21. marraskuuta 2018
Teksti: | Kuvat: Noora Isoeskeli

Chris Kraus kirjoitti 90-luvun lopussa kirjan, joka järkytti New Yorkin taidepiirejä. 20 vuotta myöhemmin samasta kirjasta on tullut luovan luokan omima klassikko. Tapasimme Mynämäellä työskentelevän Krausin ja puhuimme hänen kanssaan taiteilijoiden aina yhtä epävarmasta toimeentulosta.

Kirjailija Chris Kraus on harmaana marraskuun päivänä viettänyt viikon keskellä varsinaissuomalaista maaseutua.

”Täällä tulee olemaan aavemaista jouluna”, Kraus sanoo ja nauraa, kun tapaamme hänen asuntonsa pihalla. Ei paikalla nytkään vilkasta ole. Kun ajamme pihaan, Krausin asunto on pihapiirin ainoa rakennus, jonka ikkunassa on valo.

Olemme Mynämäellä, kolmisenkymmentä kilometriä Turusta luoteeseen. Siellä sijaitsee Koneen Säätiön omistama Saaren kartanon taiteilijaresidenssi, jossa Kraus viipyy jouluun asti.

Kraus on yhdysvaltalainen, lapsuutensa Uudessa-Seelannissa viettänyt ja New Yorkissa ja Los Angelesissa pitkään asunut kirjailija, joka tunnetaan parhaiten vuonna 1997 julkaistusta esikoisromaanistaan I Love Dick.

Kirjassa Chris Kraus kertoo tarinan Chris Kraus -nimisestä naisesta, joka ihastuu Dick-nimiseen kulttuurintutkijaan ja alkaa miehensä Sylvère Lotringerin kanssa kirjoittaa pakkomielteisen ihastuksen tilassa kirjeitä Dickille. Kirjeet alkavat elää omaa elämäänsä. Niistä kasvaa kaunokirjallisia esseitä, jotka käsittelevät kulttuurintutkimusta, Krausin epäonnistunutta uraa elokuvantekijänä, seksiä ja pakkomielteitä, rahaa, valtaa, miehiä ja naisia – ja taidetta.

Krausin teksti on yhdistelmä tylyä arjen sosiologiaa, villiä esseistiikkaa, jossa teoria törmää arkielämään sekä huimaa assosiointia ja kielenkäyttöä. Suurin kohu kirjan ympärille nousi aikanaan – ihan odotetusti – siitä, että myös todellisuudessa oli olemassa pariskunta Chris Kraus (epäonnistunut elokuvantekijä ja taidehengaaja) ja Sylvère Lotringer (menestynyt kulttuuriteoreetikko ja kriitikko), jotka olivat hyvin samanlaiset kuin kirjan samannimiset hahmot. Myös tosielämän Dick oli olemassa, ja hän oli kirjan ilmestyttyä hyvin, hyvin vihainen. Kraus ja Lotringer ovat sittemmin eronneet, mutta pyörittävät edelleen yhdessä Semiotext(e)-kustantamoa.

Monet pitivät teosta sen ilmestyttyä pelkkänä paljasteluna, ehkä opportunismina. Valtavirtaan Kraus nousi, kun kirja julkaistiin uudelleen vuonna 2006 ja kun se myöhemmin 2010-luvulla käännettiin useille eri kielille.

Kirjasta tuli some-ilmiö, ja tiedostavat millenniaalit poseerasivat raflaavalla nimellä varustetun kirjan kanssa Instagram-kuvissa. Viime vuonna kirjaan perustuva tv-sarja näki päivänvalon.

Jo 20 vuotta vanha teos työllistää Krausia edelleen, vaikka hän on sen jälkeen julkaissut kolme romaania ja esseekokoelmia.

”Kirjoitin I Love Dickin niin kauan sitten… En haluaisi jumittua siihen. Arvostan tietenkin sitä, että ihmiset lukevat kirjaa ja se on koskettanut monia, varsinkin nyt kun sitä luetaan ympäri maailmaa”, Kraus sanoo.

