäärät pienenevät, koska erityisoppilaat halutaan siirtää yleisopetusta antaviin kouluihin. Yhä useammassa koulussa on siis erityisluokka tai -luokkia.Erityisoppilaita opetetaan myös mahdollisuuksien mukaan tavallisissa koululuokissa.

Muutos etenee Suomessa vähitellen. Lahdessa erityiskouluverkko purettiin jo viime vuosikymmenellä, nyt vastaavaa myllerrystä tekee Vantaa. Turku kuuluu kuntiin, joissa on vahva eriytetyn erityisopetuksen perinne.

Mikaelin koulun rehtori Jyrki Latva on työskennellyt erityisoppilaiden parissa koko opettajanuransa, 1980-luvulta asti. Mikaelin koulun oppilailla ei ole oppimisvaikeuksia, kuten monilla erityisoppilaista. Sen sijaan sosiaalisissa taidoissa on puutteita, joten isossa ryhmässä opiskelu ontuu.

”Oppilaat ovat moniongelmaisempia kuin aiemmin. Ennen oli kasvattamattomia, isättömiä tarkkispoikia, jotka piti laittaa ruotuun, ja asia oli sillä selvä.”

Nyt pitää miettiä tarkasti, mikä auttaisi kutakin oppilasta.

”Työ on vaikeutunut, kun oppilaiden ongelmat ovat kasvaneet ja moninaistuneet.”

Erityisoppilaiden määrän kasvulle on etsitty tarmokkaasti syitä. Opettajia on syytetty ongelmaoppilaiden sysäämisestä liian herkästi erityisopetukseen. Toisaalta lasten käyttäytymisongelmiin ja oppimisvaikeuksiin kiinnitetään nykyään aiempaa herkemmin huomiota, esimerkiksi ADHD-diagnoosin muodossa.

Kriitikkojen mielestä vika ei löydy lapsista, vaan erityisopetuksen yleistyminen kuvaa pikemminkin tarjonnan kehitystä.

”Ei ole oppilaan etu, että hän jää pyörimään yleisopetukseen, jos häntä ei pystytä siellä opettamaan”, Latva sanoo.

Osa Mikaelin koulun oppilaista käy koko peruskoulunsa siellä, osa siirtyy sinne aloitettuaan ensin yleisopetuksessa. Usein oppilas siirtyy Mikaeliin ensimmäisellä tai toisella luokalla.

”Syinä ovat yleensä levottomuus, keskittymiskyvyttömyys ja käytöshäiriöt. Opettajan aika ei riitä, kun luokassa on 25 lasta tai enemmän.”

Latvan mielestä Mikaelin koulu on sen oppilaille oikea paikka. Erityisopetusta ei pidä kuitenkaan niputtaa liikaa.

”Lievistä oppimisvaikeuksista kärsivät ovat niitä, joita saadaan autettua tehostetulla tuella yleisopetuksessa. Ei ketään tietenkään kannata siirtää erityiskouluun sen takia, että on vaikeuksia matematiikassa. Sopeutumattomia taas ei saada hoidettua sillä, että olet viikossa tunnin tai kaksi erityisopettajan luona.”

6B:n tunti on ohi, ja oppilaat kirmaavat välitunnille. Jaana Hintikka suuntaa opettajainhuoneeseen.

Käytävällä istuu kaksi oppilasta. Heidän välituntinsa kuluvat erikoisvalvonnassa, sillä pihalla he ovat aiheuttaneet toistuvasti ongelmia.

Hintikka on työskennellyt erityisopettajana kymmenen vuotta. Hän valmistelee väitöskirjaa, jossa hän tutkii Aggression portaat -ohjelman vaikutusta Mikaelin koulun luokkien toimintaan. Verrokkeina on vastaavia erityisluokkia ympäröivistä kunnista.

”Ajatuksena on, että oppilaat oppisivat tunnistamaan erilaisia tunnetiloja ja hallitsemaan niitä.”

Luokissa on esillä liikennevalomalli muistuttamassa itsehillinnän keinoista. Oppilaita opetetaan laskemaan kymmeneen, kun he hermostuvat. Lisäksi tunnetiloja käydään läpi pantomiimiesityksissä ja keskusteluissa. Niissä mietitään esimerkiksi, mikä on normaali tapa riidellä. Myös rentoutumisharjoitukset ovat tärkeitä.

”Lasten sisällä on paljon patoutunutta vihaa ja tunteita, joita pitäisi päästä suotuisalla tavalla purkamaan.”

Se, mitä oppilaille jää menetelmästä käteen, riippuu Hintikan mukaan pitkälti lapsesta. 6B-luokan oppilaista moni siirtyy yleisopetukseen yläkoulussa.

”Luokassa pitää olla hyvä tunnelma ja luottamuksen ilmapiiri. Opettajan vastuu on suuri.”

Yllätyksettömyys, jämäkkyys ja selvät rajat. Jyrki Latvan mukaan Mikaelin koulussa ei harjoiteta rakettitiedettä tai keksitä pyörää uudestaan.Esimerkiksi kolmannen ja neljännen luokan oppilaat treenaavat ryhmässä toimimista liikuntapäivässä joka perjantai.

”Tämä on sellaista kansakoulumaista toimintaa: aikuiset ovat aikuisia ja lapset lapsia. Aikuisilla on ehdoton auktoriteetti, muksut eivät väitä opettajille vastaan tai haistattele.”

