29. toukokuuta, Mäntyniemi, Helsinki.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö astelee tiedotusvälineiden eteen virka-asunnollaan.
Kameroiden sulkijat räpsähtelevät kiivaasti. Yleisö tietää, mitä Niinistö aikoo. Hän on luvannut kertoa ”tulevaisuuden suunnitelmistaan”.
”Jaaha, hyvää iltapäivää”, hän aloittaa, kuin hieman huvittuneena.
”Joko kello on tasan?”
Ensin Niinistö kertoo tasavallan presidentin tehtävistä. Siitä, miten presidentin valtaoikeuksia on viime vuosina vähennetty erityisesti sisäpolitiikassa. Siitä, millaisia myllerryksiä ulkopolitiikassa on hänen kautensa aikana kohdattu.
Ja siitä, miten presidentti on siksi siirtynyt yhä etäämmälle ”puoluepolitiikasta”.
”Miltä siis tuntuisi, jos presidenttiehdokkaan takana olisikin valitsijayhdistys?” Niinistö kysyy ja katsoo yleisöään.
Moni media ehti uutisoida Niinistön vedosta ”yllätyksenä”. Spekulaatioita valitsijayhdistyksestä oli kuitenkin ollut jo liikkeellä.
Tasavallan presidentin välit hänen entiseen puolueeseensa kokoomukseen olivat kylmenneet etenkin Alexander Stubbin puheenjohtajakaudella. Esimerkiksi Suomen Kuvalehti kertoi keväällä 2016, että presidentin ja Stubbin väliset suhteet olivat ”kelvottomat”. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kaksikko oli usein napit vastakkain.
Toisaalta Niinistö osoitti ratkaisullaan myös kykyä olla ajan hermolla. Tampereen yliopiston valtio-opin professori Tapio Raunio kertoo, että vastaavia ratkaisuja on nähty Euroopassa ja maailmalla enemmänkin.
”Sloveniassa käytiin juuri presidentinvaalit, ja siellä istuva presidentti tuli valituksi toiselle kaudelle. Hän oli päättänyt hylätä puolueensa ja lähteä ehdolle itsenäisenä ehdokkaana. Vastaava tapaus löytyy myös muun muassa Liettuasta.”
Raunion mukaan presidentit korostavat mielellään asemaansa koko kansan edustajana, ja ottavat siksi etäisyyttä puolueisiin.
Se ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta.
Puolueet ovat luomus, jonka kansa rakensi itseään varten. Tästä huolimatta puolueilla on merkittävä ongelma: kansa ei tahdo enää uskoa omaan luomukseensa.
Matti Apunen, Mikael Jugner ja Taru Tujunen summaavat ongelmaa osuvasti Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) pamfletissa Pelastakaa puolueet! – Mitä politiikka voisi oppia Uberilta? (2016).
Suomalaisten puolueiden jäsenmäärät ovat laskeneet viime vuosina reippaasti. Vuonna 2014 puolueisiin kuului enää noin viitisen prosenttia kansalaisista. Samalla kun puolueet edustavat entistä pienempää osaa äänestäjäkunnasta, on niiden sisällä valta siirtynyt pienemmille ryhmille, kauemmas perinteisestä ”kenttäväestä”. Äänestäjien etäisyys puolueiden johtoon on siis entisestään kasvanut.
Politiikan tutkimuksessa on puhuttu valtasiirtymähypoteesista, jonka mukaan perinteiset joukkopuolueet menettävät otteensa jäsenistään ja muuttuvat vaalikoneistoiksi, joissa valta keskittyy puolueväen sijaan eduskunta- ja ministeriryhmille.
Entiset laajapohjaiset kansanliikkeet ovat siis muuttuneet ulkoisiin haasteisiin ja ärsykkeisiin reagoiviksi johtajavetoisiksi ryhmiksi, joiden koneistossa panostetaan entistä vähemmän jäsenten osallistamiseen, mutta entistä enemmän viestintään, markkinointiin ja vaalityöhön.
Hypoteesi ei ole suomalaista alkuperää, mutta esimerkiksi tutkija Vesa Koskimaa Tampereen yliopistosta on todennut sen soveltuvan suurimmaksi osaksi myös Suomeen.
Samaan aikaan äänestäjien ja puolueiden kasvanut etäisyys on alkanut näkyä myös suomalaisten asenteissa. EVAn vuonna 2014 teettämästä Arvo- ja asennetutkimuksesta selviää, että jopa 76 prosenttia suomalaisista ajattelee puolueiden ajautuneen yhä kauemmas tavallisen ihmisen ongelmista. Suomen vaalitutkimuksen mukaan vain 15 prosenttia vastaajista koki luottavansa poliittisiin puolueisiin vuonna 2009.