“Teen parhaani auttaakseni kirjaa, mutta olen itse kiinnostunut muista asioista. Eikä kirja oikeastaan enää tarvitse minua. Suhdettani kirjaan voisi kuvata hyvin sujuneena erona.”

Lokakuun lopulla tupa on täynnä helsinkiläisessä taidetila Publicsissa. Olemme kuuntelemassa Krausin luentoa, joka käsittelee hänen uusinta kirjaansa Social Practices. Esillä on myös Krausin elokuvia, juuri niitä ”epäonnistuneen elokuvantekijän” tuotoksia, joista on tullut osa Krausin elämän ja kirjojen mytologiaa.

Luento käsittelee niin sanottua sosiaalista taidetta eli nykytaidetta, jonka tavoitteena ei ole tuottaa taideobjekteja vaan sosiaalista muutosta ja kanssakäyntiä. Miksi taiteilijat eivät enää tee maalauksia ja veistoksia vaan yhteisötaidetta? Miksi he pitävät luentoja, tekevät performansseja tai muuttavat maalle ja perustavat ekokyliä? Muun muassa näitä kysymyksiä Kraus on pohtinut.

Marraskuussa istumme Krausin kanssa keittiössä ja ulkona avautuu sumuinen peltomaisema. Miten tähän on päädytty?

”Näin ilmoituksen residenssihausta Facebook-fiidissäni. Mietin, no, pidän pohjoisesta, en ole koskaan ollut Suomessa, taidan hakea. En tuntenut ketään, joka olisi käynyt täällä, ja olin vähän šokissa, kun sain paikan”, Kraus selittää.

Kerron Krausille, miten hauskaa mielestäni on, että hän kertoi luennollaan nykytrendistä, jossa taiteilijat siirtyvät yhä enemmän suurkaupungeista pikkupaikkakunnille. Nyt New Yorkin ja Los Angelesin cooleihin taidepiireihin liitetty Kraus on Suomen maaseudulla. Mikä sai Krausin kirjoittamaan näistä aiheista?

”En ikinä aktiivisesti etsi aiheita, joista kirjoittaa. Asiat sattuvat tielleni”, Kraus sanoo.

Hän kertoo projekti-ideasta nimeltä Kelly Lake Store, joka syntyi vuosia sitten. Tuolloin Krausilla oli tapana käydä Kelly Laken alueella Wisconsinissa pyöräilemässä kumppaninsa kanssa.

“Pysähdyimme seudun ainoassa kyläkaupassa Kelly Lake Storessa ostamassa juotavaa. Kun kauppa meni nurin, sain hullun idean hakea Guggenheim-säätiöltä rahoitusta projektiin. Ajatuksena oli, että vanhasta kaupasta ei tehtäisi galleriaa tai työtilaa, vaan hankkeessa rahoitettaisiin kaupan toimintaa. Kaupanpitäjä voisi toki olla taiteilija.”

Kraus uskoi, että projekti oli hyvä. Hän oli valmis itse sitoutumaan hankkeeseen. Vastaus oli kuitenkin nuiva: hakemus ei menisi arvioitavaksi, sillä se ei vastannut arviointikriteerejä.

“Samoihin aikoihin minut oli kutsuttu Kalifornian yliopistoon tutustumaan taideopiskelijoiden työskentelyyn. Olin yllättynyt, kun juuri kukaan opiskelijoista ei tehnyt perinteistä taidetta, esineitä, videoita tai installaatioita. He tuutoroivat, tekivät käännöksiä, pitivät dj-keikkoja, kirjoittivat, järjestivät tapahtumia. Aloin miettiä, miksi kukaan menisi taidekouluun tekemään näitä asioita.”

Kraus uskoo, että näille asioille ei yksinkertaisesti ole enää paikkaa ja arvoa nykymaailmassa, ainakaan Yhdysvalloissa. Siksi taiteilijat ovat alkaneet tarttua niihin. Onko taidemaailma ainoa paikka, joka sallii tällaisen toiminnan ilman tulospaineita?

