24. marraskuuta 2017
Teksti: | Kuvitus: Kaarlo Stauffer

Suomessa kierrätetään vain kolmea kirjaklassikkoa. Siksi Ylioppilaslehti pyysi Finlandia-ehdokas Jaakko Yli-Juonikasta suunnittelemaan uutta Pohjantähteä.

Alussa olivat suo ja Juska – Juska Paarma. Tai ainakin se on kirjailija Jaakko Yli-Juonikkaan ”random mielleyhtymä”.

Koska on Suomi100-vuosi, Yli-Juonikas on luvannut suunnitella Ylioppilaslehdelle uutta versiointia Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta. Ollaan Turussa, kirjastokahvila Siriuksessa. Kirjailija hörppii teetä ja ryhtyy jalostamaan ideaansa.

Päähenkilö voisi olla Juska Paarma, näytelmäkirjailija ja -ohjaaja Jussi Parviaisen luoma uhoileva alter ego. Parviainen on tunnettu muun muassa elokuvista Harmagedon (1986), Yksinteoin (1990) ja Yksinteoin 2 (2011), lyhyestä avioliitostaan 19-vuotiaan Saanan kanssa ja 1980-luvulla myös Jumalan rakastaja – ja Valtakunta-näytelmistään. Voisi sanoa, että 30-vuotisesta performanssista.

Yli-Juonikas aikoo pian matkustaa Helsinkiin katsomaan Parviaisen elokuvatrilogian, ja se on vaikuttanut myös hänen ideointiinsa.

”En tosin tiedä, onko Juskan hahmossa mitään samaa kuin Jussi Koskelan persoonassa. Muistaakseni Koskelan Jussi oli pihi ja jäyhä työn sankari. Tässä Parviaisen alter egon tapauksessa aloitusvirkkeen suo on se, mihin kaikki muut uppoavat – syöveri.”

Millaiseen Suomeen uusklassikko sijoittuu?

”Ensin kiinnepisteet ovat juppikulttuurissa ja lamassa. Trilogian viimeisessä osassa saattaisi hahmottua 2010-luvun skitsofreeninen mediakulttuuri.”

 

Klassikoiden lämmittely on nyt muotia.

Suomi100-juhlahumun myötä Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) on versioitu pelkästään tänä vuonna Aku Louhimiehen elokuvaksi, vichyvedeksi, Haloo Helsingin kappaleeksi ja pyttyharjaksi. Matti Röngän Yyteet-teoksessa sotilaiden hahmot sijoitetaan potkuja jakavaan IT-firmaan. Turun kaupunginteatterissa taas pyörii ”hikiseksi” luvattu versio Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä (1870). Sen on ohjannut Lauri Maijala, joka vuonna 2014 ohjasi Oulussa Tuntematon sotilas -oopperan.

Pohjantähti on kuitenkin saanut pölyttyä: Timo Koivusalon Anttilan-tuoksuisesta elokuvastakin on jo melkein 10 vuotta.

Tilanne pitää korjata. Pohjantähdessä olisi potentiaalia: siinä on sentään myös naisia, ja tarina kulkee läpi vuosikymmenten.

Yli-Juonikas jos kuka sopii uudistamaan klassikkoja. Neuromaani (2012) oli suomiproosaa vavisuttava järkäle, joka matki tieteellisen julkaisun ulkoasua ja jossa edettiin lineaarisuuden sijaan valitsemalla aina jokin vaihtoehtoisista luvuista. Tuore Finlandia-ehdokas Jatkosota-extra (2017) taas kertoo jonkin verran perussuomalaisista, mutta myös alt-right-trollaamisesta, salaliittoteorioista ja mediasilpusta, useassa rinnakkaisessa rakenteessa. Trilogian kolmas, tuleva osa käsittelee ainakin mahdollisia maailmanloppuja.

Linnan trilogia on, no, toisenlainen. Täällä Pohjantähden alla (1959–1962) sijoittuu hämäläiseen Pentinkulman kylään, jonka arkea ravistelevat Suomea muokanneet historian avainhetket: työväenliikkeen synty, sisällissota ja myöhemmin myös Lapuan liikkeen toiminta sekä talvi- ja jatkosodat.

