12. helmikuuta 2018
Teksti: | Kuvitus: Milena Huhta

Avioliittokysymys sai kirkkoväen tappelemaan keskenään. Vastakkain eivät kuitenkaan ole vain liberaalit ja konservatiivit.

Suomen kansa on jälleen valinnut tasavallan presidentin.

Kuten hyvin tiedetään, Sauli Niinistö johtaa erityisesti ulkopolitiikkaa, mutta on kansalle myös arvojohtaja: ottaa kantaa ja herättelee keskustelua symbolisena vaikuttajana, kun laajempi poliittinen valta puuttuu.

Nyt alkuvuodesta kansa, tai ainakin kirkkokansa, saa toisenkin arvojohtajan. Arkkipiispa Kari Mäkinen jää eläkkeelle kesäkuussa, ja hänen seuraajansa on selvillä viimeistään maaliskuussa.

Monet kirkkovaikuttajat tuntuvat ajattelevan, että vielä arkkipiispakautensa alussa Mäkinen ei juurikaan erottunut piispojen joukosta. Mutta mitä pidemmälle 2010-luku on edennyt, sitä näkyvämpi hahmo myös Mäkisestä on tullut. Viime vuosina hänet on nähty puolustamassa mielellään vähemmistöjen oikeuksia, köyhiä, turvapaikanhakijoita ja yhteiskunnan eettistä perustaa.

Mäkisestä on tullut suvaitsevaisuuden suurimpia julistajia.

Seuraajaksi on tarjolla viisi ehdokasta: lähetysjohtaja Ville Auvinen, yliopisto-opettaja Heli Inkinen, kansanedustaja Ilkka Kantola (sd), Espoon hiippakunnan piispa Tapio Luoma ja Porvoon hiippakunnan piispa Björn Vikström(Toim. huom: Lehden painoonmenon ja ilmestymisen välillä käytiin vaalin ensimmäinen kierros. Toiselle kierrokselle jatkoivat Luoma ja Vikström.)

Vaalikentillä on ollut tärkeää puhuttavaa: Mitä mieltä pitäisi olla turvapaikanhakijoiden auttamisesta, josta Kari Mäkinen on saanut myös kritiikkiä? Entä mikä on arkkipiispaehdokkaiden suhde eutanasiaan tai naispappeuteen? Pitäisikö lukiossa opiskella yhteistä katsomusainetta oman uskonnon sijaan?

Yksi kysymys on kuitenkin noussut esiin niin useasti, että siihen vastaileminen taitaa jo kyllästyttää ehdokkaita:

Mitä mieltä arkkipiispaehdokas mahtaa olla samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä?

 

Viime maaliskuussa Suomen laki muuttui niin, että myös homo- ja lesboparien on mahdollista solmia avioliitto. Rekisteröidyt parisuhteet poistettiin käytöstä.

Tasa-arvoinen avioliittolaki ajoi kirkon suureen debattiin: tulisiko kirkossakin huomioida lakimuutos ja päivittää käsitys avioliitosta?

Ekumeniikan professori Risto Saarinen Helsingin yliopistosta näkee, että kysymys avioliittokäsityksen muuttamisesta on jossain mielessä ”uusi naispappeuskysymys”.

”Kirkossa on usein jokin tällainen vedenjakaja, joka liittyy sukupuoleen tai seksuaalisuuteen. 1950- ja -60-luvuilla keskusteltiin avioerosta, 80-90-luvuilla naispappeudesta, ja nyt keskustellaan samaa sukupuolta olevien liitoista”, hän sanoo.

”Sateenkaariväki on ikään kuin vahingossa joutunut mittatikun rooliin.”

 

Ymmärtääkseen, miten kirkko lopulta kantansa määrittää, on otettava pieni kertaus kirkollispolitiikan alkeisiin.

Kuten tasavallan presidenttikään ei yksin päätä ulkopolitiikkamme linjoista, ei arkkipiispallakaan ole oikeutta määritellä kirkon kantaa esimerkiksi avioliittoon. Edes kirkko ei ole teokratia, jossa uskonnollisilla johtajilla olisi korkein mahdollinen valta. Sen sijaan päätöksenteko on jakautunut monelle tasolle, kuten valtiolla ja kunnissa.

Paikalliset seurakunnat ovat hyvin itsenäisiä, ja niiden asioista päättävät seurakuntavaaleissa valitut tavalliset pulliaiset. Kirkon ”eduskunta” eli ylin päättävä elin on kaksi kertaa vuodessa kokoontuva kirkolliskokous, johon kuuluu niin maallikkoja kuin kirkon työntekijöitäkin.