Ei siis ihme, jos kansansuosiota tavoitteleva poliitikko haluaa esiintyä tahraamattomana, ”puoluepolitikan” ulkopuolisena voimana.
Kun usko puolueisiin on alkanut rapautua, on aika muuttunut otolliseksi vahvojen johtajien haikailuille.
Kehitys on kansainvälinen. Monissa maissa kansalaiset ovat alkaneet odottaa ”politiikan ulkopuolisia” messiaita tuomaan järkeä pöytään ja ”kansan ääntä” päätöksentekoon. ”Messiaat” voivat olla keskenään hyvinkin erilaisia, mutta usein heitä yhdistää se, etteivät he todellisuudessa tule eliitin tai politiikan ulkopuolelta.
Yhdysvaltalaiset saivat Donald Trumpin, ranskalaiset Emmanuel Macronin.
Suomessa puolueensa jättäneen Sauli Niinistön kannatus oli lokakuussa Taloustutkimuksen mittauksessa ennätykselliset 76 prosenttia.
Tapio Raunion mielestä Niinistön kansansuosio tuntuu oudolta.
”Yleensä tällaisia kannatuslukuja saadaan jostain Uzbekistanista.”
Vahvan johtajan haikailu heijastuu myös ihmisten toiveisiin ja odotuksin presidentin vallankäytölle. 47 prosenttia ajatteli EVAn tänä vuonna tekemässä tutkimuksessa, että Suomessa tasavallan presidentillä on liian vähän valtaa. Vielä kymmenisen vuotta sitten niin ajatteli 30 prosenttia suomalaisista. Vajaasta kolmanneksesta on kasvettu lähes puoleen.
Toive vahvasta johtajasta, joka saapuu hoitamaan asioita ja näpäyttämään muita, ei kuitenkaan ole toimivan demokratian kannalta kovin terveellinen toive. Tutkija Vesa Koskimaa kirjoittaa, että moderni edustuksellinen demokratia on nimenomaan puoluedemokratiaa. Ilman puolueiden tuottamia ohjelmia ja niitä tukevia eduskuntaryhmiä edustuksellisen demokratian perusmekanismi – läpinäkyvyyteen perustuva tilivelvollisuus – kävisi lähes mahdottomaksi.
Mutta juuri sellainen poliittinen valta, joka ei ole tilivelvollista kellekään, tuntuu mobilisoivan ihmisiä. Presidentinvaalista on Suomessa pitkään puhuttu kansalaisten suosikkivaalina. Vuonna 2012 äänioikeutetuista 72,8 prosenttia kävi antamassa äänensä presidentinvaalin ensimmäisellä kierroksella.
”Sellainen valta ei muutu poliittiseksi ohjelmaksi tai teoiksi, eivätkä siinä näy kompromissit. Se on valtaa, joka tuntuu vain vallalta tehdä hyviä asioita tai kantaa vastuuta”, arvioi mediatutkija, Tukholman yliopiston elokuvatutkimuksen professori Anu Koivunen.
Vertailun vuoksi: kevään kuntavaaleissa 58,8 prosenttia äänioikeutetuista saapui uurnille.
Tasavallan presidentti ei kuitenkaan ole Suomessa vahva johtaja. Sauli Niinistöllä on vähemmän valtaa kuin kellään edeltäjistään. Hän on ensimmäinen Suomen tasavallan presidentti, joka ei osallistu enää edes EU-kokouksiin. Niinistön vallankäyttö rajoittuu melko tiukasti tp-utvaan – presidentin johtamaan valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittiseen ministerivaliokuntaan.
Presidentin valtaoikeuksia ymmärtääkseen on palattava sisällissotaan. Kun se keväällä 1918 päättyi, vallitsi Suomen poliittisessa eliitissä voimakas vastakkainasettelu ja epäluottamus. Oikeiston ja vasemmiston välit olivat tulehtuneet, ja sodan voittaneet valkoiset halusivat varmistaa, ettei sosialistinen vallankumous voisi toteutua Suomessa parlamentaarisesti.
Siksi valtioneuvosto eli hallitus sai tuekseen vahvoilla valtaoikeuksilla varustetun valtionpäämiehen, presidentin. Suomen perustuslaillista hallitsemistapaa kutsuttiinkin ennen 2000-luvun perustuslakiuudistusta puolipresidentiaaliseksi.
