16. maaliskuuta 2018
Teksti: | Kuvitus: Erkki Toukolehto

Verna ja Heikki istuvat Portaalissa. Verna ei ole riisunut mustaa kangastakkiaan, koska hän tuli vain moikkaamaan. Heikillä on vielä vähän kahvia pahvikupissaan. Verna on kysynyt äsken, että mitä syötäisiin illalla, mihin Heikki on ehdottanut, että jos tekis vain kunnon salaatin kun jäi munakoisovuokaa eiliseltä. Verna on sanonut siihen, että käy, ja painanut pikkusormellaan pöydällä lojuvan puhelimensa koti-näppäintä nähdäkseen kellonajan. Se on 12.06.

– Oho, Heikki sanoo. Hän katsoo Vernan olan yli kahvilan takaosaan ja nostaa kulmakarvojaan tyyliin, että no nyt.

– Mitäs, Verna kysyy, mutta ei käänny.

– Ihan Ismo Alangon näköinen nainen.

Verna kääntyy. Niskaa kivistää. Hän ei ole viime aikoina oikein nukkunut.

– Siis kuka.

– Miten niin. Tuolla takana toi, no toi oranssipaitanen. Ismo Alangon näkönen nainen.

– Aa joo, Verna sanoo, eikä ole samaa mieltä, mutta siristää kuitenkin silmiään, vaikka tajuaakin, ettei nainen silmiä siristämällä voi muuttua Ismo Alangon näköiseksi. – Ehkä vähän.

– Vähän?

– Vähän.

– Vähän. Onhan se nyt ihan!

Verna ei enää vastaa, vaan vie kätensä pöydän puhelimelle. Kello on 12.08.

Heikin kasvojen lihakset rentoutuvat, mutta enemmän pettymyksen kuin tyytymisen merkiksi.

– Jaahas.

Verna kuulee Heikin äänestä, että tämä ei jäänyt tähän.

Kassalle tulee nenänsä lävistänyt sänkitukkainen poika.  Verna muistaa pojan etäisesti jonkin sivuaineen johdantokurssilta. Siitä on nyt kaksi vuotta. Silti Vernan ja pojan on kurssista lähtien pitänyt tervehtiä Kaisa-talossa melkein joka päivä. Ensin moikattiin sanallisesti, mutta nykyisin vain nyökätään. Verna toivoo, että viimeistään parin kuukauden päästä nyökkäilynkin voisi lopettaa. Pakkohan tilanteen on olla molemmista kuormittava.

Sänki sanoo kassahenkilölle, että santsi. Kassahenkilö sanoo jess. Poika maksaa ja kiittää. Kassahenkilö sanoo jess. Sänki ottaa pahvikupin ja alkaa kaataa siihen kahvia. Kassa sanoo, että eikös sulla ollut pieni kahvi. Sänki sanoo, että aa, aiemmin on kyllä saanut ottaa santsin tämmöiseen isoon. Kassa: No ei saa kyllä ottaa, eikä muutenkaan eri kuppiin, kun santsin idea on, että otetaan samaan. Sängen kaulalle laajenee punertava läikkä. Poika ottaa pienen posliinikupin ja kaataa ison pahvikupin sisällön sinne. Isoon kuppiin jää kuitenkin vähän kahvia, koska kaikki ei mahtunut pieneen. Kassa sanoo kovaan ääneen, että ota nyt sitten tämän kerran se iso, kun kerran otit jo.

Poika poistuu. Sillä on ilme, että tämä ei jäänyt tähän.

– Siis oikeesti, Heikki sanoo. – Kato nyt. Sen nenä on ihan samanlainen kolvi ku Alangollaki. Ja silmät tollaset… huvittuneen surulliset. Ja toi ihon tekstuurikin hei! Huomasitsä sen ihon tekstuurin!

– No en huomannut sen ihon tekstuuria, sanoo Verna. – Ihan sama. Niissä on vähän samaa näköö, mutta olemus on eri. Okei?

Kello on 12.12.

Heikki nostaa kahvikupin huulilleen ja kallistaa. Siellä ei tainnut olla enää olla mitään. Silti Heikki nielaisee.

– Voinks mä sanoo yhen jutun? Heikki sanoo.

Verna nyökkää ja katsoo sillä tavalla, että jos nyt on pakko.

– Välillä vaan tuntuu, että nykyään sä oot mun kanssa eri mieltä jotenkin periaatteesta.

– Täh.

– Jos me oltais fuksivuonna istuttu tässä ja mä olisin sanonut, että kato, eikö oo ihan Ismo Alangon näkönen nainen, niin sä olisit ollut, että hitto joo. Sä oikein halusit nähdä kaiken mun silmin.

Heikki pitää tauon, ennen kuin sanoo:

– Ärsytänkö mä sua nykyään?

Verna vastaa heti:

– Et.

Se on tavallaan totta. Tai ainakin Verna toivoisi sen olevan.

– Mut minkä sille voin, jos toi vitun daikki ei näytä musta Ismo Alangolta?

Sitten Vernan suusta ilmestyy vielä yksi lause:

– En mä jaksa jatkuvasti mielistellä sua.

Kuluu sekunti, ja Verna tajuaa paljastuneensa. Heikille, mutta itselleenkin.

– Niin just, Heikki sanoo. Sen ryhdille tapahtuu jotain.

Kohta Heikki kaivaa puhelimen taskustaan ja näyttää sitä: 12.13.

– Hei, eiks sulla alkanu luento.

Pukeutuessaan Heikki heittäytyy iloiseksi. Tyyliin, että hehheh, menipä vähän turhan diipiksi. Mutta se on paniikinomaista iloisuutta, sellaista, joka vain vauhdittaa Vernassa sitä jotain, joka juuri on lähtenyt käyntiin.

– Illalla Crownia eiks nii, Verna sanoo ja hieraisee Heikin olkapäätä.

– Jess, Heikki sanoo.

Tuntia myöhemmin nainen, joka toisinaan kuulee muistuttavansa hieman Ismo Alankoa, lähtee kahvilasta. Hän ei ole opiskelija eikä tohtorikoulutettava. Hänestä on vain mukava käydä kahvilassa, jossa nuorten filosofian ja teologian opiskelijoiden keskusteluja voi salakuunnella. Parikymppiset suhtautuvat aiheisiinsa niin vakavasti: Onko Jumalaa olemassa vai eikö ole? Onko todellisuutta, jos ei olisi ihmistä sitä havaitsemassa? Tai voiko toista ihmistä koskaan todella ymmärtää, kun apuvälineenä on jotain niin avutonta kuin kieli? Näitä tällaisia, olennaisia juttuja.

 

 

Erkka Mykkänen on kirjailija, jonka esikoisromaani Something not good (WSOY) ilmestyi tammikuussa. Hän syö joka aamu Portaalin vegaanisen ruisleivän.