Usealla kirkon tasolla vapaaehtoiset luottamushenkilöt ja palkatut viranhaltijat kuten papit tekevät päätökset yhdessä.

Kirkon organisaatio muistuttaa hiukan valtionhallinnossa suunnitteilla olevaa maakuntamallia. Seurakuntien ja kirkolliskokouksen välissä toimivat hiippakunnat, joihin seurakunnat kuuluvat ja joita piispat johtavat.

Kymmenestä piispasta arkkipiispa on ”ensimmäinen vertaistensa” joukossa ja piispainkokouksen puheenjohtaja. Kirkolla ei siis tavallaan ole ykköspomoa, mutta arkkipiispalla on silti merkittävää arvovaltaa kirkon sisäisessä keskustelussa. Toisaalta hän antaa kirkolle kasvot myös muun yhteiskunnan suuntaan.

Kirkon ja valtiovallan suhde on elänyt ajassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on pikkuhiljaa vuosikymmenien saatossa irtautunut valtiosta, vaikka siitä puhutaan yhä ”kansankirkkona”.

Vielä Urho Kekkosen aikaan oikeus nimittää evankelisluterilaisen kirkon piispat oli Suomen tasavallan presidentillä, mutta Mauno Koiviston kaudella nimitys siirtyi kirkolle itselleen.

”Ennen saatettiin ajatella, että piispat olivat valtiovallan luottomiehiä. Nykyään sellaista roolia ei niinkään ole, vaan piispa on ennen muuta oman väkensä kaitsija”, professori Risto Saarinen sanoo.

 

Vaikka samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen on kirkossa kuuma aihe, arkkipiispanvaaleissa keskustelu siitä on ollut laimeaa kuin presidenttiehdokkaiden Nato-väittely. Kysymys ei juuri jaa ehdokkaita. Enemmistö heistä olisi valmiita päivittämään kirkon avioliittokäsitystä. Inkinen, Kantola ja Vikström varauksetta – Luoma taas siinä tapauksessa, jos kirkolliskokouskin niin katsoo.

Ainoastaan lähetysjohtaja Ville Auvinen edustaa puhtaan konservatiivista linjaa. Hänen kantansa on jyrkkä ei.

Käytännöllisen teologian yliopistonlehtori Kati Tervo-Niemelä Helsingin yliopistosta haastaa käsityksen, jonka mukaan arkkipiispanvaalissa olisivat vastakkain ”liberaalit” ja ”konservatiivit”.

”Jakolinja kulkee nykyään enemmänkin liberaalien ja keskikirkollisten välillä”, hän sanoo.

Tervo-Niemelä on tutkinut Suomen evankelisluterilaisen kirkon pappien ja muiden työntekijöiden jakautumista liberaaleihin ja konservatiiveihin. Hänen mukaansa kirkko on monella tapaa liberalisoitunut 2000-luvulla. Perinteinen konservatiivinen ajattelu, jota ovat edustaneet erityisesti monista herätysliikkeistä tulevat päiviräsäsmäisen linjan papit, on muuttunut sen sijaan melko marginaaliseksi.

”Mielestäni kirkossa on käynnissä selvä liberaali siirtymä. Moni haluaa muuttaa kirkkoa hyvin nopeastikin.”

Kyselytutkimuksista käy ilmi, että papistossa on enemmän itsensä selkeästi liberaaliksi kuin konservatiiviksi kokevia. Alueellisia eroja toki on, ja esimerkiksi pääkaupunkiseudulla liberaaleja on kirkas enemmistö.

”Mutta myös koko kirkon tasolla ollaan enemmänkin voittopuolisesti liberaaleja”, Tervo-Niemelä huomauttaa.

Jos vielä 2000-luvun alkupuolella evankelisluterilaisen kirkon papeista noin puolet vastusti samaa sukupuolta olevien vihkimistä jyrkästi, nyt noin puolet kannattaa sitä varauksetta. Muutos on todellakin ollut nopeaa.

 

Kuvitus: Milena Huhta.

 

Kirkossakin asenteet elävät ajassa. Kati Tervo-Niemelän mukaan 1980-luvulla liberaali oli se, joka kannatti naispappeutta. 1990-luvun liberaali olisi nykypäivänä melkein konservatiivi.

Kun liberaalius on muuttunut nopeasti yhä uudistusmielisemmäksi, on kirkossa törmätty määrittelyongelmiin. Mikä oikeastaan on liberaalia ja mikä ei? Kuka voi kutsua itseään liberaaliksi?