1900-luvun presidentit käyttivät valtaa sen mukaan, minkä kukin katsoi tarpeelliseksi. Toiset olivat sisäpolitiikassa pidättyväisempiä, mutta vuonna 1956 virkaansa astunut Urho Kekkonen ei kuulunut heihin. 25 vuotta Suomea johtanut Kekkonen oli valtio-opin emeritusprofessori Heikki Paloheimon mukaan lähes kaikkivoipa valtionpäämies, jolla oli enemmän valtaa sisäpolitiikassa kuin kellään toisella puolipresidentiaalisen tasavallan presidentillä.
Kun puolueiden väliset suhteet paranivat ja luottamus hiljalleen palautui 1960- ja -70-luvuilla, muuttui aika otolliseksi presidentin vallan parlamentarisoimiselle eli eduskunnan ja hallituksen roolin kasvattamiselle. Aika oli ajanut sellaisen presidentin ohi, joka nimitti hallitukset, hajotti eduskunnan ja määräsi ennenaikaisia vaaleja oman tahtonsa mukaan.
Se valta, joka presidentille jäi, oli ulkopolitiikan johtajuus – yhdessä valtioneuvoston kanssa.
Juuri rajattu toimintakenttä on saattanut lisätä Niinistön suosiota, sillä hän ei ole ryvettynyt ”lautaskohuissa” tai sisäpolitiikan kiemuroissa – toisin kuin moni edeltäjänsä. Kun Helsingin Sanomat analysoi marraskuun alussa Niinistön kansansuosiota, lehti summasi presidentin onnistumisen niin, että hän on enimmäkseen pysynyt poissa sisäpolitiikasta mutta vastannut kansalaisten odotuksiin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.
Toinen syy suosion takana voi olla, että valta, jota Niinistö käyttää, ei ole julkista. Tp-utvassa käytävä keskustelu on ainoastaan läsnäolijoiden ja sisäpiirilähteiden tiedossa, eikä media voi läpivalaista ministerivaliokunnan toimintaa.
Median kyvyttömyys arvioida presidentin toimintaa kriittisesti on ehkä vaikuttanut korkeisiin kannatuslukemiin, Tapio Raunio arvioi.
”Jos presidentin toimia tutkittaisiin tarkemmin ja esimerkiksi media esittäisi vaihtoehtoisia tapoja toimia presidenttinä, kannatuslukemat saattaisivat todennäköisesti olla alhaisemmat.”
Tarkkailtavaa kyllä olisi. Esimerkiksi Suomen Kuvalehti kertoi lokakuussa, että Niinistö on ollut valtaoikeuksiaan vahvempi presidentti. Hän on oma-aloitteisesti käyttänyt hallitusta enemmän valtaa ulkopolitiikassa, vaikka hallituksen ja presidentin tulisi olla periaatteessa tasavahvoja toimijoita.
Perustuslain mukaan ulkopolitiikkaa johtaa Suomessa ”tasavallan presidentti yhteistyössä valtioneuvoston kanssa”, mutta Niinistö on ilmoittanut lisänneensä presidentti-sanan perään tauon – kuin ajatusviivan merkkaamaan sitä, kuka todella on ykköspomo.
Tämä on hallitukselle kelvannut. Pääministeri Juha Sipilän (kesk) kokemattomuus on pitänyt hänet poissa ulkopolitiikasta, eikä edellisen presidentin Tarja Halosen toimintaa kyseenalaistanut kokoomus ole halunnut ottaa yhteen omasta puolueesta ponnistaneen presidentin kanssa.
Keskustalainen Harriet Lonka suomi Niinistön vallankäyttöä utvassa kovin sanoin helmikuussa Suomenmaan haastattelussa.
”Tasavallan presidentti on kaapannut utvan”, hän sanoi.
Lonka kiinnitti huomiota erityisesti siihen, miten utva kokoontuu nykyään vain tp-utvana, presidentin johdolla.
”Sen perusolemus meidän parlamentaarisessa demokratiassamme on, että se on valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta. Sen pitäisi istua myös utvana ilman presidenttiä, pääministerin johdolla.”
Median analyysia on vaikeuttanut myös se, ettei Niinistö ole ollut kovin halukas keskustelemaan omasta vallankäytöstään tai agendastaan median kanssa.
Kesällä 2016 Niinistö ehdotti Venäjän presidentille Vladimir Putinille, että venäläiset sotilaskoneet pitäisivät transponderit eli paikantavat tunnistimet päällä sotilaslennoillaan. Helsingin Sanomat kirjoitti elokuussa, että presidentin aloite oli herättänyt hämmennystä ja poikennut Suomen ulkopolitikan toimintatavoista.
Sen sijaan että Niinistö olisi kommentoinut asiaa esimerkiksi Helsingin Sanomille, hän perusti blogin ja kirjoitti sinne tekstin, jossa kyseenalaisti lehden tulkinnan.