Yli-Juonikkaan versiossa Pentinkulmaa vastaisi joku lukuisista rajatkiinni- tai suomiensin-liikkeistä, johon Juskalla joko olisi tai ei olisi suhdetta.

”Rajat kiinni -retoriikassa toistuvat dramaattiset historialliset analogiat. He haluavat torjua ’maahantunkeutujat’, ja heillä on punavihreään eliittiin kohdistuva sisällissotafantasia päällä. Tämä porukka olisi herkullinen virikkeiden lähde – varsinkin, kun heidän lataamaansa Youtube-videomateriaalia on järjettömän paljon.”

Kasassa on klassikkotulkinnan lähtöasetelma: Juskan kamppailut yhdistettynä maahanmuuttovastaiseen vyörytykseen.

”Juskan stoori on toki ajallisesti pidempi kuin noiden liikkeiden, mutta kyllä tästä saisi apokalyptisen taistelun.”

Silti epävarmuus vähän jäytää. Milloin klassikoiden versioinnissa ylipäätään on järkeä?

 

Koirien Kalevala. Kabaree Kalevala. Jääsaaga Kalevala. Kalevalanmaa. Laiskojen Kalevala.

Kalevala-tatuointi, Kalevala-keittokirja, Kalevala-koru. Amorphiksen tuotanto.

Väinö-, Aino-, Ilmari- ja Sampo-nimiset lapset.

Vauva.fi:n keskusteluista tehdyt, uutta tarinankeruuperinnettä edustavat Kalevauva-laulut: pitääkö synnytyksessä todellakin olla alapää paljaana alapää paljaana / voiko kätilö tai lääkäri käyttää tilannetta hyväkseen.

Ehdottomasti eniten Suomessa on versioitu Elias Lönnrotin kokoamaa Kalevalaa (1835). Ei ihme: alkuperäisen kieltä ei jakseta lukea, eikä oikein jaksettu Lönnrotin aikanakaan.

”Viidensadan kappaleen painosta myytiin 12 vuotta”, sanoo kotimaisen kirjallisuuden professori Jyrki Nummi.

Kalevalalla on uusintojen kohteena erityisasema, koska se antoi tekeillä olevalle kansakunnalle menneisyyden. Suomi ei ollutkaan tullut tyhjästä.
Seitsemän veljestä taas antoi nykyaikaiskuvauksen maaseudun väestöstä ja kulttuurista.”

Enää Kiven romaani ei ole nykyaikaiskuvaus, mutta yhä se on uusintaversioiden kakkonen. Seitsemän veljestä on versioitu oopperaan, Ypäjän musiikkiteatteriin, animaatioon, elokuvaksi, Jouko Turkan tv-sarjaksi, Novitan lankakeräksi.

Suomi100-huumassa sen rinnalle on kiilannut Tuntematon, joka on tavallaan itsekin uusintaversio – Linnan sota-aikaan sijoittama tulkinta Seitsemästä veljeksestä. Jo ennen tämän vuoden versiointeja Kristian Smeds ammututti Muumimamman Kansallisteatterissa. Sitä ennen olivat Edvin Laineen ja Rauni Mollbergin elokuvat. Laineen versio julkaistaan vielä tämän vuoden aikana restaurointina, jossa on totutusta poikkeava lopetus ja enemmän kärpäsiä.

Siinä uusintasuosikit taitavatkin olla. Lisäksi on vain hajaesimerkkejä: 1980-luvun tv-sarja ja teatteria Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseesta, 1950-luvun Hollywood-elokuva ja radiokuunnelma Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisestä ja niin edelleen. Mutta vain kolmea teosta juhlitaan.

Viestinnän professori Anu Kantola pistäisi Seitsemän veljeksen ja Tuntemattoman sotilaan jo kierrätyskieltoon.

”Niiden jatkuva toistaminen on huolestuttavaa ja kertoo mielikuvituksen sekä kulttuurin elinvoiman puutteesta.”

