24. marraskuuta 2017
Teksti: | Kuva: Meri Björn

Vuonna 1457 ranskalaista Savignyn kylää kuohutti verinen murha. Pikkupojan kasvoja ja käsivarsia oli raadeltu, syötykin.

Kutsuttiin koolle oikeuden istunto. Tuomarit, syyttäjät, todistajat, puolustusasianajaja. Ja tietysti syytetty: emakko porsaineen.

Sikaemo todettiin syylliseksi ja tuomittiin kuolemaan. Sille puettiin takki ja housut, sitten se hirtettiin. Pyövelille kustannettiin uudet hansikkaat – ikään kuin metaforana siitä, että hän jättäisi surmapaikan puhtain käsin.

 

Tapaus ei ollut keskiajalla ainutlaatuinen. Sikojen lisäksi oikeuteen joutui eri puolilla Eurooppaa muun muassa kirkonmenoja häirinneitä pikkulintuja ja viljasadon turmelleita kovakuoriaisia.

Eläinoikeudenkäynneille on monia selityksiä, kuten taikauskoon ja rituaaleihin ripustautuva kulttuuri. Ennen kaikkea suhde eläimiin oli tuolloin hyvin toisenlainen kuin nyt. Keskiaikainen kertomusperinne oli pullollaan faabeleita eli opettavaisia tarinoita, joissa ihmisten maailma sai ymmärrettävän muodon eläinten avulla. Satujen ihmismäisesti juonittelevat ketut ja sudet tukivat ajattelutapaa, jossa eläimetkin nähtiin harkitsemiskykyisinä yksilöinä.

Vaikka eläinkuva on sittemmin muuttunut, on ikiaikainen inhimillistäminen säilynyt. On merimiespaidassa toilaileva Aku Ankka ja Orwellin Eläinten vallankumous -kirjan kapinalliskarjut. On Youtube-videot, joilla hylkeet virnistelevät ja kissat iskevät silmää niin söpöinä vekkuleina, että olemme pökertyä.

Mutta nyt opettavaisimmat eläintarinat tulevat tieteestä, joka ei itse keksi faabeleita vaan herättää ne eloon. Tutkimus toisensa jälkeen osoittaa, että eläinten inhimillisiltä näyttävät kyvyt ja tunteet eivät ole pelkkää pastellinväristä iltasatua. Esimerkiksi ihmisapinat käyttävät työkaluja kuin kivikauden ihmiset, oppivat viestimään hoitajien kanssa viittomakielellä, päihittävät ihmiset eräissä muistitesteissä ja niin edelleen.

Tutkimustulokset herättävät kiusallisia kysymyksiä. Jos pikkulapsia ei saa myydä tai käyttää terveyttä uhkaaviin lääketieteellisiin kokeisiin, miksi älyllisiltä kyvyiltään hyvin samankaltaisia simpansseja saa?

 

Eläimet ovatkin viime vuosina palanneet oikeudenkäynteihin eri puolilla maailmaa, tosin tällä kertaa syytettyjen sijaan asianomistajina.

Tuoreessa muistissa on esimerkiksi Naruto-apinan maailmankuuluksi noussut selfie, jonka tekijänoikeuksia yhdysvaltalainen eläinoikeusjärjestö Peta vaati apinalle. Naruto jäi ilman tekijänoikeuksia, mutta viime syyskuussa luontokuvaaja David Slater lupautui antamaan osan selfien tuotoista eläinten suojeluun.

Oikeustapauksia on tältä vuosituhannelta muitakin. Asianomistajia ovat olleet esimerkiksi kolkoissa häkeissä ja tutkimuslaitoksissa elävät simpanssit, jotka oli yhdysvaltalaisen Nonhuman Rights Project -järjestön mukaan vangittu laittomasti. Ja Seaworld-teemapuistoissa Yhdysvalloissa pidetyt viisi miekkavalasta, joita Peta vaati vapautettavaksi orjuuden kieltävän lain nojalla.