Niinistö siis laittoi pystyyn oman mediansa ja piti oikeuden määritellä tapahtumien kulut ja asioiden luonteen itsellään. Se oli taitava veto aikana, jona myös perinteiseen mediaan luotetaan jatkuvasti vähemmän.
”Tällaisena aikana, jossa mediaa kohdellaan vallankäyttäjänä muiden joukossa, näyttäytyy presidentti ikään kuin toimijana, joka yhdessä kansan kanssa katsoo ’valtamediaa’ hieman vinosti”, Anu Koivunen sanoo.
Helsingin Sanomille Niinistö kieltäytyi haastattelupyynnöstä viimeksi muutama viikko sitten, kun lehti kirjoitti muiden ehdokkaiden Nato-ajatuksista.
Niinistön suhtautuminen tuntuu ylimieliseltä, mutta Helsingin Sanomien on varmasti vaikea sanoa sitä suoraan. Huikeaa kansansuosiota nauttivan presidentin toiminnan kritisoiminen kääntyisi lähes varmasti median itsensä tappioksi.
Niinistön peliliike asettautua näennäisesti puoluepolitiikan ulkopuolelle onnistui. Kesän aikana hänelle kerättiin yli 156 000 kannattajakorttia. Turuilla ja toreilla ei voinut välttyä aktiivisilta Sauli-faneilta, jotka keräsivät kannattajia Niinistön jatkokaudelle.
Todellisuudessa valitsijayhdistystempussa oli paljon imagopeliä. Nettisivuilla ihmiset toivotetaan tervetulleiksi ”sitoutumattomaan” Sauli Niinistö -kansanliikkeeseen, jonka johto on kuitenkin täynnä kokoomuksen luottopelaajia.
Kampanjapäällikkö Pete Pokkinen on pitkäaikainen kokoomusministerien erityisavustaja, kenttäpäällikkö Sanna Kalinen on puolueen aiempi järjestöpäällikkö ja valitsijayhdistyksen asiamies Heikki A. Ollila entinen kokoomuksen kansanedustaja, jota kutsuttiin yhdessä Niinistön ja Kari Häkämiehen (kok) kanssa eduskunnan ”Tupuksi, Hupuksi ja Lupuksi” 1980-luvulla.
Valitsijayhdistyksen perustaminen luo kuvan siitä, että presidentinvaalissa vastakkain ovat puolueiden ehdokkaat ja puhtoisempi ”kansan ehdokas”. Pragmatistinen poliittinen retoriikka korostaa, että toisella puolella on neutraalimpi, järkevä ja ennen kaikkea ei-ideologinen asioiden hoitaja, toisella puolella taas ideologian sokaisemat toimijat.
Sellainen retoriikka sopii erityisen hyvin suomalaiseen ulkopoliittisen keskustelun perinteeseen, jossa järkevyydellä perusteleminen on ollut suosittua.
”Onhan tässä kaikuja sellaisesta, että kansa ikään kuin yksissä tuumin valitsisi Niinistön presidentiksi”, Anu Koivunen sanoo.
Koivunen muistuttaa, että niin kauan kuin presidentinvaali on käyty suorana kansanvaalina, on vaali edennyt aina toiselle kierrokselle. Silloin viimeistään on pystytty tuottamaan polarisaatio, jolla on näytetty, miten kaksi kärkivaihtoehtoa todella eroavat toisestaan.
Nyt toiselle kierrokselle ei välttämättä edes mennä. Niinistö voi jättää muut ehdokkaat väittelemään keskenään, käynnistää kampanjansa vasta myöhään joulukuussa, pysytellä hieman ulkopuolella ja lopulta tulla silti valituksi. Toisella kaudellaan hän voi jatkaa vallan käyttämistä suojassa ilman, että hänen on missään vaiheessa kerrottava agendoistaan sen tarkemmin yhtään kellekään.
Professori Tapio Raunio muistuttaa, että oikeasti politiikka on ennen kaikkea kompromisseja ja joukkojen toimintaa puolueiden ja tai vaikkapa kansalaisjärjestöjen kautta.
”Presidentinvaali luo nyt päinvastaista kuvaa politikasta. Se ei ole hyvä asia.”
Jutun lähteinä on käytetty Johanna Vuorelman ja Paul-Erik Korvelan (toim.) teosta ”Puhun niin totta kuin osaan – Politikka faktojen jälkeen” (Docendo, 2017), Mari K. Niemen, Tapio Raunion ja Ilkka Ruostetsaaren (toim.) teosta ”Poliittinen valta Suomessa” (Vastapaino, 2017) sekä Rauli Mickelssonin teosta ”Suomen puolueet – Vapauden ajasta maailmantuskaan” (Vastapaino, 2015).