Kantola tutkii kuvitteellisia yhteisöjä eli tapaa, joilla yhteiskunnat luovat itselleen yhteistä tarinaa. Lokakuussa hän kirjoitti Helsingin Sanomissa, että Seitsemän veljeksen ja Tuntemattoman sotilaan uusintaversiot päätyvät aina kertomaan puhki jauhetun tarinan suomalaisuudesta: metsässä meuhkaavan ja toisiaan tukevan miesjoukon.

Seitsemän veljestä on kansallisromanttinen teos, jossa näkyy Rousseaun jalo villi -ajatus. Kun kansallisvaltiot luotiin, vaadittiin jaloja villejä, joilla rakennettiin tarinaa meistä.”

Me tarvitsemme tarinaa yhä, mutta Kiven ja Linnan klassikkojen ainainen pyörittäminen on luonut Kantolan mukaan haitallisen myytin. Sen mukaan me olemme miehiä, metsäläisiä, etäällä herrojen vallasta. Yhä vuonna 2017, kaupungissa, feminismin arkipäiväistyttyä.

Eliitille myytti on hyödyllinen. Sillä oikeutetaan sitä, miten asioita hoidetaan: miesten kesken ja pienessä porukassa. Samaa tarinaa kannattaa siis uusintaa.

Kantolan tutkimuksen mukaan julkisuudessa ovat vuoden 2008 talouskriisin jälkeen korostuneet vahvat miehet. Riittää, kun katsoo nykyistä hallitusta.

”Kriiseissä menneisyyden myytit ovat turvaleluja, jotka kaivetaan apuun.”

Täällä Pohjantähden alla on puolestaan Kantolan mielestä hyvä esimerkki klassikosta, joka ei kelpaa myytiksi.  Se on kirja kansan jakautumisesta, traumasta.

Pohjantähteä ei voi hyödyntää vallankäytössä kuten Tuntematonta.”

 

Turussa Jaakko Yli-Juonikas on edennyt Pohjantähti-suunnitelmassaan ikiaikaiseen teemaan: rakkauteen.

Linnan alkuperäisteoksessa rakkaus on käytännöllistä. Kun Jussi Koskelan Alma-vaimo alkaa odottaa vauvaa, Jussi toteaa:

Jaaha… jaaha… No aika pitkälti talveen sinä voit silti käydä työssä.

Yli-Juonikas pohtii, löytyisikö Parviaisen elokuvista Pohjantähteen sopivaa rakkautta.

”Ainakin niissä parisuhdekuviot ovat melko raastavia”, hän aloittaa, mutta siirtyy jo saman tien maahanmuuttovastaisten liikkeiden pariin.

”Myös siellä on romansseja. Päällimmäisenä tulee mieleen Junes Lokan ja Tiina Wiikin suhde.”

Oululaiset Lokka ja Wiik muodostavat yhdessä Aito suomalainen yhteislista -nimisen ehdokaslistan, jolta Lokka nousi tänä vuonna Oulun kaupunginvaltuuustoon. Wiik puolestaan kirjoittaa Tuonen Joutsen -nimistä blogia, jossa hän kritisoi ”antifanttien” ja ”monikulturistien” toimia.

Ainakin yksi Pohjantähti-uusinnan rakkaustarina on löytynyt.

Yli-Juonikkaan oma suhde Suomi-klassikoihin on kimurantti. Linnan töitä hän pitää ”sinänsä arvossa”, mutta ei ole palannut niihin teini-iän jälkeen. Sen sijaan pysyvän vaikutuksen teki lukiovuosina Volter Kilven Alastalon salissa, 800-sivuinen tajunnanvirtamurikka sisäkertomuksineen. Se toi mieleen James Joycen Odysseuksen. (Joka sekin kierrättää Homeroksen Odysseiaa.)

”Olen yrittänyt itsekin rakentaa kieliapparaattia, joka toimisi useammalla kuin vain tarinankerronnan tasolla.”

