21. syyskuuta 2018
Teksti: | Kuvat: Iida Sofia Hirvonen & Viivi Prokofjev

REDI markkinoi itseään avoimella kaupunkikulttuurilla, jonka se on tuhonnut alleen.

Ensimmäiseksi on kohdattava pettymys. Kauppakeskus REDI ei sijaitsekaan korkeassa “tornissa”, jonka kimallus paiskottaa Kallioon asti, vaan “siellä vieressä alhaalla”.

(Torniin tulee luksusasuntoja. Toivottavasti siellä asuvat sellaiset ihmiset, joilla on outoja fetissejä ja paljon rahaa niin kuin jossain J.G. Ballardin kirjassa.)

Olen sopinut, että menen tsekkaamaan juuri avatun REDIn ystäväni kanssa. Yksin en uskaltaisi.

Olen katsonut mainosvideota, jota algoritmi tyrkyttää minulle. Videolla runoilijat, kitaristit, pimiössä työskentelevät filmivalokuvaajat sekä muut “edgyt” tee-se-itse-katutyypit puuhailevat kehittyvässä kaupunginosassa punaisen valon hohteessa. Videon tunnelma on jopa uhkaava. Näille huudeille ei noin vaan tulla, etenkään öiseen aikaan.

REDIn mukaan filmi on ”oodi” vapaalle kaupunkikulttuurille. Sen REDI on tuhonnut alleen ja lantrannut osaksi elämyksellistä brändiään, niin kuin Voima-lehden Häiriköt-blogissa kirjoitettiin.

REDI markkinoi itseään urbaanina kaupunkikulttuurikeskuksena, mutta siellä on ihan samat Jungle Juicet, Cubukset, Jackandjonesit ja Haloset kuin kaikkialla muuallakin. REDI on avattu keskeneräisenä, jotta voitaisiin korostaa sen aitoa tunnelmaa rouheassa kaupunginosassa.

Kulutamme liikaa. Tuntuu naurettavan itsestäänselvältä paasata siitä, miksi kenenkään mielestä on tarpeellista avata Helsinkiin uusia kauppakeskuksia, miten kukaan kehtaa vielä jonottaa, että voisi ostaa massatuotettuja uusia vaatteita upouudesta kauppakeskuksesta ja miksi tämä kaikki vielä livestreamataan isoissa medioissa, aika jotenkin mautonta, mutta kaikkihan tietävät, että on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu, joten mikä minä olen moralisoimaan muiden ihmisten kulutustottumuksia niin kuin joku 18-vuotias, joka on just lukenut ensi kertaa elämässään Naomi Kleinia.

Ehkä REDIä pitäisi lähestyä jotenkin akselerationalistisesta näkökulmasta? Ostaa tarjoussmoothie ja Bikbokin neuletoppi ja ottaa kaikki REDIn tarjoamat ”elämykset” avoimena vastaan.

Sitä paitsi elämme uutta nousukautta. Joka viikko on jotkut avajaiset.

Esimerkiksi REDIn avajaispäivänä Kallioon on avattu uusi viinibaari, jonka marmoripöydässä saa syödä artesaanileipää, jonka päälle saa juustoa ja jotain käsin kirnuttua ja elegantiksi pyörteeksi muotoiltua voita noin kymmenellä eurolla, ja juoda alkuviiniä, jota ei tosin kannata tilata, ellei ole valmis juttelemaan sen monimutkaisista valmistusmetodeista parrakkaan tarjoilijan kanssa.

Tämä on ”uutta yhteisöllisyyttä”.

Ystävän löytäminen kauppakeskuksesta on vaikeaa, koska REDIssä on seitsemän eri sisäänkäyntiä, ja ne nimetty jollain kuvitteellisella jengikielellä: rakennetta on vaikea hahmottaa. Sköne? Stadi? Föhni? Englantilaisaukio?

Kytät, vartijat ja kauppakeskuksen ympärillä pörräävät poliisiautot tekevät tunnelmasta painostavan. Tuntuu kuin olisi Birminghamin tai Brightonin tyyppisessä anonyymissä brittilähiö-kauppakeskuksessa.

“REDIn arkeen kuuluvat erot ja kohtaamiset, nauru, leikki, riemu, joskus riitakin. Tunteet, tunnelmat, tapahtumat, työ ja touhu. Kolmas kerroksemme luo alustan elämyksille, uusille kokemuksille ja riemulle. Sieltä löydät jalat irti maasta saavia kokonaisuuksia.” (Lainaus REDIn verkkosivuilta)

REDI muodostuu erilaisista kehistä, joita ympäri kävellessä päätä alkaa huipata, tulee vähän huono olo, ja lopuksi päätyy ihan samaan paikkaan mistä tulikin.

Kampaamot ja kauneushoitolat näyttävät harmaata seinää vasten aseteltuine plyysisohvineen, kukkakimppuinen ja yksinäisine huonekasveineen aikuisviihde-elokuvan kulisseilta.

Menemme ystäväni kanssa Robert’s Coffee -kahvilaan, jossa saamme valita, haluammeko XS-, S-, M- vai L-kokoiset kahvit. Kysymys on hämmentävä, joten valitsen S-kupillisen, joka on onneksi kuitenkin aika iso.