Koulun voimavara on Latvan mukaan se, että kaikki opettajat ovat sitoutuneet yhteiseen linjaan. Esimerkiksi rästiläksyjen tekeminen iltapäivän läksytunnilla on tärkeä oppimisen tukijalka.

Monet lapsista jäävät vapaaehtoisesti kouluun rustaamaan päivän läksyt, koska se on helpompaa kuin opiskelu kotona.

”Perheet, joilla on lapsia myös yleisopetuksessa, saattavat kritisoida meitä siitä, että täällä lapsilla on huomattavasti enemmän läksyjä. Välillä mietin, että onko oppimisen tasosta jouduttu tinkimään yleisopetuksessa jonkun verran, kun on laaja kirjo oppilaita.”

Latva myöntää, että varsinkin murrosikäisten kanssa työskentely on välillä vaikeaa. Pinnaukseen on mahdotonta puuttua tehokkaasti. Yleensä yläasteen lopulla nuorten motivaatio kuitenkin kohenee. Monelle valkenee, että ilman peruskoulun päättötodistusta elämä on hyvin hankalaa.

Tiukka opetuskuri on Latvan mukaan oppilaiden oikeus. Toisen asteen opinnoissa ei pärjää, jos peruskoulussa ei ole saanut riittävää pohjaa. Mikaelin koulun ysiluokkalaisista yli 90 prosenttia pääsee kiinni toisen asteen opintoihin, jotkut heistä jatkavat lukioon.

Ysiluokkalaiset Nico Suhonen ja Jonne Ranta aloittavat syksyllä ammattiopinnot. Suhosen kaavailee graafisen alan opintoja, Ranta hakee kone- ja metallipuolelle.

Molemmat nuoret miehet siirtyivät Mikaeliin kesken peruskoulun, Ranta toisella luokalla, Suhonen neljännellä. Koulunkäynti normaalikokoisessa luokassa ei luonnistunut.

”Sähläsin vain, en ollut kiinnostunut koulusta. Opettajat eivät jaksaneet sitä”, Suhonen summaa.

Molemmat kertovat viihtyvänsä erityiskoulussa. Sosiaaliseen elämään Mikaelissa olo ei ole vaikuttanut, kaverit ovat kotinurkilla asuvia yleisopetuslaisia.

”Kaikki tietävät, että tämä on normaali koulu, eikä täällä olemisessa ole mitään ihmeellistä”, Suhonen sanoo.

Mikaelin koulun luonne tunnetaan Rannan mukaan Turussa hyvin.

”Ei tämä eroa muuten kuin, että luokalla on vähemmän oppilaita, ja opettajat ehtivät opettaa kaikkia.”

Nuoret miehet kertovat, että varsinkin seiskaluokalla koulunkäynnistä ei välillä meinannut tulla mitään. Nyt molempien keskiarvo on noussut numerolla vaikeimmista ajoista.

”Koulu olisi mennyt muualla varmaan huonommin. Isossa luokassa putoaisi helpommin kärryiltä. Meillä saa puolessa minuutissa apua, kun viittaa”, Suhonen miettii.

Molempia mietityttää syksy ja jatko-opintojen alku.

”Uskon, että pystyn olemaan siellä. Koulusta lentää helposti ulos, jos ei osaa olla, eikä tee mitään”, Ranta miettii.

”Ei siellä viitsi sählätä, kun kaikki katsoisivat, että mikä tuo äijä on”, Suhonen summaa.

Sanat: Hannu Hallamaa, Kuvat: Kaarina Salmi

”Kiersin monta seurakuntaa, mutta täällä löysin Jumalan”, kertoo Nigeriasta parikymmentä vuotta sitten Suomeen muuttanut Opara Innocent Amah, kun Namrood pyytää kastettaviaesittelemään seurakunnalle itsensä.

Amah syntyi katoliseksi. Suomessa hän kävi ensin luterilaisessa kirkossa, mutta vasta helluntaiseurakunnassa hän tunsi tulleensa hengelliseen kotiinsa.

Näin tuntee moni muukin maahanmuuttaja. Huomattava osa helluntaiseurakunnissa kastettavista on muualla kuin Suomessa syntyneitä.

Amahin vaimo kävi kasteella jo nuorena Nigeriassa. Tänään Leppävaarassa asuva perhe suuntaa juhlistamaan isän kastetta hampurilaiselle McDonaldsiin keskustaan.

Teologian tutkija Samuel Ruohomäki Åbo Akademista veikkaa, että kahdenkymmenen vuoden päästä helluntaiseurakuntien jumalanpalvelusväestä jopa puolet saattaa olla muualla kuin Suomessa syntyneitä.

Miksi juuri helluntaiseurakunnat ovat onnistuneet maahanmuuttajatyössään niin hyvin?

Syitä kansainvälisyydelle on monia. Samaan aikaan kun pohjoisella pallonpuoliskolla väki maallistuu, karismaattis helluntailaiset kirkot kasvavat vauhdikkaasti Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Yhä useampi Suomeen tulevista maahanmuuttajista on siis kuulunut helluntaiseurakuntaan jo kotimaassaan. Kristittyjä on Suomeen saapuvista maahanmuuttajista vähän yli puolet.