Yli-Juonikas epäilee, että toistetuimmat kansalliset klassikot ovat rajanneet suomalaisten käsitystä siitä, mitä kirja voi olla. Ajatellaan vaikka Seitsemää veljestä, josta hän tosin tunnustaa itse pitävänsä.

”Kiven kirja on saattanut kaventaa suomalaista käsitystä kirjallisesta huumorista ja komiikasta ja vaikuttaa siihen oletukseen, että kirjallisuuden tulee olla viisasta ja tarkastella asioita lempeästi.”

Seurauksena huumori ei ainakaan ole kirjan taittamista Helsingin Sanomien ”kolumneiksi”, Punk in Finland -foorumin ilmauksiin viittaamista tai lukijan eksyttämistä loputtomiin alaviitteisiin ja kesken loppuviin lauseisiin. Yli-Juonikkaan ja muiden kokeellisten kirjoittajien teoksia saa turhaan hakea Suomalaisen Kirjakaupan mainospöydistä.

”Kirjallisuuskäsityksemme olisi laveampi, jos pakansekoittajia olisi ollut enemmän jo aiemmin. Tai no, Maiju Lassila oli kyllä häirikkö”, sanoo Yli-Juonikas ja viittaa eri kirjoittajanimillä ja -tyyleillä 1900-luvun alussa leikitelleeseen Algot Untolaan.

”Mutta häneltäkin on nostettu esiin vain Tulitikkuja lainaamassa (1910), tällaisena kivana kirjana.”

 

Kuvitus: Kaarlo Stauffer.

 

Unohdetaan nyt ainakin Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas. Kai löytyisi freesimpikin klassikko, josta tehdä juhlaelokuva ja pari mukia?

Totta kai, sanoo kirjallisuudentutkija Tytti Rantanen Tampereen yliopistosta. Ensimmäinen ongelma kuitenkin on, että tunnemme koko ajan vähemmän kirjallisuushistoriaa.

”Uudessa äidinkielen opetussuunnitelmassa Suomen ja maailman kirjallisuushistoriat on niputettu samaan kurssiin. Opetuksesta tulee entistä hektisempää, ja helppo ratkaisu on poimia klassikkopoolista esille aina samat teokset.”

Rantanen jakaa Jyrki Nummen käsityksen siitä, miksi Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas ovat päätyneet niin ahkeraan kierrätykseen. Ne ovat realismia edustavia, tapahtumarikkaita teoksia, joissa on kokonaisia henkilöhahmoja. Siis valmiiksi elokuvallisia.

”Samalla sivuun jää kiinnostavia teoksia, joissa näkökulma on yksilössä ja hänen ajatuksissaan. Haluaisin nähdä valkokankaalla Marja-Liisa Vartion romaaneja, mutta niiden nerokkuus on yksilön kohtaamissa pienissä pettymyksissä. Ne ovat myös ironisia, mitä on hankalaa kääntää menestystarinaksi.”

Vartion Kaikki naiset näkevät unia (1960) kertoo kotirouvasta, joka kokee elämänsä tyhjäksi ja rajoitetuksi. Toki siitäkin voisi tehdä suomalaisuutta kuvaavan elokuvan. Mutta saisiko se rahaa? Kuka sen näkisi?

”Louhimiehen elokuvan takana on mieletön markkinointikoneisto, jolloin siitä on tullut ilmiö ennen kuin sitä on kukaan nähnyt. Syntyy noidankehä, jossa tällaista elokuvaa myös jatkossa rahoitetaan. Silloin elokuvia tehdään ikään kuin caps lock alhaalla.”

Klassikoiden käsittelyssä teatteri onnistuu Rantasen mielestä elokuvaa rikkaammin. Minna Canthia ja Maria Jotunia esitetään tiuhaan.

”Tampereen työväen teatterissä pyörii huippukiinnostava versio Jotunin Huojuvasta talosta, jossa suhteen väkivaltainen osapuoli onkin nainen. Elokuvan rahoittajat säikkyvät sitä, mikä älykkäässä teatterissa on uusi normi: että teatteri tiedostaa itsensä ja valtarakenteensa.”