Tervo-Niemelä itse jakaa tutkimuksensa perusteella liberaalit ja konservatiivit erilleen sekä opillisissa että työorientaatioon liittyvissä kysymyksissä. Kirkon konservatiivit suuntautuvat sanan julistamiseen, Raamatun opettamiseen ja rukouselämään. Liberaalit puolestaan korostavat yleistä ihmisten auttamista, oikeudenmukaisuuden edistämistä ja yhteiskunnallista vaikuttamista.

Laaja yhteinenkin alue löytyy, sillä molemmat pitävät jumalanpalveluksia ja sielunhoitoa tärkeinä.

Opillinen ero näkyy siinä, miten kirjaimellisesti Raamattua tulkitaan. Liberaalit eivät ota esimerkiksi Kristuksen neitseellistä syntymistä faktana vaan ajattelevat, että se on ollut tapa kuvata hänen erityislaatuisuuttaan. He myös kyseenalaistavat Jeesuksen ihmetekojen todenmukaisuuden.

Kiinnostavaa kuitenkin on, että viime vuosina liberaalien joukosta on lohjennut Tervo-Niemelän mukaan erikseen ”ääriliberaali” suuntautuminen. Se on näkynyt esimerkiksi kyselytutkimuksissa. Tosin kehityksen suunta voi hiukan yllättää: vuonna 2010 joka neljäs pappi määritteli itsensä selvästi ”teologisesti liberaaliksi”, mutta vuonna 2014 luku oli pudonnut 11 prosenttiin.

”Papit halusivat yhtäkkiä mieltää itsensä aiempaa maltillisemmin liberaaliksi. Oman näkemykseni mukaan se johtuu siitä, että äänenpainot ovat kirkon sisällä kärjistyneet. Yhä useampi kokee, ettei halua olla ’ääriliberaali’.”

Tervo-Niemelä mainitsee esimerkin: Helsingin piispan Teemu Laajasalon taloussotkut, jotka nousivat julkisuuteen tammikuussa. Hiippakuntavaltuuston puheenjohtaja eli hiippakunnan korkein maallikko Johanna Korhonen kyseenalaisti näkyvästi Laajasalon kalliit hotelliyöt, kuohuvapullot ja muut kirkon verovaroilla kustannetut kulut, joista useat oli puutteellisesti selvitetty.

Laajasalo tunnetaan liberaalina, mutta hän oli ainoa Helsingin piispanvaalin ehdokas, joka kelpasi myös konservatiivisille uskovaisille. Syksyllä hän kannatti moitteen antamista pappi Kai Sadinmaalle, josta oli tehty kantelu tuomiokapitulille tämän vihittyä samaa sukupuolta olevia pareja.

Moni Laajasaloa liberaalimpi kannatti Helsingin piispanvaalissa sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaata. Johanna Korhonen toimi Hallamaan kampanjapäällikkönä, ja nyt useat liberaalit Laajasalon kannattajat näkevät Korhosen toimet ”ristiretkenä” ja ”kostona” Laajasaloa kohtaan.

Esimerkiksi professori Heikki Hiilamo ilmoitti protestina eroavansa liberaalien yhteisestä Tulkaa kaikki -liikkeestä. Hän on edustanut kirkolliskokouksessa liikkeen ryhmää yhdessä Korhosen kanssa. Tammikuussa Seura uutisoi, että Helsingin hiippakuntavaltuuston varapuheenjohtaja Wiking Vuori, niin ikään Tulkaa kaikki -liikkeen edustaja, on pettynyt Korhosen toimintaan.

”En ole koskaan aikaisemmin seitsemän luottamushenkilövuoteni aikana nähnyt tilannetta, jossa yksittäinen luottamushenkilö tutkii yhden virkamiehen kuitit viideltä vuodelta ja lähettää niistä kymmenittäin kysymyksiä, jotka vuotavat julkisuuteen jo samana päivänä. Kysymyksissä oli heti nähtävissä, että niistä saa näyttäviä otsikoita jo ennen kuin Laajasalo ehtii niihin mitään vastaamaan”, Vuori totesi Seuralle.

Liberaalien rivit tuntuvat todellakin rakoilevan.

 

Vaikka keskustelu kirkon suunnasta ja avioliittokäsityksestä näyttää julkisuudessa liberaalien ja konservatiivien väännöltä, ei kumpikaan ryhmä nouse kiistakysymysten ratkaisijaksi. Sen tekee Tervo-Niemelän jo aiemmin mainitsema iso joukko, keskikirkolliset, joita voisi leikillisesti kutsua kirkon ”tolkun ihmisiksi”.