Suomen helluntailaiset tekivät 2000-luvun alussa strategisen päätöksen, jossa maahanmuuttajatyöstä tehtiin osa lähetystyötä. Siihen seurakunnat eivät saaneet valtiollista tukea, vaan niiden rahoitus perustuu lahjoituksiin.

”Ihmiset tukevat mielellään lähetystyötä”, kertoo seurakuntapastori Esko Matikainen Hakaniemen Saalemista.

Muualta tulleille räätälöitiin omia jumalanpalveluksia ja sosiaalipalveluja. Apua tarjottiin niin paperiasioihin kuin avio-ongelmiinkin.

”Pääpaino oli kuitenkin enemmän hengellisessä kuin sosiaalisessa työssä”, jatkaa Matikainen.

Karismaattis-helluntailaiselle uskolle on luonteenomaista kokemuksellinen kristillisyys. Siihen liittyy keskeisesti ajatus armolahjoista, kuten kielillä puhumisesta ja sairauksien parantamisesta.

Myös luterilaisessa kirkossa tehdään maahanmuuttajatyötä, mutta esimerkiksi afrikkalaistaustaisia ei ole saatu toistaiseksi mukaan yhtä menestyksekkäästi kuin herätysliikkeissä. Jäyhä jumalanpalveluskaava mollibiiseineen karkottaa helposti eläväisempään menoon tottuneet. Suomessa luterilaisen kirkon kaste edellyttää vielä toistaiseksi maahanmuuttajalta kotikuntaa, mutta lakia ollaan muuttumassa. Luterilaisuus on ollut myös hyvin kielikeskeinen uskonto, ruotsinkielisetkin
on perinteisesti erotettu omaksi hiippakunnakseen.

Piispankokouksen vt. pääsihteeri Jyri Komulaisen mukaan luterilaisen kirkon avainkysymys onkin tulevaisuudessa se, pystyykö se ekumeenisessa hengessä luomaan yhteyksiä maahanmuuttajien kristillisyyteen.

Saalemissa yksi tapa kunnioittaa maahanmuuttajien omia perinteitä on tukea kansallisten ryhmien toimintaa taloudellisesti ja tiloja antamalla.

”Tapa harjoittaa helluntailaista uskoa on hyvin toisennäköistä esimerkiksi Kongossa kuin Suomessa. Ei voi olettaa, että maahanmuuttajat voisivat kieltä osaamatta heti tuntea yhteyttä siihen jumalanpalvelusmuotoon, joka meillä on”, sanoo Matikainen.

Sunnuntai-iltapäivisin Hakaniemessä jumalanpalveluksia järjestetään esimerkiksi lingalaksi.

Basso paukkuu kelmeässä keinovalossa. Keltaiseen juhlapukuun sonnustautunut nainen lausuu esirukousta mikrofoniin. Punapaitaisen miehen kädet nousevat ylistämään. Myös hän rukoilee ääneen. Kaksi eturivissä istuvaa pikkutyttöä nakertaa piparia. Rukoukset sekoittuvat bändin pauhuun.

Kello on kolme sunnuntaina. Alkamassa on jumalanpalvelus lingalaksi Saalemin alasalissa. Lingalaa puhutaan Angolassa ja Kongossa. Lähes jokaisen penkkirivin päähän on parkkeerattu joko lastenrattaat tai kantokoppa. ”

Ihmiset tulevat tänne, kun kerkeävät. Moni työskentelee lähi- tai sairaanhoitajana, ja he tulevat, kun työvuorot loppuvat”, huikkaa ovelta pastori Eugene Mokulu, joka aloitti lingalankielisen jumalanpalvelustoiminnan Hakaniemessä vuonna 1997.

Neljältä, kun salissa on enemmän ihmisiä, mikrofoni annetaan keuruulaiselle Marko Halttuselle, joka saarnaa ranskaksi. Mokulu tulkkaa vieressä lingalaksi.

Moni kaivaa esille joko Raamatun tai muistivihon ja kirjaa saarnaa kuunnellessaan mietteitään ylös.

Saalemissa pidetään tärkeänä, että kansalliset ryhmät ovat osa seurakuntaa, eikä ryhmien itsenäistymistä omiksi seurakunnikseen ole erikseen tuettu. Välillä järjestetään yhteisiä palveluksia, ja tilaisuuksia pyritään tulkkaamaan puolin ja toisin.

”Kyllähän täällä on kohdattu monella tavalla ja monella tasolla, mutta johtajien asenne on hyvin selvä: maahanmuuttajat kuuluvat ehdottomasti tähän seurakuntaan”, seurakuntapastori Esko Matikainen sanoo.

Sanat: Maria Ruuska, Kuvat: Maija Astikainen

Rahkansyöntikisat ovat Intiassa hyvin perinteisiä, mutta niitä ei ole järjestetty kovin usein viime vuosina. Kyseessä oli myös tiettävästi ensimmäinen kerta, kun kilpailu järjestettiin korkeakoulussa.

Päivää ennen hindujen pyhää juhlapäivää Makar Sankrantia pidetyn tapahtuman järjestämisestä vastasi instituutin rehtori Asha Singh. Singh kertoi The Telegraphille viettäneensä usein Makar Sankratia kollegoidensa kanssa, mutta tahtoneensa tänä vuonna juhlistaa päivää toisenlaisella tavalla.