Missähän muissa klassikoissa olisi ajankohtaistamisen potentiaalia? Waltarin Suuri illusioni (1928) voisi taipua samanlaiseksi taidekoululaisten pohdinnaksi elämän tarkoituksesta kuin Johannes Ekholmin projektit Rakkaus niinku ja Kaspar Hauser. Canthin Papin perhe (1891) voisi hyvin kertoa kirkkoherrasta, joka kokee olevansa miehen ruumiiseen vangittu nainen. Juhani Ahon Rautatie (1884) kääntyisi tarinaksi Länsimetrosta…

Anu Kantola on skeptisempi. Hän näkisi mieluummin puhtaita nykytarinoita, vaikka Suomen kansainvälistymisestä. Olemme olleet ruotsalaisia, venäläisiä ja siirtolaisia, nykyään vaihto-opiskelijoita ja uussuomalaisia.

”En tiedä, onko jokin suomalainen erityispiirre tehdä kansallisia tarinoita yhä vain uudelleen.”

Klassikoita versioimalla kuvaa suomalaisuudesta on hankala tuulettaa, hän perustelee.

Venäläissotilaan voi muuttaa teatterin lavalla pesukoneeksi, mutta mitä sitten?

Esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla kertoi ilmestyessään torppariperheistä ja sisällissodasta tarinan, jota ei ollut kerrottu aiemmin. Se ravisteli suomalaista identiteettiä ja päivitti sitä.

Nyt suomalaisuuden tarina on jumissa, ja se näkyy Kantolan mukaan poliittisessa keskustelussa maaseudusta. Sotestakin tulee kärjistynyt kamppailu maaseudun ja kaupungin välillä.

”Kuitenkin kaupungeissa ovat työt, ja tänne olemme tulleet. Siihen voisi liittää jotain positiivistakin. Ettei koko ajan vain kaivattaisi sinne maalle takaisin.”

Kantola ei ole ihmettelyineen yksin. Kirjailija Antti Tuuri kummasteli Helsingin Sanomissa, miksi Suomi100-kuvasto kertoo sodasta, vaikka Suomi on ollut sadasta vuodesta sodassa noin neljä.

 

Yli-Juonikkaan Pohjantähti-hahmotelma on edennyt draaman kaaren keskeiseen palaan: ristiriitaan.

Linnan Pohjantähdessä Pentinkulmaa jakaa konflikti, jossa vastakkain ovat ensin työväki ja omistajat, sittemmin punaiset ja valkoiset. Koskelankin pojat kiinnostuvat sosialismista.

Mikä jakaisi ihmisiä Yli-Juonikkaan Pohjantähdessä?

”Maahanmuuttovastaisessa porukassa on jatkuva konflikti itsessään. Varmaan ainoa yhdistävä tekijä on, että he kaikki inhoavat muslimeja ja pelkäävät Suomen islamisaatiota. Lisäksi perinteinen suomalainen rasismi on ollut Venäjä-vihamielistä, mutta tämä uusi polvi on Putin-faneja.”

Myös Juskan hahmo saadaan fiktion konfliktiin hyvin mukaan.

”Parviaisella itsellään on yhteyksiä poliittiseen vaihtoehtotodellisuuteen. Ainakin hän on innokkaasti kaveerannut Johan Bäckmanin kanssa.”

Tutkijoiden tavoin myös Yli-Juonikas pitää toistetuimpien Suomi-klassikoiden yhteiskunnallista tarinaa ongelmallisena, ”äijäsuurmiesten rakentamana historiana”. Omiin töihinsä hän kaivelee yleensä varjohistorioita. Kyyhkysinetin (2015) Rauha Rautio on kurjuudesta toiseen konkkaava huutolaistyttö, joka sekaantuu noituuteen ja Tattarisuon ruumisrituaaleihin. Fiktiivisellä Rauhalla on ollut Juvalla todellinen nimikaima, johon Yli-Juonikas törmäsi käytännöllisen teologian professorin Aarni Voipion 1920-luvulla julkaistussa väitöskirjassa. Väitös käsitteli unissa- eli horrossaarnaamista.