”Niin, taidemaailmaan tuotuna nämä asiat voidaan ottaa uudella tavalla vakavasti. Ihmiset ehkä ajattelevat, että tässä on intellektuaalisia motivaatioita ja ideoita, jotka ovat arvokkaita. Taiteilija Thomas Gokey perusti (New Yorkin osavaltiossa sijaitsevaan) Syracusen kaupunkiin kirjaston pihalle yhteisöpuutarhan The Library Farm. Siellä ihmiset pystyivät lainaamaan kasveja ja vuokraamaan palstoja kuin kirjaston kirjoja. Ympäri maatahan on siirtolapuutarhoja, ei siinä ole mitään ihmeellistä! Gokey pyrki luomaan hankkeessaan kuitenkin utooppisen yhteisöllisyyden mallin ja teorian. Siinä oli jotain erityistä.”

Sosiaalista tai yhteisöllistä taidetta arvostellaan toisinaan siitä, että niissä taiteilija toteuttaa omaa etuaan. Suurkaupungista tuleva taiteilija toteuttaa aluetta elävöittävän projektin, mutta siitä ei jää muuta pysyvää jälkeä kuin merkintä taiteilijan ansioluetteloon.

”Sehän on ällöttävää, että keskuksista tulee ihmisiä ’aktivoimaan jotain takapajuisia läpiä’ ja sitten he lähtevät. Taiteilijan tulisi olla aina sitoutunut paikkaan ja itse olla osa yhteisöä, jossa hän toimii. Marcel Proust on kirjoittanut, että ’pyyteettömyys ilman pientä oman edun tavoittelua on aina steriiliä’ ”, Kraus sanoo ja nauraa.

Krausin matkat pikkukyliin eivät ole aina ihan sattumaa. Opetus- ja kirjoitustyön lisäksi hän on pitkään elättänyt itsensä osittain vuokranantajana ja omistaa ympäri Yhdysvaltoja kiinteistöjä, joita hän kunnostaa. Muutama tunti työpäivistä kuluu kiinteistöhuollon parissa.

”Oikeastaan kiinteistöhommat ja taidetyöt harvoin sekoittuvat. Pidän asiat aika erillään elämässäni, kiinteistöjutut ovat minulle erillinen päivätyö. Minulla on kaksi työntekijää Albuquerquessa, jotka toimivat apunani. Olemme päivittäin yhteydessä.”

”Minulla ei ole miltään alalta maisteria. Tiedän, etten ikinä saa virkaa yliopistosta. Olen joskus jossain vierailevana luennoitsijana, mutta se siitä. Kyllä minulle maksetaan, mutta en voisi elää sillä työllä.”

Kraus kertoo joutuneensa päättämään kauan sitten, tähtäisikö akateemiselle uralle vai keksisikö jotain muuta. Hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon.

“En voisi ikinä kirjoittaa kirjojani ja olla samaan aikaan vaikka toimittaja. Minulle on ystäviä, jotka työskentelevät näin, mutta se on tajuttoman rankkaa. Mitä vaihtoehtoja tällaisen lisäksi minulle jäisi? Kiinteistönhoitajan ammatti on siitä hyvä, että se on perinteisesti ollut työ, jota voi tehdä kuka tahansa: et tarvitse tutkintoa, arkijärki riittää pitkälle.”

Iso osa Krausin kirjojen viehätystä on, miten suoraan niissä käsitellään taloudellisia ja sosiaalisia valtasuhteita, erityisesti taidemaailmassa. Ajatteleeko hän olevansa rohkea?

”Ennen kuin tapasin entisen mieheni Sylvèren, elin parikymppisenä New Yorkissa. Kun lähestyin kolmeakymmentä, ymmärsin, että en pärjää rahallisesti: tein kamalia silpputöitä, ura ei lähtenyt käyntiin, minulla ei ollut terveysvakuutusta, hampaani olivat huonossa kunnossa, elin köyhyysrajan alapuolella. Mietin näin: joko menet opiskelemaan lakia tai lähdet takaisin Uuteen-Seelantiin.”