“Mikä on sun suosikkikauppakeskus?” ystäväni kysyy minulta, kun istumme ikkunapöytään katselemaan poliisiautoja ja rakennustyömaata.

“Itis, tietenkin”, vastaan.

“Itis on ehdottomasti paras kauppakeskus koko Suomessa.”

Muistelemme kaiholla 90-lukua ja ensimmäisiä kertoja, kun pääsimme Itäkeskuksen kauppakeskukseen. Itäkeskuksessa oli lasinen, tajuttoman korkea holvikatto, paljon kasveja sekä sinfonisen näköiset pylvässuihkulähteet, joissa virtasi vettä kuin tietokonepelin tropiikissa. Siihen pylvääseen saattoi laittaa käden ja katsoa, kuinka veden virta pysähtyy kosketuksen voimasta ja sitten mennä Anttilan Top Teniin kuuntelemaan cd-levyjä.

Robert’s Coffee -kahvilassa on aivan liian valoisaa, ja ärhäkästi paistava aurinko saa sisustuksen näyttämään nuhjuiselta. Pöytien ympärillä on ainakin neljää erilaista tuolia, jotka eivät näytä yhdessä mitenkään nonchalantilta, ainoastaan stressaavalta yhdistelmältä.

Kaduttaa, ettemme valinneet Espresso Housea. Espresso House vaikuttaa lasiseinän takaa oikein viihtyisältä paikalta taljoineen, feikkikirjahyllyineen ja tunnelmallisine pikkulamppuineen.

Muuten REDIssä on huono valaistus.

REDIn elämykset ovat tällaisia:

Kauppa, jossa ei kelpaa raha, ainoastaan ”hyvät teot”. ”Hymyile naapurille”-tyyppiset jutut. Katsomme kaupan sisälle, mitä siellä tarjotaan vastineeksi hyvistä teoista…Espresso Housen läpinäkyviä keep cuppeja? Onko tämä nyt sitä kuuluisaa luksuskommunismia? Kauppa on iltapäivällä jo kiinni, mutta aamulla sinne on ollut tunkua, koska suomalaiset eivät himoitse mitään niin paljon kuin upouutta ja ilmaista tavaraa, oli se miten mitätöntä krääsää tahansa.

Weekday ja Monki ovat palkanneet katu-uskottavia influenssereita ja deejiitä luomaan kauppojen ympärille hypeä ja ”pöhinää” sosiaalisessa mediassa. Weekday järjesti viime viikonloppuna Kalasatamassa ”reivitkin”, jonka kävijöiden ranteisiin annettiin hopeinen ranneke, jossa luki zeitgeist.

Weekday on vähän niin kuin H&M tai Monki, mutta edgympi ja oikeastaan vaatii kantajiltaan asennetta ja omaperäistä persoonaa. Hypistelen vaatteita. Jotkut vaatteista vaikuttavat houkuttelevilta kaukaa, mutta läheltä niissä jokin pahasti pielessä, niin kuin kaikissa ketjukauppojen vaatteissa.

Emme voi lähteä kotiin ennen kuin olemme nähneet vapaapudotussimulaattori Föönin. Se on putki, jossa pääsee kokeilemaan ”lentämistä”, jos vain maksaa 59(!) euroa.

Näyttää siltä, että Fööniin menevät vain Föönin omat työntekijät. Esittelemään, miten siistiä siellä onkaan.

Tilaamme kahvit ”lentokenttäkahvilasta” ja katsomme Föönissä pyöriviä tyyppejä. Ihmiset liitävät tunnelia ylös alas kuin taitavat kalat akvaariossa. Meillä on mukavaa.

”Toivottavasti joku poliitikko on lentänyt tuolla avajaispäivänä.”

Jan Vapaavuori.”

Juha Sipilä.”

Vladimir Putin.”

”Ajattele, miten hirveetä olis, jos joku menis tonne Fööniin, ja se laite jäisi jumiin eikä se tyyppi pääsisi pois…niin kuin Black Mirrorissa.”

Iäkäs nainen lätkäisee pöydällemme TV7-lehden. Hän kehottaa lukemaan, miksi evoluutio ei pidä paikkaansa ja alkaa sitten syödä eväitään fööniä tuijotellen.

Kotimatkalla menen vielä käymään superhypermegakokoisessa K-supermarketissa. Ostan hedelmiä, rocky road -suklaata, Club Maten ja salaattia salaattibaarista, kun tuote-esittelijä kehaisee minulle, että saisin tehdä ”ihan omannäköiseni salaatin”. Valitsen salaattiini pinaattia, hummusta, kurkkua, paprikaa, parsakaalia, tomaattia, fetaa, papusekoitusta ja pestopastaa. Maut sekoittuisivat kotimatkalla herkullisesti toisiinsa. Tuntuu rajattoman turvalliselta olla ruokakaupassa, jossa on niin valtava valikoima ja kaikki rivit tasassa, kuin ne oli hyllyttänyt kone eikä ihminen.

2/5