Kisassa ei rajattu syömiseen käytettävää aikaa, eikä kilpailijoiden myöskään tullut lappaa suuhunsa ennaltapäätettyä määrää rahkaa. AInoana tavoitteena oli syödä niin paljon kuin suinkin mahdollista. Rahkan makua tasapainottamaan kilpailijoille tarjottiin myös muun muassa mausteista vihannescurrya.

Yhteensä yli 300 opiskelijaa, opettajaa ja instituutin muuta henkilökuntaa otti osaa kilpailuun. Voittajaksi selviytyi matematiikan laitoksen johtaja, professori Ajay Kumar. Hänen onnistui ahmia kaksi ja puoli kiloa rahkaa viidessätoista minuutissa.

“Ainoa strategiani oli olla pysähtymättä hetkeksikään”, voittoisa Kumar selvitti jälkeenpäin. “Pidin silmäni kiinni ja söin niin paljon rahkaa kuin kerralla kykenin.”

Yksikään opiskelija ei yltänyt kisassa mitalisijoille. Toiseksi kisassa sijoittui instituutin kirjastonhoitaja ja kolmanneksi jo eläkkeellä oleva opettaja.

Sanat: Oona Juutinen

Helposti unohtuu, että kantakaupungin ylpeä asukki elää ostaroituvaa arkea. Metroasemalle tai kahvilaan sovittua kohtaamista päällystää lasikatto. Uuden ajan kauppakeskus matkii luonnonvalolla ja kivilattiaisilla käytävillä ympäristöään. Se on vastakohta entisajan tavaratalolle, johon astuttiin kadulta aistimaan outoa, hienoa maailmaa.

Kaupungin avoimessa tilassa riittää nyt tapahtumia: on kirppispäivää, korttelijuhlia, uusia festareita. Samaan aikaan katetut käytävät raivaavat kaupungin sisälle kaupunkia, jossa pätevät julkisesta tilasta poikkeavat ehdot. Uusiin tapahtumiin kuuluu myös Ihana Helsinki -festivaali, jossa kaupungin ja yritysten yhteistyönä mahdollistetaan esimerkiksi yöshoppailu.

Tempausten keskellä voikin pysähtyä katsomaan rakenteita – ihan kirjaimellisesti. Sosiologi Pasi Mäenpään mielestä puolijulkiset lasikorttelit on jo hyväksyttävä kaupungin tärkeimmäksi julkiseksi tilaksi. Siksi niiltä pitää vaatia elävyyttä ja oikeuksia, jotka pätisivät niiden lohkaisemassa katutilassakin. Silloin ihmiset voisivat kohdata joukoissa – myös poukkoilevat teinit. Hyvässä kaupungissa mummu löytää tuolin ilman mochaccino-mukiakin.

Sanat: Veera Jussila

”Jääkarhujen takia pitää aina olla ase mukana, jos tästä taajamasta jonnekin lähtee”, kirjoittaa Kauko Huippuvuorilta, jossa hän osallistuu kuukauden mittaiselle arktisen meribiologian kurssille.

Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun Kauko jalkautuu opintojensa aikana maastoon. Hän on seilannut tutkimusaluksen kyydissä Lofooteille, tunnistanut lajeja Ranskan etelärannikolla ja tutustunut Grönlanninmerellä hylkeiden fysiologiaan. Kun päälle lasketaan vielä intensiivijaksot kotimaisilla tutkimusasemilla, on Kauko viettänyt opintojensa aikana kenttäkursseilla lähes viisi kuukautta.

”Olisi absurdia, jos ei koskaan tutustuisi tutkimaansa elinympäristöön, vaan opiskelisi pelkästään teoriaa. Asiat pitää tehdä ja kokeilla itse, pelkkä kuvien katselu ei riitä”, Kauko kirjoittaa.

Kenttäkurssit kuuluvat kiinteästi luonnontieteitä opiskelevien kesäkuukausiin, mutta leirityyppinen opiskelu on alkanut kiinnostaa muitakin. Tietojenkäsittelytieteen opiskelijoiden koodausleireillä on ohjelmoitu Windowspuhelinta ja Aalto-yliopiston Service Campillä opeteltu palvelumuotoilua. Erityisen kovasti leireistä intoillaan siellä, missä start-up ja innovaatio kuuluvat päivittäiseen sanavarastoon.

”Leiri on poikkeustila, vähän samaan tyyliin kuin karnevaali tai festivaali. Ihmiset käyttäytyvät leirillä toisin kuin arkena. Esimerkiksi luottamus vieraisiin ihmisiin syntyy todella nopeasti”, sanoo tutkija Outi Kuittinen Demos Helsingiltä.

Demos ja Sitra järjestävät kesällä järjestyksessään kolmannen Peloton-innovaatioleirin. Kolmipäiväisen leirin aikana toisilleen entuudestaan tuntemattomat osallistujat rakentavat ryhmissä yritysideoita, jotka tukevat kestävää kehitystä.”Poikkeustila saa ihmiset venymään. Se, että pystyy keskittymään yhteen asiaan muutaman päivän ajan alkaa olla harvinaista tänä päivänä.”

Kuittisen mukaan eniten leiriläisiä motivoivat kuitenkin toiset ihmiset.

