16. maaliskuuta 2018
Teksti: | Kuva: Meri Björn

Kustannustoimittaja löysi käsikirjoituksestani sanan oikeasti ja viivasi yli. Hän perusteli, että oikeasti on viime vuosina yleistynyt muotitehokeino. En väittänyt vastaan vaan häpesin – kirjathan syntyvät häpeän voimin. Jos argumenttia täytyy vahventaa kertomalla, että olen nyt aivan oikeasti tätä mieltä, kannattaa argumentoida joskus toiste.

Oikeasti on verbaalinen vastine 2000-luvun alun partafolk-innolle ja sille, miksi bataattiranskalaiset tarjoillaan puutarjottimelta. Nigel Farage ja Timo Soini, söpöt postmodernistit, nousivat suosioonsa olemalla oikeita. Tai kuten ennätyspaksua punakynää houkutellen ilmaistaisiin: aidon äärellä.

Politiikka, pop-musiikki ja ravintolakulttuuri joutuvat työskentelemään aitoutensa eteen. Kaikissa näissä asetellaan, lavastetaan ja ollaan perusteellisen teennäisiä. ”Oikeasti jonkinlaiseksi” on helpompi kutsua vaikkapa arkea.

Ehkä arki onkin oikeasti-ideologian pimeä ydin. Kauppakassit ja pyykkivuoret kutsuvat korneja fraaseja luokseen kuin hillopurkit muurahaisia. Sitähän arki on, pöydälle unohtuneita elintarvikkeita.

Ei mitään feikkiä vaan selviämistä.

 

Valokuvataiteen museon kevään suurnäyttely Tuntuuko tutulta? avaa näkökulmia suomalaiseen arkeen. Esillä on kymmenen kuvaajan teoksia, jotka kommentoivat ”yhteiskunnan eriarvoistumiskehitystä”.

Sairautta, työttömyyttä ja lihapiirakoita dokumentoiva näyttely tosin tuntuu painottuvan arjen lohduttomiin puoliin. Karpon haamulla on asiaa, mikä on tärkeää mutta yksipuolista. Kuvasarja suhteellisen helposta ja materiaalisesti yltäkylläisestä arjesta olisi tehostanut näyttelyn sanomaa.

Sentään Helsingin Sanomien Riitta Koivuranta havaitsee kokonaiskuvan. Hänen mukaansa Tuntuuko tutulta? esittää arjen ”juuri sellaisena kuin se on”. Rivien välit huokaavat oikeasti, kun Koivuranta ottaa etäisyyttä joutavanpäiväiseen esittämiseen:

[M]useossa nähtävät kuvat ovat jotain ihan muuta kuin sliipatut, stailatut, muokatut ja erilaisilla suodattimilla käsitellyt somekuvat.

Totta, Kaapelitehtaalla valokuvat asetellaan kauniisti seinälle, eikä niitä joudu tihrustamaan puhelimen näytöltä. Koivurannan aitousanalyysi kuitenkin ontuu. Näyttelyä esittelevissä artikkeleissa toistuu Susanna Juvakan otos jogurttisodan jälkeisestä ruokapöydästä. Jopa rikospaikalta poistunut lapsi ymmärtää, että siinä se äiti asettelee. Juvakka on tehnyt valinnan olla siivoamatta ennen loistokuvan ottamista, ehkä siirtänyt tuolia hieman.

Estetiikka on karua mutta silti estetiikkaa – eikä mitään ”juuri sellaisena kuin se on”. Pöydälle on saattanut roiskua Valion Arki® jogurttia, sinnikkään tuotekehittelyn ja brändäystyön tulosta.

 

On vaarallista ja eriarvoistavaa ajatella, ettei Instagramissa julkaistu kuva kantakaupunkilaisen kahvilan vintagepöydälle asetellusta espressokupista voisi edustaa yhtä oikealta näyttävää arkea kuin Juvakan jogurttisotateos. Stailaaminen on totuus monesta maanantai-iltapäivästä.

Realistista nykyarkikuvausta etsivien kannattaa kiirehtiä Q-teatteriin. Akse Petterssonin Arki ja kauhu roiskuttaa verta nukkekodissa. Naurun, pelon ja kuvotuksen läpi suodattuu aavistus arjen pohjarakenteista.

Paahtoleivät jäävät syömättä, kun puhelin piippaa ja konsolipeli on kesken. Peto raatelee vatsan auki. On tylsää.

John Lennonin sanoin: ”Nothing is real.”

 

 

Antti Hurskainen on kirjoittaja, jonka neljäs esseekokoelma Suru ei toimi (Siltala) ilmestyi tammikuussa.