Kiinnostavimmat varjohistoriat löytyvät Yli-Juonikkaan mielestä kuitenkin omakustanteista. Hän nostaa esiin runoilija Matti Tiisalan. Esimerkiksi Niityt höyryävät kuin joki -romaani (2006) käsittelee Suomen salaisen poliisin terroria, jota kirjoittaja pään sisällään pakenee. Samoin Yli-Juonikas kehuu Helena Pääkköstä, jonka Huijarin heilassa (1998) päähenkilö kaahaa pörssikeinottelijana ja menettää rakastajansa puijaamana omaisuuttaan. Googletus kertoo Pääkkösen vierailleen vuonna 2011 myös Tauski ja Henna Peltosen häissä.

”Romaanin viehätys perustuu paljolti hahmon täydelliseen irtiolemiseen, hurjaan vauhtiin.”

Omakustanteiden ansio on Yli-Juonikkaan mielestä juuri siinä, etteivät ne piittaa kaanonista. Ne eivät toista juhlatarinaa, vaan kertovat elämästä, joka on liian outoa, itsepäistä, tylsää tai hysteeristä kustannettavaksi.

”Sivujuonteita ja poikkeamia on ollut aina. Suomen historia ei ole yhtenäisiä, yksinuottisia kausia, jolloin nyherrettiin joissain heinätalkoissa.”

 

Joskus klassikoissa tosin on potentiaalia uuden sanomiseen. Ainakin klassikoista itsestään.

Syksynä ilmestynyt, Erkka Mykkäsen toimittama Jatkuu!-antologia sisältää fanifiktiota kymmenestä suomalaisesta klassikosta. Antologiassa julkaistussa, Saara Turusen versioimassa Hanna-novellissa Minna Canthin alun perin luoma nimihahmo tarkkailee novellin kirjailijaa, joka ei halua osallistua kaanonin pönkittämiseen:

Seitsemän veljestä on klassikompi kuin Hanna, koska patriarkaalinen kulttuuri tarvitsee miehisiä monumentteja rakennusaineekseen. — Ja nyt kirjailija on saanut tarpeekseen. Hän on niin lopen kyllästynyt tähän tunkkaisuuteen, tähän vanhojen kalsareiden hajuun joka nurkassa. Jos hän saisi päättää klassikoiden kaanonin, päättäisi hän toisella tavalla.

Kirjailija päättää, ettei hän viittaa elämänsä aikana ”enää yhteenkään sikamiehen teokseen”. Niihinhän viitataan joka tapauksessa.

Kotimaisen kirjallisuuden professori Jyrki Nummi pitää absurdina, että edes pyrkisimme välttelemään Suomi-klassikkojen uudelleen kuvaamista tai kirjoittamista.

”Kulttuuri on jatkuvaa saman aineksen uusintamista. Jos uusintaversio tehdään huonosti, silloin se yksinkertaisesti on huono.”

Sellainen oli Nummen mukaan Kansallisteatterin Nummisuutarit pari vuotta sitten, ”tällainen persuirvailu”.

Juha Hurme taas on tehnyt Nälkäteatterissa erittäin hienoja, tuoreita versioita Aleksis Kiven pienistä näytelmistä, kuten Kihlauksesta. Ne ovat villejä, uudistuvat koko ajan ja samalla hyvin uskollisia Kivelle. Niitä on esitetty eri tiloissa: kirjaston kirjahyllyjen välissä, luonnossa kallioilla.”

Nummi ei allekirjoita väitettä, että Seitsemää veljestä, Tuntematonta ja sotakuvastoa olisi toisteltu jo liikaa.

”Ei meillä ole hirveästi klassikoita, enkä ymmärrä, miksei tällaisia aineksia voisi nyt, Suomen satavuotisjuhlan yhteydessä, korostaa. Meillä on jo kuultu tarpeeksi puheenvuoroja siitä, että Suomessa on ollut sata vuotta yhtä helvettiä, naisten pahoinpitelyä ja epätasa-arvoa. Menisinkö jonkun ihmisen 60-vuotispäiville kertomaan, että sun elämä on ollut täynnä kaikenlaista paskaa?”