Kraus asetti itselleen kaksi vaihtoehtoa: olisi joko mentävä opiskelemaan lakia tai lähdettävä takaisin Uuteen-Seelantiin. Mutta sitten hän tapasi Sylvèren.

“Sain lisäaikaa. Elin hänen tuellaan ja pystyin vielä tekemään elokuviani. Aloin kuitenkin kolmikymppisenä nähdä, miten tutut alkoivat kadota kartalta. Joku menestyi, toiset antoivat periksi, joillekin kävi oikeasti huonosti. Monet palasivat kotikaupunkeihinsa. Monista tuli terapeutteja”, Kraus sanoo ja nauraa.

“He eivät vain voineet enää elää niin prekaaria elämää. Oli radikaalia nähdä, miten jotkut eivät selvinneet ja millä keinoin toiset sitten taas menestyivät. Siinä hetkessä ymmärsin, mistä kaikessa oli kyse. Kun aloin kirjoittaa I Love Dickiä, olin tilanteessa, jossa minulla ei ollut enää mitään menetettävää. Ystäviäni alkoi kuolla köyhyydessä. Halusin myös kirjoittaa omista epäonnistumisistani. Päätin, että kaikki mikä vaikutti asioihin kulisseissa, piti tuoda esille.”

Nykypäivänä ihmiset tuntuvat samastuvan siihen, miten suoraan I Love Dickissä puhutaan epäonnistumisesta.

”Kaikilla on nykyään niin kovat paineet pärjätä. Minun sukupolveni ajatteli, että työpaikka on se, mitä vastaan kapinoidaan, koska niistä ei ollut puutetta. Nykyään juttu on päinvastoin.”

Kraus on elämänsä aikana yrittänyt, onnistunut, epäonnistunut ja aina tehnyt paljon: luonut elokuvia ja kirjoja, pyörittänyt kustantamo Semiotext(e)ä, ajanut ympäri Yhdysvaltoja huoltamassa kiinteistöjä. Olisiko hän nuorena osannut kuvitella tai haluta tällaista uraa?

”En ole koskaan ollut hyvä suunnittelemaan pitkällä tähtäimellä. Olen kyllä aina ollut kunnianhimoinen. Kun aloin kirjoittaa, halusin tehdä hyvän kirjan ja olin tyytyväinen, jos parisataa fiksua ihmistä New Yorkissa lukisi sen. En koskaan kuvitellut, että liikkuisin maailmalla puhumassa tai että ihmiset kiinnostuisivat töistäni laajemmin.”

Onko sitten kirjan huomiota herättänyt suorasukainen kuvaus naisen pakkomielteisestä ihastuksesta ja himosta enää hätkähdyttävää? Miten vastaanotto on muuttunut?

Ehkä tarinat naisista ovat lisääntyneet ja niitä on enemmän. Toisaalta myös media ja yleisö ovat muuttuneet, samoin kuin ajatukset yksityisyydestä ja jakamisesta. Nuoret, avoimuuteen tottuneet ihmiset lukevat varmasti kirjaa eri tavoin.

”En ikinä itse ottanut kirjan tarinaa niin vakavasti kuin muut. Pidin tarinaa aina liioiteltuna romanttisena komediana avantgarde-yleisölle, muut ottivat sen totuutena. Toki tarina on parhaimmillaan sekä hauska että vakavasti otettava, mutta en minä ollut ikinä niin kovin vakavissani.”

Ihmiset usein kiinnittävät huomiota Krausin teosten omakohtaisuuteen, mutta hän itse ei pidä autofiktio-sanasta. Kaikissa Krausin kaunokirjallisissa teoksissa hahmojen taustalla kuvataan tarkasti historiallisia ja yhteiskunnallisia tapahtumia: Bush nuoremman hallinnon aikaa, Neuvostoliiton hajoamista ja niin edelleen.

