09. toukokuuta 2018
Teksti: | Kuva: Meri Björn

Parikymppinen queer-aktivisti Mark Ashton katsoi televisiosta uutisia lakkomellakoista kotonaan Lontoossa.

Oli vuosi 1984, ja pääministeri Margaret Thatcherin hallinto halusi sulkea Isossa-Britanniassa parikymmentä valtion hiilikaivosta. Kaivosmiesten ammattiliitto ei tähän suostunut, sillä se olisi merkinnyt satojen tuhansien työpaikkojen menetystä.

Poliisit ja kaivosmiehet ottivat työtaistelussa väkivaltaisesti yhteen. Lakko pitkittyi ja työläisten perheiden toimeentulo kiristyi.

Seksuaalivähemmistöillä ei mennyt juuri paremmin. Homoseksuaalisuus määriteltiin tuohon aikaan sairaudeksi ja rikokseksi. Vähemmistöt toimivat käytännössä maan alla, terrori-iskuja ja poliiseja peläten.

Joillain on kuitenkin asiat huonommin, mietti Ashton. Hän marssi ystäviensä luo ja painotti, että kaivosmiehet tarvitsevat nyt apua.

Ashton perusti ystäviensä kanssa valtakunnallisen Lesbians and Gays Support the Miners -ryhmän. Pelkästään Lontoon-jaosto keräsi lakkoavustukseen 11 000 puntaa, nykyrahassa yli 35 000 euroa.

Aktivistit ottivat kartan ja valitsivat avustuskohteensa sokkona. Sormen alta löytyi pieni Onllwynin kylä Walesista. Sinne lähdettiin kerättyjen lahjoitusten kanssa.

Homoseksuaalien ja kaivosmiesten yhteistyö kuulostaa hiukan kaukaa haetulta. Billy Elliotinsa katsoneet tietävät, että lakon paine kärjisti yhteisössä entisestään konservatiivisia arvoja: vaikkapa tanssia rakastava poika saattoi olla perheelleen suuri häpeä.

Homoseksuaalien tukitempaus oli niin erikoinen, että sen pohjalta on tehty myös elokuva, Pride (2014). Siinä on muun muassa kohtaus, jossa walesilaiset kaivosmiehet ja Lontoon tukijengi bailaavat iloisesti samalla tanssilattialla.

”Hyvän mielen elokuva”, kirjoitti moni kriitikko.

 

Länsimaiseen kertomusperinteeseen kuuluu, että erimieliset yhdistävät voimansa, kun yhteinen vihollinen käy päälle. Monissa kansansaduissa päähenkilön on mentävä kaunaisen naapurin tai pahan velhon puheille, koska ilkeä jättiläinen uhkaa syödä tämän suihinsa – kuten pian naapurin ja velhonkin.

Myös tuoreessa Black Panther -supersankarielokuvassa päähenkilöt hakevat apua vanhalta vastustajalta, jotta yhteinen vihollinen saataisiin kuriin. Entinen vihanpitäjä kuuntelee avunhakijoita myötämielisesti.

Tarinan laji on sydänpohjaa kaihertava lupaus siitä, että jos minulle tapahtuu absoluuttista pahaa, saan apua. Ja saan sitä vain siksi, että olen ihminen.

Lupaus toimii myös toisinpäin: minun ja muiden luonto on niin jalo, että osaamme kohdata erilaisten ihmisten hädän ja inhimillisyyden.

Mutta fiilistely sikseen. Muuttaako odotusten vastainen yhteistyö todella ihmisten asenteita liittolaisiaan kohtaan? Vai onko kyseessä vain järkiliitto? Politikointia, tykkäysten kalastelua tai brändinrakennusta?

 

Pelkästään nykypäivän somekohuja seuratessa menee usein sekaisin siitä, milloin kukin on kenenkin ystävä. Tai kuka on yhteinen vihollinen.

