09. toukokuuta 2018
Teksti: | Kuvitus: Ulla Donner

Auringon kohdevalo liikkui hitaasti vuorten seinämillä, painoi harmaaseen kiviseinään vaaleita jälkiä kuin palavia kohtia. Pilvien vaaleassa peitossa risteili siellä täällä repeämiä, joista taivaan syvä vaaleansini paljastui koko korkeudessaan. Täällä taivas näytti olevan niin korkealla, ettei minkäänlaista avaruutta mahtuisi sen taakse. Katselin sitä, yritin ymmärtää.

Tarkkailin miten Björkenheim käveli rantakivien väleissä, pysähtyi ja kuunteli. Aina kun liikenne taukosi, tuli niin hiljaista että veden liplatus kuulosti melulta. Vesi ympäröi meidät äänillään kuin hyttysparvi, yhtä aikaa kaikkialta; vaikka meri aaltoili edessäni, laineiden ääni nousi myös selän takaa.

Rantaan ajautunut levä kiilsi tummanruskeana. Sen lomassa lojui sivistyksen merkkejä: muovirasioita, styroksia, raaputettuja arpoja, rytättyjä tölkkejä ja vääntyneitä korkkeja.

– Minä en nyt jaksaisi tutkia näitä, Björkenheim sanoi.

– Niin, minä sanoin.

Björkenheim laskeutui polviensa varaan ja haravoi sormillaan maan ja veden yhtymäkohtaa, joka liikkui koko ajan aaltojen mukana. Kivet hohtivat veden läpi kuin suurennoksina. Laineiden edestakaisessa liikkeessä ne näyttivät elävän ja liikkuvan, tarkentuvan ja menevän taas kauemmas niin kuin suurennuslasia käänneltäisiin ympäri. Björkenheim painoi kätensä ruskean kiven lomaan huolellisesti jotakin etsien. Vasemmalla kädellään hän suki ensin hiuksiaan ja sitten viiksiään ja puristi sitten niskaansa kuten hänellä oli tapana.

Ajattelin että hän teki sen rauhoittuakseen. Sytytin tupakan ja jäin seisoskelemaan taustalle. Mutta aina kun Björkenheim näytti löytävän jotakin, minun oli mentävä lähemmäs.

– Minä näen saman minkä sinä näet, Björkenheim sanoi, – mutta minä näen sen lähempää.

– Minä en näe mitään, minä sanoin.

– Minä näen sen lähempää.

– Puhu vähemmän, minun täytyi sanoa.

 

Valokiila siirtyi vuoren seinämältä laaksoon, jossa paljastui pienen kylän tilkkutäkki: puisia asuintaloja, jotka kaukaa näyttivät vanhoilta asemarakennuksilta, ja niiden yläpuolella keltainen kirkontorni ja sen auringossa välkkyvä kupoli ja risti kupolin päällä. Tietä ei näkynyt, mutta jossakin rinteen ja talojen välissä tien täytyi kulkea, johtaa kylään ja kylästä takaisin maisemaan.

Björkenheim löysi litteän kiven, sopivan leivänheittoon, ja heitti sen vedenpintaan oikeassa asennossa, mutta aallot kävivät kiveen niin, että se upposi heti. Hän heitti uudelleen kiven, nyt melkein pyöreän, joka nousi kolmeen hyppyyn ennen kuin pulahti veteen. Tuuli humisi niin kovaa, ettei kiven ääntä kuullut.

– Ei tästä mitään tule.

– Heitä vielä kerran. Niinhän se sovittiin, että kolme heittoa, minä sanoin.

– Siitäkö se sitten on kiinni?

– Niin, minä sanoin.

Björkenheim kumartui veden ääreen ja alkoi etsiä kaksin käsin. Hän näki litteän kiven muutaman metrin päässä syvemmällä, se näytti ohuelta, kuuraiselta lehdeltä. Hän riisui vaelluskengät ja sukat ja kääri lahkeet ja painoi jalkansa maahan. Näin että veden kylmä tuntui vatsassa asti. Viiden hyytävän askelen jälkeen hän oli kiven luona. Kivi makasi syvemmällä kuin luulin: vesi ylsi häntä polviin, ja käärityt maastohousut kastuivat. Björkenheim nosti kiven ja käveli nopein askelin takaisin rantaan.

– Minä siis heitän vielä tämän, hän sanoi.

– Onnea vaan, minä sanoin.

– Paska tuuli.

– Odota jos tahdot.

Björkenheim odotti, että aallot taukoaisivat hieman. Hän piti kiveä kämmenten välissä kuin lämmittääkseen sitä. Katsoin kun hän puhalsi käsiinsä, hankasi niitä toisiaan ja kiveä vasten. Hän koukisti takajalkaansa niin että oikea käsi laski lähes vedenrajan korkeudelle ja ojensi vasemman kätensä vaakasuoraksi tähdätäkseen aaltojen väliin. Hän seisoi siinä kuin pysäytetty kiekonheittäjä; stadionin kiertävä tuuli piinasi häntä.

Kun sopiva kohta tuli, Björkenheim heitti niin nopealla ranneliikkeellä, että sivulta käsi välähti ruoskaniskuna.

Kivi hyppäsi neljä ensimmäistä hyppyä nopeasti ja lähellä toisiaan, ja veden renkaat jatkuivat toisistaan saumattomasti. Minä melkein innostuin. Mutta viidennen hypyn jälkeen kivi kääntyi väärään asentoon, eikä kuudetta enää tullut. Vesi nielaisi kiven lähellä rantaa, vaikka heitto oli irtonainen ja nopea.

– Ei tullut seitsemättä, Björkenheim sanoi.

– Ei lähellekään, minä sanoin.

– Minä kävelen tuohon. Odota että minä pääsen lantiota myöten veteen, Björkenheim sanoi.

Katselin kun Björkenheim alkoi kävellä. Kun hän oli riittävän syvällä, tähtäsin selän yläosaan, hieman niskan alapuolelle. Tiesin että Björkenheimilla oli siinä syntymämerkki, olin nähnyt sen joskus saunassa, se näytti kuin taistelussa siihen palaneelta. Muistin että merkistä kasvoi karvoja. Kun ajattelin niitä, ampuminen oli helppoa.

 

Harry Salmenniemi on kiva runoilija, mukava novellisti, sävyisä libretisti ja ikävä käsikirjoittaja. Hänen viimeisin teoksensa Yö ja lasi (Siltala) ilmestyi helmikuussa.