02. marraskuuta 2018
Teksti: | Kuva: Viivi Prokofjev

Love Actually -palstalla kerrotaan rakkaustarinoita.

”Marraskuussa aloimme puhua yhteen muuttamisesta. Meillä oli pitkän tähtäimen suunnitelma: minä lähtisin Ruotsiin vaihtoon, ja kun puoli vuotta myöhemmin palaisin, etsisimme yhdessä asunnon.  

Tyttöystävä lähetteli linkkejä kivoihin kämppiin. Sitten hän yhtäkkiä ilmoitti, ettei tämä toimikaan. 

Sinä lauantaina meidän piti mennä yhdessä katsomaan roller derbyä. Se jäi väliin, sillä ilmassa oli jotain outoa. Emme puhuneet koko iltana juuri mitään, ja lopulta lähdin itkuisena kotiin. Toivoin, että tyttöystävä juoksisi leffatyyliin perääni, mutta sitä ei tapahtunut.   

Maanantaina hän kertoi, että haluaa erota. Että hänen tunteensa eivät ole enää yhtä vahvoja kuin ennen. Jälkikäteen ajateltuna varoitusmerkkejä oli ollut kyllä ilmassa, mutta siinä hetkessä ilmoitus tuli aivan puskista.  

Kuukausi eron jälkeen muutin Göteborgiin. Tavallaan se oli ihanaa: ei tarvinnut jäädä samaan kaupunkiin exän kanssa ja pelätä, että törmää häneen kadulla. Uusi elämä edessä!   

Samaan aikaan olin tietenkin aivan paskana, itsetunto pohjalukemissa. Ja yhtäkkiä piti mennä vieraaseen paikkaan, tutustua ihmisiin ja löytää kavereita, vaikka oikeasti olisi tehnyt mieli vain erakoitua omaan asuntolahuoneeseen ja kärsiä surusta yksin. 

Ei siinä sitten auttanut muu kuin yrittää feikata toimintakykyistä ihmistä. Ero tuntui niin isolta asialta, että siitä olisi tehnyt mieli kertoa kaikille: mut on jätetty, ymmärtäkää mua! Antakaa anteeksi, että olen näin voimaton! Mutta niin ei ole kovin luontevaa sanoa ihmisille, joihin on vasta tutustumassa.  

Välillä suru sai kyseenalaistamaan koko touhun: Eikö olisi ollut vain helpompaa jäädä kotiin? Miksi en voi koskaan tyytyä siihen, mitä minulla jo on, vaan etsin aina jotakin uutta? Miksi tehdä asioista itselleen näin kauhean vaikeita? 

Ja sitten yhtäkkiä mikään ei enää olekaan niin vaikeaa. Sitä löytää tiensä uusiin paikkoihin, bongaa kivan kahvilan, saa ystäviä. Vieraassa paikassa pienetkin onnistumiset aiheuttavat isoja onnentunteita.  

Tietenkin latasin myös Tinderin. En löytänyt sieltä uutta rakkautta vaan jotain vielä mullistavampaa: roller derbyä pelaavan tyypin, joka pyysi minut mukaan treeneihin. Ensimmäisellä kerralla olin jännittynyt ja aivan ulalla, mutta samalla hirveän ylpeä itsestäni ja siitä, että uskalsin mennä.  

Roller derbystä tuli tärkein selviytymiskeinoni. Yhtäkkiä ei enää tarvinnutkaan olla yksin, vaan sai nujuta pelikentällä yhdessä muiden kanssa. Urheilu on tosi hyvä masennuslääke. 

Kaipaan exääni ihmisenä edelleen. En kuitenkaan enää jatkuvasti märehdi asiaa. Minun on ihan hyvä olla itseni kanssa, ja ero on mennyttä elämää.   

Roller derby sen sijaan tuli jäädäkseen. Se hyvä puoli tässä kaikessa oli.” 

R, 27

Haluaisitko kertoa rakkaustarinasi? Ota yhteyttä: paatoimittaja@ylioppilaslehti.fi.