Myös tutkija Tytti Rantanen näkee klassikoiden kierrätyksessä hyviä puolia. Jo se, että Tuntematon sotilas on tehty elokuvaksi kolmannen kerran, on synnyttänyt hänen mielestään kiinnostavia lieveilmiöitä.

”Kaanonin käsittely synnyttää vastateoksia, mikä on hyvä sysäys.”

Rantanen nostaa esimerkeiksi Wille Hyvösen Tuntemattoman sekä Anssi Määtän ja Antti Tuomisen Tuntematon REDUXIN. Hyvösen elokuva kertoo muunsukupuolisesta ohjaajasta, joka yrittää saada elokuvakoneistossa läpi mieskuvaltaan uudenlaista Suomi100-elokuvaa. Tuntematon REDUX:issa Pihla Viitala ja Mimosa Willamo esittävät Lammiota ja Lehtoa, jotka eivät tarvitse heille soittelevaa ja sodassa apua tarjoavaa Rokkaa mihinkään.

Vaarallisina Rantanen ei klassikkoja pidä, koska päähämme ei voi enää takoa yhtä totuutta kuin Seitsemälle veljekselle lukkarin koulussa.

”Kulttuurin kuluttajilla on aiempaa enemmän neuvottelutilaa päättää itse, kokevatko he teoksen vastaavan heidän kokemustaan suomalaisuudesta. Olen todella iloinen Koko Hubaran ja Sonya Lindforsin tuomista näkemyksistä siitä, millaista Suomessa on olla vaikka rodullistuttu esseisti tai tanssija. Ne eivät ole mikään ’se toinen tapa’ olla suomalainen, vaan yksi positio lisää.”

 

Turun tapaamisesta on noin puolitoista viikkoa. Välissä Yli-Juonikas on käynyt katsomassa Parviaisen elokuvatrilogian ja luonnostellut trilogian alkua kotona.

Aihio uudeksi Pohjantähdeksi on syntynyt. Sähköpostissa Yli-Juonikas kertoo, että mukaan on ilmaantunut Juskan ja maahanmuuttovastaisen liikkeen lisäksi kolmas keskeinen toimija: Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö Jari Aarnio ”syömässä viineriä ja katsomassa Saara-prostituoidun piilokameravideota”.

”Hän voisi symboloida tärkeää kriisiajan ilmiötä eli järjestysvallan ja muiden valtioinstituutioiden nauttiman luottamuksen rapautumista. Suomalaiset luottavat poliisiin edelleen Aarnio-keissistä huolimatta, mutta luullakseni ollaan menossa huonompaan suuntaan”, Yli-Juonikas arvioi.

Kirjailija korostaa, että hän pitää Parviaisen taiteellista työtä arvossa. Pohjantähti-suunnitelmaa tulee pitää parodisena tribuuttina ohjaajalle.

Äijiähän siinäkin vaikuttaa riittävän, mutta kirjailijan tietäen selkääntaputtelut ovat luultavasti vähissä.

Vaikka Pohjantähden päivitystehtävä oli Yli-Juonikkaan mukaan ”todella kiinnostava”, uskoo hän jättävänsä Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan väliin.

”Tuntuu, että siitä on saanut todella paljon irti jo kokonaistaideteoksena, maitopurkkien ja muun kautta. Niiden ansiosta se tuntuu räväkämmältä irtiotolta kuin Smedsin versio.”

Mutta jos jokin klassikko pitäisi vielä kerran tehdä tai räjäyttää uusiksi, niin mikä se Yli-Juonikkaan mielestä olisi?

”Se on Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat, jolle Tuntematon sotilaskin oli vastakirja. Onhan se vähän loppuun kaluttu vitsi. Mutta ehkä kiinnostavaa tulisi, jos joku ottaisi sen todella vakavasti.”

 

Miten Jaakko Yli-Juonikas aloittaisi nykypäivän Pohjantähti-trilogian? Lue alku täältä.