09. toukokuuta 2018
Teksti: | Kuva: Meri Björn

Juokseminen on helppoa. Tossua toisen eteen ja kädet rennosti mukana.

Lenkillä käyminen on vaikeampaa, ja sitä pitää erikseen harjoitella. On osattava valita oikeat kengät ja juoksureitti, ettei tekeminen tyssää heti alkuunsa. Kun on juossut jonkun aikaa, juoksemisesta voi tulla tapa, jopa taito.

Lukemisen kohdalla pelaavat samat säännöt.

Lukutaitoon pystyy kuka tahansa, mutta lukemisen taito on eri asia. Lukemisen taito on ajatusketju, joka alkaa pohdinnalla ”mitäpä sitä tekisi?” ja päättyy itselleen annettuun vastaukseen: ”luen kirjaa”.

 

Lukemisen taito vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta sitä on tosiasiassa hyvin haastavaa opettaa.

Lukemisen taito tarvitsee alkujaan joutilaisuutta, vapaata aikaa, jota on vaikea toiselle antaa. Vapaa-aika on otettava itse, tai lapsille se on vanhempien tehtävä. Tyhjien hetkien kohdalla on vielä loikattava yli velvollisuuksien ja muiden virikkeiden ansasta, väistettävä ehkä ne lenkkikengätkin, että päästään lukemiseen asti.

Mahdotonta se ei toki ole. Osa hoksaa taidon aivan itsekseen. Toiset saavat työntöapua. Minä olen yksi niistä onnekkaista, joilla on ollut mestareita oppaina.

 

Välineistöä oli kaikkialla. Pinoittain, hyllyittäin kirjoja. Omia, lainattuja ja niitä, joista joutui maksamaan kirjastossa myöhästymismaksuja. Sohvalla näki usein yhden mestareista hiomassa taitojaan. Syvässä hiljaisuudessa, rinta rauhallisesti hengityksestä kohoillen.

Siirryin taitajien joukkoon Harry Potter -kirjasarjan kolmannen osan kohdalla. Eteneminen oli niin hidasta ääneen luettuna, että otin onneni omiin käsiini. Olin lopulta lukemisen taidosta niin haltioissani, että pyrin harjoittamaan sitä kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Luin aamulla ennen kouluunlähtöä. Äitini huuto ”älä jää lukemaan” ei ollut kehoitus vähentää lukemista, vaan päästää muutkin välillä vessaan. Istualtaan painavaa kirjaa oli helppo kannatella polvien päällä.

Jos käsillä oli tiukka kohta, kirja oli auki myös koulumatkan. Onneksi tie oli suora ja pitkä. Olin tästäkin taidosta innoissani. Osasin kävellä katsomatta eteeni! Osasin lukea kävellessäni!

 

Myöhemmin tuli aika, jolloin moni muukin osasi tehdä yhtä ja katsella toista. Kirjan tilalla vain oli sinisenä hohtava valo ja sormien alla väräjävä ruutu.

Olisi valhetta sanoa, ettei puhelin olisi muuttanut minunkin lukemistani. Tietenkin se muutti. Puhelin muutti koko elämäni. Puhelimesta sain töitä, ystäviä ja rakkauden. Puhelimesta sain tietoa, joka toimi kuin valuutta ja teki minusta tiedosta rikkaan. Mutta lukemisen taidon se minulta vei.

Enkä ole ainut. Väitän, että jopa lasten ja nuorten lukemisesta huolestuneet huolestuvat puhelimet kourissaan. Ja älkää ymmärtäkö väärin, olen minäkin huolissani. Ja on minullakin se puhelin räpylässä, kun asiasta otsa rypyssä twiittailen. Mutta olen ollut huolissani myös ikätovereideni lukemisesta. Ja omastani.

Niin huolissani, että päätin opetella lukemaan uudestaan.

 

Ensin piti oppia uusvanhasta tavasta pois. Aloitin tarkkailemalla puhelinta ja tilanteita, joissa se eksyi käteeni. Iltaisin laitoin puhelimestani herätyksen ja jäin usein selaamaan. Ostin tilalle vanhanaikaisen herätyskellon ja sen seuraksi pelkkiä kirjoja. Hankin myös joutilaisuutta ja aikaa lukea.

Tajusin, ettei aika lukemiselle tullut kirjan mukana, vaan se piti järjestää itse. Loput hoiti kirja. Taito palautui mieleeni kuin polkupyörällä ajo keväällä. Kirja otti kantaakseen.

Minulle lukeminen on taito, joka vie pitkälle. Pidän siitä enemmän kuin juoksemisesta. Juoksemalla kierrän Töölönlahden, mutta lukemalla pääsen minne tahansa.

 

Ronja Salmi on kirjailija, toimittaja ja Helsingin kirjamessujen ohjelmajohtaja. Hänen ohjelmansa Mitä mietit, Ronja Salmi? nähdään Yle TV2:lla maanantaisin klo 21:30.