Näyttelijöitään sadistisesti kohdellut elokuvaohjaaja Aku Louhimies on saanut puolelleen muun muassa liikemies Jari Sarasvuon ja kulttuurihahmo Kauko Röyhkän. Louhimiehen liittolaiset vetoavat yleisöönsä somekanavissaan: ajojahdin on loputtava! Mies pyysi jo anteeksi, ja vielä häntä täällä riepottelette!

On vaikeaa sanoa, millaista liittolaisuutta Röyhkä tai Sarasvuo ovat hakeneet puolustaessaan Louhimiestä. Mutta julkisesta avauksesta saa ainakin huomiota. Ja jos itsellä on jokin liiketoimi tai markkinoitava projekti, se on mahdollista tuoda framille samassa yhteydessä.

Tässä tapauksessa vihollinen on ulostulleiden naisnäyttelijöiden lisäksi vielä jokin epämääräisempi: mainehaitta tai syntymäkatkeran sivullisen huudahdus.

Liittolaisuudessa kukaan ei myöskään kuulu automaattisesti miehiin, naisiin, kokoomuslaisiin, kouvolalaisiin tai Sannin faneihin. Somen kommenttilaatikoista huomaa, että moni aivan tavallinen nainen toivottelee Louhimiehelle tsemppejä – ja tämän entisille naisnäyttelijöille syöksymistä lähimpään rotkoon. Kommentit ovat keränneet massoittain tykkäyksiä toisilta naisilta.

Joskus joutuu pohtimaan, onko liittolainen edes toivottu. Tuntuisiko falskilta, jos kotitalosi palaisi ja suosittu räppäri tai tosi-tv-selviytyjä jakaisi uutisen somessa toivottaen ”voimia niille, joita tää koskee”?

Sinkkuelämää-televisiosarjan Samanthana tutuksi tullut Kim Catrall ei hyväksynyt rooliystävänsä ”Carrien” Sarah Jessica Parkerin julkisia pahoitteluja veljensä kuoleman johdosta. Catrall viestitti somen kautta, että Parker halusi myötätunnollaan vain kerätä pisteitä itselleen.

Taustalla olivat Catrallin mukaan vuosia kestäneet työpaikkakiusaaminen ja palkkojen polkeminen, jotka Parker oli masinoinut.

Toisinaan tuki ei kelpaa edes oman ryhmän sisältä. Keskusta ei ole huolinut liittolaisekseen puolueen grand old mania Paavo Väyrystä.

 

Edellä kuvatun jälkeen ihmisyyden puolustaminen vaikuttaa melko naiivilta, kun puhutaan liittolaisuudesta. Usein kyse on laskelmoidusta hyvänmielenkampanjasta, tai siltä se ainakin näyttää.

Edes aktivisti Mark Ashtonin ideoima, lakkolaisille annettu apu ei ollut pelkästään tarina hyvästä tahdosta. Muun muassa moni Ashtonin ystävä kieltäytyi lähtemästä kampanjaan, koska ei pystynyt kohtaamaan homofobisina pitämiään kaivostyöläisiä. Vastaavasti useat kaivosmiehet perheineen kieltäytyivät tulemasta samaan diskoon homoseksuaalien kanssa.

Kampanjalla oli kuitenkin selkeitä yhteiskunnallisia seurauksia. Vaikka epäluuloja oli puolin ja toisin, otti Onllwynin kylän kaivosmieskunta lopulta lontoolaiset queer-aktivistit omikseen. Siitäkin huolimatta, että ammattiliiton pr-toimisto piti epäuskottavana ottaa moiselta taholta julkisesti apuja vastaan.

Ison-Britannian kaivoslakko loppui vuonna 1985 tuloksettomana. Silti Kaivosmiesten ammattiliitto osoitti myöhemmin tukensa seksuaalivähemmistöille osallistumalla Pride-kulkueeseen. Ja vuonna 1986 työväenpuolue Labour sisällytti seksuaalivähemmistöjen oikeudet ohjelmaansa.

Lobbarina toimi Kaivosmiesten ammattiliitto.

 

 

Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija, jonka esikoisteos Suomalaisen tyhmyyden ylistys (Atena) ilmestyi vuonna 2014.