16. maaliskuuta 2018
Teksti: | Kuva: Ilkka Saastamoinen

Dokumenttielokuvaohjaaja Virpi Suutari ja rap-artisti Mikko Kuoppala eli Pyhimys puhuvat työstä, Instagram-brändistä ja rovaniemeläisestä arkkitehtuurista.

Uusimmat teoksenne tutkivat molemmat omalla tavallaan työtä. Miten?

Mikko Kuoppala: Käsittelen Tapa Poika -albumilla sukupolveamme, jolle työ on yhtä kuin identiteetti. Tavoitteet identiteetin hakemisessa ja realistiset mahdollisuudet saavuttaa se eivät kuitenkaan aina kohtaa. Siitä voi seurata se, ettei löydä paikkaansa maailmassa.

Virpi Suutari: Tuore Yrittäjä-dokumenttini on humanistinen ja karnevalistissävytteinen luontoelokuva suomalaisista yrittäjistä. En ole niinkään kiinnostunut bisneksestä, vaan ihmisestä.  Siitä, mikä pistää meidät yrittämään täällä niin kovasti.

Kuoppala: Tämä luontoelokuvakulma on kiinnostava. Sanon aina haastatteluissa, että älkää puhuko minulle ”musiikkibisneksestä”: tämähän on etenkin Suomessa todella epäkannattavaa toimintaa. Kyllä siinä potkii eteenpäin jokin muu kuin se, että lasketaan työtunteja ja mietitään tuntiliksaa. Muuten olisin voinut pysyä Teknillisessä korkeakoulussa, jonka jätin kesken ensimmäisen vuoden jälkeen.

Suutari: Mutta me molemmat olemme etuoikeutettuja, kun saamme tehdä työtä, jota rakastamme.

Kuoppala: Ja sen etuoikeuden tiedostaminen antaa energiaa jatkaa. Jos tämä olisi se luontodokumentti, ei tulisi koskaan hetkeä, kun leijona on syönyt ja voi hetken vain maata. Aina sitä miettii seuraavaa saalista.

Suutari: Yksi tausta-ajatus elokuvalleni olikin nykykehitys, jossa ihmisiä ohjataan entistä enemmän ottamaan vastuu omasta työllistymisestään. Me taiteilijathan olemme esimerkkejä tästä: rakennamme omaa työelämäämme aktiivisesti ja keksimme itsellemme työtä. Se sopii joillekin, mutta on selvää, ettei kaikilla ole siihen taloudellisia tai henkisiä resursseja.

Taiteilijaa onkin kuvattu uusliberalistisen järjestelmän ideaalityöntekijäksi. Taiteilijuuteen liittyvät luovuus, joustavuus ja intohimo – ja epämääräiset työsuhteet ja kaikkensa antaminen. Mitä mieltä olette?

Suutari: Olen tehnyt dokumenttielokuvia 23 vuotta, ja rahasta neuvoteltaessa minuun on ollut tosi helppo vedota sillä, että tehdään vaan rakkaudesta tätä alaa kohtaan. Viime aikoina olen yrittänyt opiskella taloutta ja sparrata itsestäni tiukemman neuvottelijan.

Kuoppala: Jos mennään marxilaiseen teoriaan, niin tietysti myös yrittäjät muodostavat ketjuja, joissa isot yritykset ottavat lisäarvon pienemmän tekemästä työstä. Aion itse ulkoistaa palkkioneuvotteluni, koska minulla on liian läheinen suhde edustamani levy-yhtiön työntekijöihin. Se on kynnys vaatimiselle.

Suutari: Perustin mieheni kanssa oman tuotantoyhtiön vuonna 2012 nimenomaan vapauden ja päätäntävallan takia. Joku voi ajatella, että on kauheaa kapitalistista riistomeininkiä perustaa yritys. Itse olen leikkimielisesti kuvannut, että yritystoimintamme on nykypäivän kommunismia – otimme tuotantovälineet haltuun.

Kuoppala: Suvussani on paljon insinöörejä, ja olen itsekin aina ollut tosi rationaalinen. Tavallaan minulla onkin ollut paremmat valmiudet liiketoimintaan, ja luovuus on tullut matkan varrella.

Suutari: Tuo onkin ehkä hyvä järjestys. Jo peruskoulussa pitäisi olla konkreettista talouskasvatusta. Ne, joiden perheissä näitä asioita puidaan kotona, ovat muita vahvemmilla.

Olette molemmat käsitelleet myös syrjäytymistä. Miksi aihe on ollut teille tärkeä?

Suutari: 1990-luvun loppupuolella toivuttiin lamasta ja alkoi IT-huuma. Vuoden 2001 Joutilaat-elokuvani kuitenkin kertoo työttömistä nuorista miehistä Suomussalmella. Halusin ohjaajakollegani Susanna Helken kanssa muistuttaa, että osassa Suomea tilanne ei ollut muuttunut laman jälkeen miksikään. Vuonna 2013 nuorison syrjäytymisluvut olivat yhä samoja, joten palasin teemaan Hilton!-dokumentissa päämäärättömästi ajelehtivien itähelsinkiläisten nuorten kautta. Nuoria katsomalla voi herkästi nähdä yhteiskunnan tilan. Jumi, johon he ovat ajautuneet, lähtee usein lapsuudesta ja siitä, että esimerkiksi monista kotien tukimuodoista on luovuttu.