”Leiri on yhdessä tekemisen festivaali, ja siksi hyvään tunnelmaan ei voi panostaa liikaa.”

Samoilla linjoilla on opiskelijoille suunnattua Summer of Startups-yrittäjyysohjelmaa pyörittävä Juho Kokkola. Vaikka SoS:n osaanottajat tulevat kahden kuukauden intensiivijaksolle valmiissa tiimeissä, muovautuu mukanaolijoista tiivis porukka.

”Toisten tiimien edistymisen seuraaminen antaa motivaatiota myös omaan työntekoon. Tiimit laitetaan miettimään toistensa keissejä, mistä saa freesejä ideoita myös omaan tekemiseensä.”

Yliopistolla voisi olla paljon opittavaa siitä, miten leireillä opitaan, sanoo kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka.

”Kaikkien olisi hyvä mennä leirille, jotta huomaisi, kuinka epätehokasta perinteinen yliopisto-opiskelu usein on,” hän sanoo.

Lonka vetää Helsingin yliopistossa kasvatuspsykologian tutkimusryhmää, jonka yhtenä fokuksena ovat uudenlaiset oppimisympäristöt. Longan mukaan yliopistoon vakiintuneet käytännöt – seminaari, luento ja kirjatentti – ovat peräisin ajalta, jolloin edes kirjapainotaitoa ei ollut keksitty. Tankkaus, oksennus, unohdus -tyyppinen bulimiaoppiminen pitää pintansa, vaikka tieto kulkee kirjassa tai kännykässä mukanamme minne vain.

Leirillä hierarkiat poistuvat, ja kaikki ovat hetken leiriläisiä. Opiskelijat saattavat nähdä professorin ensimmäistä kertaa verkkareissa keittämässä puuroa leirinuotiolla.

”Leiri on otollinen tilaisuus nähdä asiat toisin. Siksi se soveltuu hyvin juuri uusien asioiden kehittämiseen.”

Leirimuotoinen opiskelu tukee ajatusta, jonka mukaan oppimista tapahtuu koko ajan ja kaikkialla. Lounaskeskustelu ja saunanlämmittäminen ovat oppimista siinä missä luento tai seminaarityökin.

Longan mukaan ei kuitenkaan riitä, että leirillä ”vain jutellaan”. Jotta leiriltä jäisi käteen muutakin kuin siiderinkatkuisia saunamuistoja, pitää suunnittelun olla ammattimaista. Lonka lähettäisi mieluusti jokaiselle leirille ryhmäprosesseihin erikoistuneen vetäjän.

”Savusaunan lämmittämisenkin voisi jakaa yhden tiimin tehtäväksi. Jälkikäteen voisi tarkastella, miten roolit menivät työnjaossa ja mitä leiriläinen voisi oppia omasta johtajuudestaan.”

Koska leirien järjestäminen on kallista, Lonka miettisi, miten leirin elementtejä voisi hyödyntää yliopistokampuksilla. Lääketieteellisessä tiedekunnassa käytetty ongelmalähtöinen oppiminen voisi toimia myös humanistisilla tai valtiotieteellisillä aloilla. Opettajat voisivat rohkeammin irtautua luentosalista ja opettaa välillä vaikka kahvilassa.

”Kasvatuspsykologian pääaineessa opiskellaan pienryhmässä yli kolmen vuoden ajan. Kehotan myös massaluennoille osallistuvia kokoontumaan pienissä ryhmissä mahdollisimman erilaisissa ympäristöissä – vaikka kylpylässä, hohtokeilaamassa tai piknikillä.”

Sanat: Verna Kuutti

Kutsu vastaanotolle lähtee, jos ensimmäisenä vuonna täytettävässä terveyskyselyssä alkoholinkäyttöosion pistemäärä ylittää riskirajan. Viime lukuvuonna se ylittyi 13 prosentilla fukseista.

Etenkin naisten alkoholinkäyttö on lisääntynyt viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana huomattavasti. Pikkutissuttelu ei enää riitä, vaan kertakulutus on suurta. Sama ilmiö on havaittu myös YTHS:ssä.

Kaikille opiskelijoille tehtiin terveyskysely viimeksi neljä vuotta sitten. Silloin joka neljäs mies ja joka kymmenes nainen kuului runsaasti alkoholia kuluttaviin.

Oonalla on päällisin puolin kaikki hyvin: kiva koti Punavuoressa, mielenkiintoinen työ ja jalkapalloilija poikaystävänä. Harva hänen lähipiiristään tietää, että Oona on juonut 12-vuotiaasta asti lähes joka viikonloppu. Alaikäisenä hän kulutti viikonloppunsa muiden pikkupaikkakuntalaisten nuorten kanssa juomalla blandattua pirtua.

Fuksivuonna alkoholinkäyttö lisääntyi, sillä ainejärjestön bileitä oli jopa kolme kertaa viikossa. Oona ei halunnut juhlia selvänä, kun kukaan muukaan ei sitä tehnyt. Joskus hän joutui aamulla perumaan työvuoroja, kun juhlinta oli venynyt pikkutunneille.

Reilu vuosi sitten Oona huolestui, kun hänen muistissaan alkoi olla bileiltoja koskevia aukkoja. Myös uusi poikaystävä auttoi näkemään tilanteen ulkopuolisen silmin.