Kamppailujen tuloksena on läjä eläinten tappioita, mutta myös muutamia voittoja. Esimerkiksi Argentiinassa tuomioistuin katsoi tällä vuosikymmenellä Sandra-orankin ja Cecilia-simpanssin henkilöiksi, jotka eläintarhan oli vapautettava laittomasta vankeudesta.

 

Vaikka eläimiä voisi puolustaa lukemattomilla argumenteilla, tähänastisissa oikeustapauksissa on korostunut ennen kaikkea yksi: ihmisenkaltaisuus. Siinä on vaaransa.

Vaikka inhimillistämisellä on hyvä tarkoitus, arvostelijat näkevät siinä samaa omahyväistä nurkkakuntaisuutta kuin turisteilla, jotka lentävät toiselle puolelle maailmaa ja odottavat, että ruokalistat ovat kohdemaassa omalla kielellä ja hinnat tutussa valuutassa. Minä, ihminen, olen maailman napa!

Eläinten oikeuksia ei kuitenkaan pidä sotkea ihmisoikeuksiin, piti niitä miten tärkeinä hyvänsä. Älykkyystestien ja viittomakielen sanavaraston sijaan pitäisi voida keskittyä siihen, tunteeko eläin kärsimystä.

Eläinten kyvyt ovat sopeutuneet lokeroon, jossa laji elää. Siksi simpanssi ei tarvitse äänioikeutta tai uskonnonvapautta. Se tarvitsee mahdollisuuden elää lajilleen luontaisella tavalla.

 

Merkit viittaavat siihen, että lähivuosina keskustelu eläinten laillisista perusoikeuksista voimistuu Suomessakin.

Julkisoikeuden tutkija Birgitta Wahlberg vastaa puhelimeen Tukholmassa, jossa hän työskentelee kansainvälisten asioiden vastaavana Ruotsin suurimmassa eläinoikeusjärjestössä Djurens Rättissä.

Suomalainen Wahlberg on kehittänyt eläinoikeuden alaa maailmalla. Samalla hän on tutustunut Nonhuman Rights Project -järjestön perustajaan Steven Wiseen, joka tunnetaan Yhdysvalloissa simpanssien oikeustaisteluista. Nyt Wisen järjestön alaisuudessa toimii myös Suomessa oikeusoppineiden ryhmä, jota Wahlberg johtaa.

Tosin ryhmän työ on harmaampaa kuin eläinoikeuspiirien supertähden Wisen: ei näyttäviä oikeudenkäyntejä, vaan ehdotuksia uusiksi lakipykäliksi, jotka antaisivat eläimille lailliset perusoikeudet.

Wahlberg luettelee teesejään viileästi perustellen. Hänen mielestään eläinsuojelulaki ei riitä takaamaan eläinten oikeuksia, koska se ei kyseenalaista eläinten asemaa hyödynnettävänä omaisuutena vaan tyytyy säätelemään sitä. Siksi eläinten oikeudet pitäisi kirjata perustuslakiin, ihmisoikeuksien veroisiksi. Wahlbergin visiossa banaanikärpänenkin oletettaisiin tuntemiskykyiseksi, ellei tiede todista toisin.

Se on radikaali ajatus nyky-Suomessa, jossa meneillään olevassa eläinsuojelulain uudistuksessa on väännetty siitä, pitääkö tuotantoeläimen saada vettä jatkuvasti vai riittävästi. Ei siitä, pitääkö tuotantoeläimiä ylipäätään olla.

Mutta Wahlberg on optimistinen. Kuten eläinoikeusihmiset usein, hänkin puhuu historian oikeustaisteluista, jotka lopettivat orjakaupan tai mahdollistivat naisten äänioikeuden. Aikansa radikaaleja harppauksia nekin.

”Jokainen, erityisesti päättäjä, voi miettiä, millä puolella haluaa olla, kun tätä taistelua kuvataan tulevissa historiankirjoissa”, Wahlberg sanoo.

Se on väkevä vertaus. Kuin käänteinen faabeli: ihmisistä kertova tarina, jolla tehdään eläinten osaa ymmärrettäväksi.

 

Kirjoittaja on Ylioppilaslehden toimitussihteeri.