Kuoppala: Hilton! oli hyvin lähellä sitä maailmaa, jonka liepeillä olen Malminkartanossa kasvanut. Osa silloin hyvin toimeentulleista kavereistani on sittemmin syrjäytynyt, osa heikommin toimeentulleiden perheiden lapsista taas pärjännyt hyvin. Parikymppisenä maailma on sellainen, jollaisena sen näkee. Jos herkässä vaiheessa kokee, ettei itsellä ole paikkaa maailmassa, niin ei välttämättä ikinä pääse siitä olosta eteenpäin. TKK:sta lähdettyäni olin hetken työttömänä, kunnes oli pakko mennä pikaruokalaan töihin. Olin siellä viisi vuotta, ja vaikka en vihannut joka hetkeä, oli se silti kamalaa. Jos musiikkihommat eivät olisi natsanneet, en tiedä missä olisin.

Suutari: Tätä ei ehkä oteta huomioon aktiivi- ja sosiaaliturvamalleissa. Kaikkien ajatellaan kuuluvan samaan laariin, mutta ihmiset ovat hyvin erilaisissa tilanteissa, joissa myös sattumalla on iso rooli.

Virpi, olet kuvannut myös puutarhanhoitoa ja metsästäviä yritysjohtajia Eedenistä pohjoiseen – ja Eleganssi-dokumenteissa. Pyhimyksen soolomateriaali taas poikkeaa selkeästi muun muassa Teflon Brothersin musiikista. Oletteko harkitusti liikkuneet laajalla skaalalla?

Suutari: Tärkeintä minulle on tunnistaa ihminen, oli se sitten Hiltonin nuori tai Eleganssin Jorma Ollila. Ihminen haluaa aina esittää olevansa hallittu ja rationaalinen. Minua kiinnostaa inhimillisyys, joka sen kuoren alta löytyy. Sellaiset purskahdukset. On hauskaa, miten vaikka Eleganssista on tehty niin erilaisia tulkintoja: joku näkee siinä feminismiä, joku riistoherrojen kuvauksen, joku ihanan elokuvan metsästyskoirista.

Kuoppala: Musiikkialalla helposti ajatellaan, että henkilöbrändin pitää olla tietynlainen: jos teet mitään kevyttä, sinulta menee uskottavuus vakavassa asiassa. Siihen sanon vaan, että okei, haaste vastaanotettu.

Itsensä brändäyksestä etenkin sosiaalisessa mediassa puhutaan paljon. Miten suhtaudutte siihen työssänne?

Suutari: Se ei kuulu maailmaani millään tavalla. Käytän sähköpostia, mutta en jaksa välittää muusta. Muistan, kun olin 1990-luvun puolivälissä Helsingin Sanomissa kesätoimittajana, ja viimeisiä minulle annettuja juttuaiheita oli ”Mikä on Internet”. Olin edellisenä iltana tavannut tulevan mieheni, jonka kanssa olen ollut yhdessä nyt 23 vuotta. Olin niin rakastunut, ettei olisi voinut vähempää kiinnostaa joku internet. Niin vähäpätöiseltä se silloin tuntui.

Kuoppala: Olen levy-yhtiössä töissä, ja kun antaa kaikille artisteille saman ohjeen, sitä alkaa itsekin uskoa: älä mieti, vaan ole oma itsesi, ja se alkaa brändäämään itsensä. Minulle ei esimerkiksi ole luontaista ottaa itsestäni kuvia, joten olen Instagramissa tosi epäedustava enkä ikinä hymyile kuvissa. Siitä on tullut Instagram-brändini.

Suutari: Ja tietenkin tärkeintä kaikessa on substanssi. Teen juuri seuraavaa pitkää dokumenttia Alvar ja Aino Aallosta. On hämmästyttävää, miten iso Aalto-brändi oli 1930-luvulla Iso-Britanniassa ja 1940-luvulla Yhdysvalloissa – ihan ilman nykyistä markkinointikoneistoa.

Kuoppala: Kun katsoo vaikka Aallon suunnittelemaa Rovaniemen Lappia-taloa, niin kyllä sitä miettii, että nyt on oikeassa paikassa oikeanlainen talo. Että tällainen tässä kuuluukin olla.

 

Tässä juttusarjassa kaksi taiteilijaa tapaa ja keskustelee mistä tahansa.

Mikko Kuoppala on rap-artisti ja Johanna Kustannuksen tuotantopäällikkö, joka tunnetaan taiteilijanimellä Pyhimys. Hän on tuttu myös muun muassa yhtyeistä Teflon Brothers ja Ruger Hauer. Pyhimys kiertää keväällä Suomea helmikuussa ilmestyneen Tapa Poika -albumin merkeissä.

Virpi Suutari on dokumenttielokuvaohjaaja, jonka uusin elokuva Yrittäjä saa Suomen ensi-iltansa 23.3. Hän on voittanut parhaan dokumentin Jussi-palkinnon kahdesti: vuonna 2002 yhdessä Susanna Helken kanssa elokuvasta Joutilaat ja vuonna 2015 elokuvasta Eedenistä pohjoiseen.