Oona hakeutui lääkäriin. Hänellä diagnosoitiin alkoholin liikakäytön aiheuttama vakava masennus, ja hän aloitti terapian.

Tampereen YTHS:n ylilääkärin Aira Virtalan mukaan alkoholilla lääkitään mieltä nykyään valitettavan usein.

YTHS:ssä on ollut jo muutaman vuoden ajan käynnissä Päihde ja mieli -hanke, jonka tarkoituksena on lisätä yhteistyötä yleis- ja mielenterveyshoidon välillä. Yhä useammalla opiskelijalla on sekä mielenterveys- että päihdeongelma, mutta palvelut ovat erillään. Tavoitteena on koota apu yhdelle ovelle. Aiemmin YTHS:llä kehotettiin opiskelijoita hakeutumaan alkoholiongelmansa kanssa esimerkiksi A-klinikalle, mutta moni jätti menemättä.

Tampereen YTHS on toiminut hankkeessa pilottina, ja se on aloittanut yhteistyön A-klinikan kanssa. Kokemukset ovat olleet hyviä. Päihdeongelmaan liittyvät hoitoneuvottelut järjestetään Tampereella siten, että tarvittaessa paikalle kutsutaan potilaan ja YTHS:n työntekijän lisäksi A-klinikan työntekijä. Helsingin YTHS aloittaa yhteistyön A-klinikan kanssa syksyllä.

Oona ei pidä itseään alkoholistina.Hän kuitenkin pelkää, että vielä joskus alkoholi ottaa hänestä vallan. Helsingin YTHS:n yleislääkäri Ulla Salosen mukaan alkoholismille on ominaista jatkuva, usein toistuva tai pakonomainen juominen riippumatta sen aiheuttamista sosiaalisista ja terveydellisistä haitoista. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoistutkija Heli Mustosen mukaan nuorten naisten alkoholinkäytön kohdalla ei kuitenkaan voida vielä puhua alkoholismista, sillä varsinaisen riippuvuuden kehittyminen vaatii aikaa.

Helsingin alueen Anonyymeistä Alkoholisteista kerrotaan, että AAkokouksissa käy jonkin verran nuoria naisia, mutta kolmenkympin rajapyykin ylittäneitä naisia näkyy sen sijaan paljon.

Helsingin AA:n tiedotustoimikunnan sihteerin mukaan naisten määrä kokouksissa on kasvanut viime vuosina. Naisia on kokouksissa kävijöistä noin kolmannes.

Nykyään Oona juo enää harvoin ja kohtuudella. Hänet valtaa usein viikonlopun lähestyessä kuitenkin levoton tunne.

”Onhan se vähän… Kun ei ole enää niitä kreisejä tarinoita kerrottavana.” Ylilääkäri Aira Virtala myöntää, että alkoholilla on kohtuullisesti käytettynä myös myönteisiä ominaisuuksia. Joidenkin kohdalla esimerkiksi sosiaalisuus lisääntyy.

Oona on tyytyväinen tämänhetkiseen elämäänsä, jossa alkoholi ei näyttele enää pääroolia. ”Miksi ihmiset haluavat elää ilman todellista vapautta ja iloa? Kun se, mikä tulee alkoholista, on täysin tuotettua”, hän miettii.

Oonan nimi on muutettu

Sanat: Saija Viitala

”Yksi asia, mitä välillä kaipaan, on kiltteys”, Hyvönen kertoo, vaikka hän työnsä takia viettääkin edelleen paljon aikaa myös synnyinmaassaan.

”Ruotsalaisilla on paljon suurempi konfliktinpelko kuin ranskalaisilla, mikä tekee asiat helpommiksi. Ranskassa joutuu riitelemään joka asiasta. Ruotsissa jokainen on keskenään samaa mieltä”, Hyvönen sanoo.

”En tiedä, onko se välttämättä hyvä asia, mutta se on miellyttävää.” Hyvönen vastaa puhelimeen entisessä kotikaupungissaan Tukholmassa, jossa hän harjoittelee uuden yhtyeensä kanssa pian alkavaa Euroopan kiertuetta varten.

Hyvönen syntyi Robertsfors-nimisellä pienellä teollisuuspaikkakunnalla, joka sijaitsee Länsipohjan läänissä Pohjois-Ruotsissa.

”Se oli kiva paikka kasvaa isoksi. Lapselle ympäristö oli maailman harmonisin – ainakin siihen asti, kunnes tuli teini-ikään. Sitten se vaikutti tosi tylsältä.”

Kotona oli piano, jonka soittamisesta hän innostui jo pienenä.

”Siitä oli hyvin helppo saada aikaan hieno soundi, kunhan vain pimputti. Nokkahuilulla oli paljon vaikeampaa soittaa hyvältä kuulostava nuotti.”

Lähes pelkästään pianolla säestetty Until Death Comes -debyyttialbumi oli arvostelu- ja myyntimenestys paitsi Ruotsissa, myös maailmalla. Sitä seuranneiden pitkien kiertueiden jälkeen Hyvönen osti talon lapsuudenmaisemistaan, jossa hän kirjoitti kakkoslevynsä Silence Is Wild.