”Kaikkien kirjojeni todellinen aihe on usein se, minkä ihmiset ajattelevat olevan ’taustaa’. Torporissa se oli erityinen ajanjakso MTV-ajan jälkeen mutta ennen globaalia internetiä 1990-luvun alussa, samaan aikaan kun rautaesirippu rakoili. Summer of Hate -kirjassa oikea aihe oli Bushin hallinto ja amerikkalainen vankilajärjestelmä. Näistä asioista kirjoittaminen ei ole kontekstualisointia; ne asiat ovat se, mikä minua kiinnostaa. Koska kyseessä on romaani, tarinaa kuljetetaan hahmojen avulla. Silti ne hahmot eivät ole jutun pointti”, Kraus kuvailee.

“Teoksistani puhutaan henkilökohtaisina ja intiimeinä – toisin sanoen ei oikeana kirjallisuutena. Ajattelen tarinoita kuin luentona, jossa käytän esimerkkejä elämästä. En minä ajattele sitä paljasteluna.”

Kohuista huolimatta Kraus on edelleen suosittu kirjailija taidepiireissä. Viihtyykö hän itse taidemaailmassa?

Kraus nauraa kysymykselle.

”Minulle oli helppoa olla ’taidepiirien kirjailija’, koska en välittänyt niistä piireistä! Välitän taidemaailmasta vähemmän kuin kirjallisuudesta, josta minä oikeasti, todella, todella välitän. Se vie paineita pois kirjoittajana. Ymmärrän taidetta kuitenkin paremmin kuin ennen, en minä nuorena tajunnut kuvataiteesta mitään, not a fucking thing. Ja suhtauduin taiteeseen todella kyynisesti. Olen nykyään paljon vähemmän kyyninen.”

Juttelemme vielä siitä, mitä Kraus on työstämässä täällä peltojen keskellä.

”Olen kirjoittamassa pitkää esseetä valokuvaaja Reynaldo Riverasta. Hän oli rakas ystäväni ja itseoppinut valokuvaaja, meksikolaisen maalaisperheen poika.”

Katselemme läppäriltä Riveran valokuvia 80-luvun Los Angelesin latino-drag-klubeilta. Suuri osa ihmisistä, joiden kuvia katselemme, kuoli aids-epidemiassa. Mustavalkokuvat ovat täynnä iloa, välähdyksiä kadonneesta ajasta ja gentrifikaation poispyyhkimistä paikoista.

Koneen Säätiön residenssissä ei vaikuta syntyvän uutta autofiktiivistä romaania, jossa liikutaan suomalaisilla pelloilla.

Tai eihän sitä ikinä tiedä. Langattoman verkon puute on Krausin mukaan tehnyt hyvää työskentelylle.

”Olen saanut valtavasti aikaan täällä.”

Ulkona on tullut keskustelumme aikana pimeää, säkkipimeää.

Pelottaako sinua olla yksin täällä pimeillä syrjäkylillä, kysyn kirjailijalta, kun otamme ulkona pimeässä vielä muutaman kuvan juttua varten.

“Ei”, Kraus vastaa napakasti. Hän vaikuttaa todella pelottomalta ihmiseltä, niin sanotusti zero fucks given.

Lähdemme Krausin pyynnöstä käymään vielä reippaan kymmenen kilometrin päässä olevassa Mynämäen K-marketissa. Kartanolta menee vain kerran viikossa auto kylille, ja Kraus on jo hukannut mahdollisuuden kyytiin tällä viikolla.

Juttelemme ajomatkalla bändeistä, maaseudun köyhtymisestä ja Sonic Youthista (Krausin vanha tuttu, bändin basisti-kitaristi-laulaja Kim Gordon on muuttanut Losiin ja hänellä on surffaripoikaystävä). Kerromme, että näimme neljä isoa hirveä matkalla kartanolle (“that’s amazing!”).

Odottelemme Krausia Mynämäki Cityn pimeässä illassa hänen tehdessään ostoksiaan. Kirkonkylällä ei ääniä kuulu.

Chris Kraus pitää yleisöluennon maanantaina 26.11. Helsingissä Villa Kivessä (Linnunlauluntie 7) kirjastaan “Summer of Hate”. Tilaisuuteen on ennakkoilmoittauminen.

I Love Dick -sarja on katsottavissa Amazon Prime -palvelun kautta.