Elämmekö todella ”totuudenjälkeistä aikaa”? Emme.
Niin ajattelee Politiikasta-lehden päätoimittaja, Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkoston tutkijatohtori Johanna Vuorelma. Hänen yhdessä Paul-Erik Korvelan kanssa toimittamansa teos Puhun niin totta kuin osaan – Politiikka faktojen jälkeen (Docendo) ilmestyi lokakuun alussa.
Kirjassa useat tutkijat osoittavat, että ihmiset ovat taivuttaneet totuutta aina – myös politiikassa. Siinä ei ole mitään uutta edes Donald Trumpin tai Brexitin aikakautena.
”Britanniassa luottamus Euroopan unionin instituutioihin on aina ollut hyvin heikkoa, ja brittien työväenpuolue Labour kävi kovaa taistelua EU-jäsenyyttä vastaan jo 1970-luvulla. Amerikan politiikassa on myös ollut Trumpin kaltaisia hahmoja jo pitkään, Ronald Reagan tietysti ilmeisimpänä esimerkkinä”, Vuorelma sanoo.
”Olimme jopa hieman yllättyneitä, että ajatus ’totuudenjälkeisyydestä’ levisi niin nopeasti anglosaksisesta kulttuurista meille ja otettiin käyttöön sellaisenaan.”
”Totuudenjälkeisen ajan” hokeminen kertoo, että moni kokee Suomessakin jonkin muuttuneen. Vuorelma uskoo, että kokemusta selittää pikemminkin luottamuksen kuin totuudellisuuden puute.
Hän ehdottaa, että puhuisimme siksi mieluummin vaikkapa ”luottamuksen jälkeisestä ajasta”.
”Toisin kuin totuutta, luottamusta voi mitata. Ja on todella nähtävissä, että luottamus moniin keskeisiin kansallisiin ja kansainvälisiin instituutioihin on heikentynyt.”
Mikä siis voisi tuoda luottamuksen takaisin?
Vuorelma näkee neljä mahdollista skenaariota, joista selkein on luottamuksen vahvistuminen talouskasvun kautta. Monissa maissa luottamus politiikkaan korreloi taloudellisen tilanteen kanssa: kun talous voi hyvin, ihmisillä on varaa luottaa.
Toisessa skenaariossa media voisi kasvattaa valtaansa ja nousta voimaksi, joka haastaa kriittisesti hallintoa mutta vahvistaa samalla sen toimintaedellytyksiä.
”Tämän vaihtoehdon suhteen olen kuitenkin hieman pessimistinen.”
Kolmas skenaario rakentuu kansalaisyhteiskunnan varaan. Jos esimerkiksi järjestöjen ja muun liikehdinnän rooli vahvistuisi, voisi aktiivisuus niissä kanavoitua myös poliittiseksi osallistumiseksi.
”Sitäkin on hirveän vaikea nähdä. Kansainvälinen trendi osoittaa, että monissa maissa kansalaisyhteiskuntaa enemmänkin rajoitetaan kuin vahvistetaan.”
Neljäs skenaario on talouskasvun vahvistumisen rinnalla potentiaalisin luottamuksen palauttaja: täysin uudenlainen poliittinen liike, joka syntyisi muualta kuin nykyisten puolueiden piiristä.
”Ranska on tästä hyvä esimerkki. Siellä luottamus puolueisiin ja politiikkaan on ollut heikkoa, ja Emmanuel Macronin uusi puolue sai kanavoitua monien turhautumista äänestämiseksi”, Vuorelma sanoo.
”Olen aika varma, että saamme Suomessakin nähdä jonkin uuden poliittisen liikkeen. Mielestäni sellaista on luettavissa esimerkiksi tuoreista puolueiden kannatusmittauksista.”