Artisti muutti Pariisiin syksyllä 2010, koska hän kaipasi muutosta elämäänsä tusinan Tukholmassa vietetyn vuoden jälkeen. Tyypillisesti ruotsalaiset lauluntekijät ovat muuttaneet New Yorkiin, jossa asuvat muun muassa Anna Ternheim, Lykke Li ja Nina Persson.

”Harkitsin sitä itsekin!” Hyvönen sanoo ja purskahtaa nauruun.

”Kaksi paikkaa, johon sekä mieheni että minä olisimme halunneet muuttaa, olivat Brooklyn ja Pariisi. Ajattelin, että levyttämisen takia olisi parempi asua Pariisissa, koska se on lähempänä.”

Hyvönen paljastaa, että pariskunta on jälleen muuttamassa, mutta ei vielä tiedä minne. Tulevan kesän he asuvat Tukholmassa.

Tukholmalaisessa studiossa ja länsipohjalaisessa talossa on nauhoitettu myös Hyvösen uutuusalbumi To The Soul. Sitä ennen hän matkusteli muun muassa Balilla, Intiassa ja Zimbabwessa. Matkailu sai alkunsa terveyshoitolasta Itävallan Alpeilta.

”Hoidot olivat aika intensiivisiä. Siellä oli paljon vanhoja ja rikkaita ihmisiä. Minä olin nuorin.”

Paikassa noudatettiin hyvin tarkkaa ruokavaliota: Hyvösen mukaan siellä syötiin joka päivä vain pieniä palasia vanhaa leipää ja juotiin teetä. Kerran samaan pöytään istahti englantilaisherra nimeltä John, joka kertoi omistavansa eri puolilta maailmaa pieniä saaria. Niille hän oli rakennuttanut luksuslomakohteita.

Myöhemmin Hyvönen sai Johnilta sähköpostia, jossa tämä kertoi perustaneensa apurahan taiteilijoille: ”ihmisille, kuten sinä Frida”, viestissä luki.

Se oli residenssikutsu Balille, missä Hyvönen vietti kuukauden merenranta- asunnossa. Toissa vuoden alussa Hyvönen esiintyi vielä Australian Sydneyssä ja Melbournessa. Noiden keikkojen jälkeen hän matkusti New Delhiin tapaamaan silloista poikakaveriaan, nykyistä aviopuolisoaan.

”Kiertelimme kahdestaan kuusi viikkoa ympäri Intiaa, se oli kuin rakkausloma. Olen aina matkustellut paljon. Sellainen minä olen.”

Viime keväänä Ruotsin suurlähetystö kutsui Hyvösen esiintymään kulttuurifestivaalille Zimbabween, ja seuraavana syksynä hän vihdoin istui alas kirjoittamaan kolmatta albumiaan.

”Se on oikeastaan jatkumoa kahdelle edelliselle poplevylleni. Tarinoita taiteellisesta muuttumisestani tai miksi sitä ikinä voikaan sanoa”, Hyvönen yrittää määritellä, mutta ei pysty pidättelemään nauruaan.

Huhtikuussa ilmestyneellä levyllä hän laulaa niin balilaisista öistä (Wild Bali Nights) kuin nimettömänsä ympärillä kiiluvasta kultasormuksesta, joka on peräisin Intiasta (Gold).

Aviomiehen – josta vaimo kertoo vain sen, ettei tämä halua itseään julkisuuteen – vaikutus kuuluu sanoituksissa. Albumin päättävässä Goldkappaleessa Hyvönen ihmettelee, miten tässä nyt näin pääsi käymään:

”En koskaan uskonut avioituvani / mikä minuun on oikein mennyt.”

Seuraavissa säkeistöissä hän saa vastauksen taustakuorolta, joka laulaa kymmeniä kertoja: ”Minä rakastan sinua.”

Vielä edellislevyllään Hyvönen vannoi, kuten niin moni muukin, ettei ole lainkaan naimisiin menevää ihmistyyppiä – ennen kuin päätyy naimisiin.

Sanat: Marko Ylitalo

Juuri totuusfiksaation vuoksi suomalainen puoluepolitiikka saa niin perverssejä piirteitä. Sen vuoksi esimerkiksi Keskustan oppositiotoiminnassa ei ole kyse politiikasta, vaan matematiikasta. Kepulaiset tavaavat Hesarista Piia Elosen yhteenlaskutoimituksia, joissa paljastetaan hallituksen säästävän pari sataa miljoonaa vähemmän kuin se oli alun perin uhonnut. Sen sijaan että Keskusta kritisoisi hallituksen vyönkiristyspolitiikkaa, se kritisoikin hallituksen taulukkolaskentataitoja.

Samasta asiasta on myös kyse silloin, kun vasemmisto kertoo eroavansa oikeistosta siinä, että se ei kannata ideologista yksityistämistä. Ei tietenkään, vasemmisto yksityistää julkisia toimintoja ainoastaan, koska se on tunnustanut tosiasiat ja haluaa pitää Suomi-laivan kurssilla. Näin ollen vasemmistoa äänestämällä voi tukea teknistä yksityistämistä, josta tulee paljon parempi mieli kuin oikeiston ideologisesta yksityistämisestä.

Suomalaisessa puoluepolitiikassa on omaksuttu käsitys, jonka mukaan on olemassa jokin totuudenmukainen, realistinen ja turvallinen yhteiskunnallisen kehityksen väylä. Puolueet kilvoittelevatkin siitä, kuka panisi tämän yhteisesti hyväksytyn kansakunnan tulevaisuuden ohjelman toimeen mahdollisimman tehokkaasti ja rehellisesti.