He ovat kirkon liberaalien uusi vastapuoli, ja heidän joukostaan tulee myös piispanvaalien ennakkosuosikki, Espoon hiippakunnan piispa Tapio Luoma.

Keskikirkolliset ymmärtävät sekä liberaaleja että konservatiiveja ja pyrkivät kompromisseihin. Hyvä esimerkki on kirkkososiologian emeritaprofessori Eila Helanderin lausunto, jota kirkolliskokous käsitteli viime marraskuussa. Ehdotus tarjosi jotain sekä konservatiiveille että liberaaleille.

Konservatiiveja saattoi miellyttää kanta, että kirkon tulisi säilyttää sekä vihkioikeutensa että käsitys kirkollisesta avioliitosta miehen ja naisen välisenä. Toisaalta liberaalien suuntaan nyökkäsi ehdotus, että papeille pitäisi antaa oikeus vihkiä samaa sukupuolta olevia pariskuntia ja myöntää, että sille on teologisia perusteita.

Konservatiivit eivät lausunnosta pitäneet. Arkkipiispaehdokas Ville Auvinen syytti Helanderin kompromissia orwellilaiseksi ”kaksoisajattelun” mahdollistajaksi.

Kirkolliskokouksessa kuultiin myös Espoonlahden kirkkoherra Jouni Turtiaisen puheenvuoro. Hänen mielestään esitys oli tähän mennessä paras ehdotus pattitilanteen purkamiseksi.

”Kompromissi, joka on määritelmällisesti juuri sellainen, että molemmat osapuolet joutuvat luopumaan jostain saavuttaakseen jotakin, on sellainen, johon kannattaisi tarttua”, Turtiainen sanoi.

Se on malliesimerkki keskikirkollisesta ajattelusta. Mutta kelpaako se kaikille?

 

Naispappeudesta väännettiin kirkossa monta vuosikymmentä, mutta samaa sukupuolta olevien avioliitoista ei voi ehkä kiistellä yhtä kauan. Jo nyt monet papit vihkivät homo- ja lesbopareja. Osalle heistä on annettu varoitus, ja varoituksista taas on kanneltu hallinto-oikeuteen.

Kirkko on kiusallisessa asemassa. Oikeastaan sen olisi noudatettava lakia – eli vihittävä samaa sukupuolta olevia pareja.

”Keskustelu samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä ja se, että kirkon on ikään kuin pakko ottaa kantaa, on ilman muuta kiihdyttänyt kirkon siirtymää liberaalimpaan suuntaan”, yliopistonlehtori Kati Tervo-Niemelä arvioi.

Monet liberaalit katsovat jo toiveikkaina arkkipiispanvaalien yli: syksyllä odottavat seurakuntavaalit, joilla on avioliittokysymyksen kannalta suurempi merkitys kuin kirkon arvojohtajan valinnalla. Voi olla, että seuraavat kirkkopäättäjät ovat edellisiä liberaalimpia – jos tarpeeksi moni uudistusmielinen vain saapuu vaaliuurnille.

Toiveikkuus on todellakin tarpeen, sillä äänestysprosentti seurakuntavaaleissa on perinteisesti ollut matala ja suosinut konservatiivisempia ehdokkaita. Liberaaleja suomalaisia ei kirkkopolitiikka kiinnosta.

Ennen vaaleja pitäisi tietysti vielä varmistaa, että liberaalien omat rivit pysyvät yhtenäisinä.

 

Jutun lähteenä on käytetty myös Kati Niemelän artikkelia Pappien teologinen orientaatio ja papin työn arki (Teologinen aikakauskirja 3/2014) sekä julkaisua Kutsumusta, auttamista ja itsensä toteuttamista. Pappien ja kanttorien suhde työhön, työhyvinvointi ja suhtautuminen ajankohtaisiin kysymyksiin Kirkon akateemisten kyselyssä 2014 (Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 38).

Juttua on oikaistu 12.2.2018 klo 03:50. Ville Auvisen titteli on korjattu jutun neljänteen jaksoon ”lähetysjohtajaksi”. Alkuperäisessä versiossa luki, että Auvinen olisi Espoon hiippakunnan piispa. Espoon hiippakunnan piispa on kuitenkin Tapio Luoma. Luoman ja Auvisen tittelit olivat oikein jutun ensimmäisessä jaksossa.