Tämän vuoksi suomalaisen poliitikon suurin synti on juuri politiikan tekeminen itsessään. Politiikassa kun on kyse jonkin nimenomaisen näkökulman tai ryhmän tukemisesta, ei yleisestä edusta. Näin ollen politiikka ilmiönä on jo lähtökohdiltaan ristiriidassa jaetun totuuden idean kanssa. Niinpä suomalaiset poliitikot joutuvat naamioimaan politikointinsa teknisluontoiseksi virkamiestyöksi. Jos tämä salailu paljastuu, edessä on Stefan Wallinin kohtalo, eli äkillisesti syttyvä himo panostaa perhe-elämään.

Suomalaiset puolueet ovat omalla retoriikallaan ja toiminnallaan tehneet politiikasta saastaista ja totuudenvastaista peliä. Voi olla, että tarvitaan vielä parikin kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmaa, ennen kuin ihmiset ymmärtävät, miksi heidän kannattaisi liittyä puolueisiin tai äänestää kaikissa vaaleissa.

Sanat: Lauri Holappa

Ensinnäkin livemusiikin kysyntä on kasvanut. Siitä kertoo Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimus vuodelta 2009. Sen mukaan konserteissa käyminen on noussut kaikissa ikäryhmissä 10–20 prosenttia.

Toiseksi, uudet tapahtumat ovat pienempiä ja ketterämmin järjestettäviä kuin klassikkofestarit. Niillä on vähemmän esiintyjiä, mutta halvemmat liput. Lisäksi uutuusfestareista vastaavat kokeneet tapahtumanjärjestäjät tai ohjelmatoimistot. Esimerkiksi BoomBoxin taustalla on jättikeikoista ja konkurssiuutisista
tuttu Kalle Keskinen. Garden Partyn ja Helsinki Classic Festivalin organisoi kansainvälinen Live Nation.

Kolmanneksi, festivaalinjärjestäjät uskovat löytäneensä markkinaraon, kuten huippuartistin tai uuden konseptin. Jälkimmäistä edustaa Kuudes Aisti, joka järjestetään heinäkuun lopussa Kuudennen linjan sisäpihalla ja sen ympäristössä. Miksi perustatte uuden kaupunkifestivaalin keskelle kesälomakautta, ohjelmistosta vastaava Toni Rantanen? ”Kuudennella linjalla on nasta sisäpiha, joten olisihan rikos olla käyttämättä sitä. Heinäkuu on ainoa vaihtoehto, kun vieressä sijaitseva Kuvataideakatemia on kiinni. Sinä viikonloppuna ei ole tämän tyyppisiä tapahtumia.”

Kuudennen Aistin kattaus on kirjava: viikonlopun aikana kuullaan kaikkea punkin ja teknon väliltä. Lavalle nousevat esimerkiksi Kim Gordon & Ikue Mori, Kurt Vile & Violators, Shabazz Palaces, Imatran Voima ja Pertti Kurikan Nimipäivät. Näitä nimiä voisi löytyä Flow’stakin, jonka klubiohjelmistosta Rantanen vastaa. Suvilahdessa järjestettävässä BoomBoxissa lavalle astuvat hiphopin kotimaiset suuruudet, kuten SMC Lähiörotat, JVG, Cheek, Elokuu ja Paleface. Samat esiintyjät nähdään heinäkuussa Pipefesteillä ja elokuussa Blockfesteillä.

Helsinki Classic Festival on Kaisaniemen puistoon kohoava päiväfestari, jossa esiintyvät Sting, Hector, Rumer ja Latebird’s All Stars. Garden Party -konserttisarja järjestetään Hietsussa, esiintyjinään muun muassa Regina Spektor, Kent, Niki & The Dove, Pariisin kevät ja French Films.

Weekend Festivalilla rymytään Luukin ulkoilualueella. Ohjelmistossa on listahittejä sellaisilta esiintyjiltä kuin David Guetta, Skrillex ja Hurts.Kasvanut tapahtumatarjonta on muusikoista varmasti myönteinen asia: heidän palkkapussinsa tukevoituvat keikkaliksojen myötä. Mutta riittääkö kaikille uutuusfestareille kävijöitä? Ainakin Weekend Festivalin perjantain päiväliput on myyty loppuun. Millaiset tunnelmat ovat Kuudennen Aistin järjestäjillä?
”Olemme myyneet jo neljäsosan lipuista. Uudet tapahtumat myyvät lippunsa tosi myöhään. Niiden kohdalla menekkiin vaikuttaa esimerkiksi se, millainen sää viikonloppuna on. En ole ikinä tuntenut pelkoa. Pakkohan tässä on luottaa itseensä”, Toni
Rantanen sanoo.

Sanat: Antti Berg

15.–16.6. BoomBox Festival, Suvilahti, liput 25–130€.
16.6. Helsinki Classic Festival, Kaisaniemen puisto, liput 69€.
27.6.–29.6. Garden Party, Hietalahti, liput alk. 52€.
27.7.–29.7. Kuudes aisti, Sörnäinen, liput 34–69€.
17.8.–18.8. Weekend Festival, Luukki, Espoo, liput 59–79€.